Japanilaisen Mokuanin koan:
Miksi Bodhidharma tulee lännestä?
The Saint Louis Museum of Art
Ihmiset kuvittelevat olevansa yksilöitä. Silti kaikki kuuluvat johonkin ryhmään, jolla on omat asiansa ajettavanaan. Jos ihmiset olisivat yksilöitä ja he kuuluisivat kulttuuriin, jonka perusperiaate on itsensä kasvattaminen hyväksi ihmiseksi ja kunnon kansalaiseksi, niin siitä syntyisi hyvä yhteiskunta.
Nyt yksilöllisyys on illuusio, josta ihmiset yrittävät pitää kiinni eivätkä tajua mikä on, kun ei olekaan näin:
Ei, minä en tarvitse puolikasta.
Anna minulle kokonainen maa ja taivas.
Meret ja joet ja vuorten harjanteet, minun,
en suostu jakamaan. (Jevgeni Jevtusenko)
Jos näkee runon maisemana, niin se on kiinalainen tushipiirros. Tai japanilainen, ne ovat hyvin lähisukua. Siinä käytetään meditatiivista tekniikkaa, jossa suurin osa aikaa menee olemiseen. Mielessä ei ole mitään erityistä. Maalari vain istuu riisipaperin ja hierretyn mustekiven, veden ja siveltimen kanssa ja odottaa. Lattialla, risti-istunnassa.
On hyvä tehdä kopio. Kopio tarkoittaa perinnettä, sitä joka on arvokkainta, perintö. Mutta se tarkoittaa myös opiskelua, koska vanhoja mestareita on.
En tarkoita sitä että vanhoja mestareita ei olisi täällä lännessäkin. Ei ole pakko noudattaa kiinalaista maalaustekniikkaa. Mutta katsellut sitä monta kertaa läheltä. Näen mitä tapahtuu.
Yhtäkkiä lattialla istuva tekee nopean liikkeen. Paperille syntyy kalligrafinen merkki. Tänään hän näyttää kirjoittavan sanaa voima. Se ei tarkoita itsekehua, vaan kehotusta opiskella tämä merkki, koska se on dynaaminen ja päätyy nopeaan vetoon eteenpäin, syöksyyn ja kauniiseen ranneliikkeeseen, jolla synnytetään ennen käden nostamista hienonhieno kaareva viiva.
Voi olla että paperille syntyy samalla tavoin toinenkin merkki. Se riippuu siveltimen ja paperin koosta. Hänellä oli nuorena kiinalainen opettaja. Siitä on jo vuosia, nyt merkit ovat jo hänen aivoissaan valmiina odottamassa tuloaan. Nyt ne eivät ole enää kopioita vaan omia merkkejä. Käsialaa, kuten me sanoisimme.
Jonain päivänä taas syntyy maalauksen osa, joki ja siinä veneitä, taustalla vuoria, rotko. Maalari ei huomaa katsojaa. Aluksi vältän katsomasta, mutta hän saattaa puhua siinä samalla. Ei ehkä maalauksesta, vaan päivällisestä, jota on sinä päivänä ajatellut. Artisokan sydämiä ja salaattia, ehkä paistettua munakoisoa.
Kesällä on mahdollista kasvattaa niitä itse, munakoisoa ja tomaatteja tosin vain kasvihuoneessa.
Maalauksen ohella häneen on tarttunut muutakin oppia. Esimerkiksi mihinkään ei pidä takertua. Hän kulkee eteenpäin pakottomasti, jos tie kulkee sinne päin. Sitten voi olla myös aivan paikoillaan, mikään ei ole pakko.
Mutta sellainen asenne vie vuosien oppimisen, koska ihmiset yrittävät repiä jonnekin muualle.
Hänen onnekseen ei sentään ollut jumaluuksia, joiden alle hänen olisi pitänyt asettua. Sellainen oleminen estäisi tämänhetkisen työn.
Varhaisia mestareita on paljon. Olin lukenut heistä yhdestä, Wu Tao Tzusta, jo vuosia ennen kuin olin tavannut hänet. Löysin kirjan tai se löysi minut. Minulla ei ollut rahaa mutta tarvitsin kirjan mukaani. Varastin sen. Mutta tiedän että kirjakaupan pitäjä tiesi piilossa olevasta kirjasta. Hän oli nähnyt silmäni kun luin kirjaa.
Kirjan sisällä on Wu Tao Tzun (oikeasti 700-luvulla elänyt maalari, nykykiinan kirjaimin Wu Daozi) fiktiivinen tarina. Vanhemmiten hän oli joutunut höpsöyttään vankilaan. Vartija antoi hänelle maalaustarvikkeet. Hän maalasi maiseman sellin seinälle. Vuoren läpi meni tunneli. Alhaalla kulki joki, vuorilla oli puita, mutta alhaalla oli aamuyön usvaa, niin että puut kelluivat rinteessä.
Wu Tao Tzu läpsäytti käsiään yhteen pari kertaa ja astui tunneliin. Vartija tuli takaisin, koska ajatteli vanhuksen tahtovan jaloittelemaan. Sellissä ei ollut muuta kuin maalaustarvikkeet.
Olinko ehkä kuullut kirjasta kirjakauppiaan pojalta, josta tuli sitten runoilija? Häneltä joka on jo kuollut. Ehkä. Hän tiesi että olin lähdössä pitkälle matkalle. En edes tiennyt tulisinko koskaan takaisin. Hänen mielestään siinä tapauksessa minun olisi luettava kirja, koska olin niin nuorikin.
Se oli ruotsalaisen sinologin Sven Lindqvistin Myytti Wu Tao Tzusta. Kuvantekijä oli päässyt kirjan nimeen. Siihen asti olin tottunut siihen, että kirjantekijät ovat lähinnä kiinnostuneita itsestään ja kirjoittavat omista kokemuksistaan.
Kirja vaikutti matkakertomukselta, mutta se oli paljon muuta. Afganistanissa hän kohtasi ylpeitä sotilaita, joilla kaikilla oli Kalashnikovit selässään. Hän kohtasi paljasjalkaisia ja paljaskasvoisia suoraselkäisiä naisia, joiden iästä ei ollut aavistustakaan. Köyhää väkeä, mutta tulivat toimeen.
Intiasta hän ei sanonut paljon muuta kuin että sinne menevällä täytyy olla mukanaan pätkä paksua hamppuköyttä koska sieltä ei selviä ilman itsemurhaa. Kiinassa hän meni pieneen vuorilla olevaan buddhalaisluostariin. Opiskeli ja tuli takaisin toista tietä.
Kirjoitti kirjan. Ilman sitä kirjaa en ottaisi silloin tällöin alas riisipaperirullia kirjahyllyn ylähyllyltä, levittäisi niitä lattialle ja istuisi pitkään katsomassa vuoria, sumua, pieniä kaarnalaivoja, joissa oli pikkuruisia ihmisiä.
Mittasuhteet on muistettava. Sumuun on kyettävä tarvittaessa häviämään.
