Kuljen rapistuvin jaloin niin paljon
kuin kestän. Kestokyky riippuu kivun määrästä. Agatha Christie
sanoi mökillä olevan elämänkertakirjan mukaan, että suuri osa
vanhoista sukulaisista oli jaloistaan huono. Hän oli pienenä
ihmetellyt sitä, kuvaus hänestä itsestään lapsena oli melkein
samaa kuin keveys. Italo Calvino kuvaa tilaa josta itse kukin ehkä
muistaa itsensä, tämä käy määritelmästä (mutta oliko Swift
pakkomielteinen?):
”Magneettiin
perustuvaa matkustustapa kehitteli ja täydensi Jonathan Swift
saadakseen Laputan lentävän saaren pysymään ilmassa. Lentävän
Laputan ilmestyminen näkyviin on hetki, jolloin taianomaisesti
tasapainottuvat Swiftin kaksi pakkomiellettä: rationalismin aineeton
abstraktio, jota vastaan hän suuntaa satiirinsa, sekä
ruumiillisuuden aineellinen paino.” (Italo Calvino:
Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle. (Muistio nimeltä
Keveys.) Suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat 1995,
tekstissä on painovirhe: p.o. matkustustapaa)
Keveyttä ajattelin metsänpohjan
louhikolla kompastellessani. Lapsena opin kivien muodon, jalkapohjat
tuntuivat tietävän katsomatta missä olin. Silti jalka upposi aina
joskus kivien väliin. Terveet jalat oli helppo saada pienestäkin
kolosta ylös, kaivoi vain sammalta irti siitä nilkan ympäriltä.
Nyt piti muistaa muistaa kivenlohkareiden muoto. Ei minusta ole
painavaa tullut, mutta loukkaantuneet jalat eivät enää taivu niin
kuin pitäisi. Ajoittain tuntui siltä että sammal liikahteli
tuekseni. Maa keinahteli hitaasti?
Oli se vaihe kesällä kun
mustikat kypsyivät seisahtaneessa ilmassa tunneissa. Vai ehkä ihan
muutamissa kymmenissä minuuteissa? Väristä tietää milloin
mustikka ylitti rajan puoliraa’asta kypsäksi.
Minulla oli aikaa. Linnut seurasivat
tarkasti missä kuljin ja katsoivat asiakseen kommentoida
koikkelehdintaani. Kyllä kai niillä on huumorintajua niin kuin
muillakin eläimillä.
Alkaapäätä auto ajoi päälle neljä
vuotta sitten eikä vasen jalkani enää suoristunut. Yritän katsoa
sivusilmin kävelenkö kuin ankka, mutta en saa selvää, koska menen
näyteikkunan ohi liian nopeasti. Kadulla ei sentään viitsi jäädä
ihmisten tukkeeksi niin turhamaisesta syystä.
Uimahallin jumppari kyllä sanoi että
pyöräily olisi hyvä. En ole uskaltanut pyörän selkään sen
jälkeen kun se auto ajoi päälle. Kävelen ja hurjastelen sitten
kick-bikellä. Se on potkulauta. Tässä kaupungissa on juuri sopivia
mäkiä laskemista varten. Käsijarru on toistaiseksi toiminut.
Kun näyttelystä kaupungin toiselta
laidalta noin puolitoista viikkoa sitten, se tuntui lentämiseltä.
Niin kuin silloin kun silmissä vilistivät mökkijärven linnut ja
se yksi kissa joka kävi tarkistamassa olemiseni ajoittain. Sielu
seuraa kaukana takana, jos on liikekannalla.
Ihmettelin hiljaisena makaavaa järveä.
Iltaisin siinä hyppi paljon kaloja vesimittareiden perässä. Sitä
tahtoo kuvitella aikajanan itselleen: kun menin Helsinkiin, niin
kissan emäntä paistoi illalliseksi ahvenia. Siellä mökillä olin
etsinyt onkea, mutta en löytänyt. Olisi pitänyt etsiä kylältä,
eikä siihen ollut aikaa, kun mustikat piti yrittää saada metsästä
pois. Tuntui painajaismaiselta ajatuskin seisoskelusta rautakaupassa,
enkä edes tiedä onko niissä onkia. Yksi vavan näköinen seisoi
mökin nurkassa, bambuvarsi, joka oli surkeasti sekä poikki että
halki.
Olisi tahtonut paistaa ahvenia takan
hiilloksella niin kuin lapsena. Kun rupesin etsimään Mora-puukkoa,
sitäkään ei löytynyt. Mökillä pitää olla aina Mora-puukko,
koska sillä voi tehdä suunnilleen kaiken mitä pitää tehdä. En
ole kyllä ikinä käyttänyt sitä ruokaveitsenä, mutta hyväksyn
senkin käytön jos on kiire. 1950-luvulta lähtien istuin saaren
rannassa ongella ja osuin ahvenparveen aika usein. Kalojen
suomustukseen ja suolistukseen Mora-puukko oli aivan omiaan ja pysyi
jo 5-6-vuotiaan kädessä.
Kissasitterinä, siis sen punaisen
kissan, istuin sitten nyt pitkiä iltoja ja yritin kertoa sille miltä
paistetut ahvenet maistuvat. Se kissa ei puhu ihmisten kanssa. Mutta
kyllä se rupesi hyrräämään, joten ehkä se muistaa miltä
ahvenet maistuvat.
Mutta mustikassa kivenlohkareiden
päällä keikkuessa tuli juuri niiden ahventen nälkä. Se meni
vasta sitten Helsingissä. Se oli sellainen tervetulotoivotus, että
sen jälkeen saattoi rauhassa tavata sukuaan, joka on sitten
viimenäkemän lisääntynyt, syödä suvun seurassa nyhtökauraa,
jonka olemuksesta en oikein päässyt selville.
Aivan loogisesti sitten seuraavaksi
menin Emmaan ja tutkin tarkasti Rut Brykin
keramiikkaa. Löysin taas muistuman lapsuudesta: kolmiulotteiset
kuvat joita välkehtivä lumi loi silmien iloksi ja monojen alla
narskui pakkanen. Sitten menin Ateneumiin katsomaan New Yorkin
ihmisten kuvaaja Alice Neel’iä ja muistin
tasa-arvomielenosoitukset ja rauhanmarssit.
Päädyin merkitsemään nämä
taiteilijat yhtäläisyysmerkeillä, vaikka pinnalta katsoen mitään
yhteistä ei ollut. Luin kuvista yhteistä ajankuvaa joitakin
vuosikymmeniä sitten. Siinä voi olla ajan henkeäkin, vaikka
nimitys tuntuu juhlalliselta.
Suvun jäsenet menivät kuka minnekin.
Kaikilla on omia asioitaan ja niiden hoitamisessa huolta. Pieni
pysähdys kaiken keskellä. Sellaista voi vielä olla.
