Palkkionmetsästäjiä? Ehkä ei. Mutta isoäidin luona navettakissat kyllä saivat aamuin ja illoin lämmintä maitoa.
Navettakissat eivät olleet oikeastaan kesyjä.
Lidia työpöydälläni
Minulla on vaikeuksia sopeutua kaupunkiin juuri kissojen roolin muutoksen vuoksi. Maalla ne pitivät kurissa vanhan talon rotta- ja hiiripopulaation. Asuttiin joenrantataloa, joka oli aikoinaan ollut isokin maatalo. Jouduttiin sitten kuitenkin siitä pois, koska joenrantatonttia ei voida pitää sosiaaliseen asumiseen kuuluvana.
Yritin kunnan insinöörille vakuuttaa olevani – ja perhe myös – mitä sosiaalisimpia mielenlaadultamme, mutta sanalla oli toinen merkitys. Se oli uuskieltä.
Oli pakko muuttaa kaupunkiin.
Vapaussotaa muistelevat vastustivat Valkolinnan purkua, mutta eivät huomanneet olevansa samassa joukossa rahamiesten (ja naisten?) kanssa. Suojeltavan suojeluskuntatalo Valkolinnan purkutyömaa:
Köyhät ja kipeät voisivat perustaa tanssipiirin, joka kiertäisi naapurin rakennustyömaata ja huutaisi ja laulaisi että Valkolinna Huraa! Se oli se bändi, jonka laulu Pysy aina pikkuveljenä,/ älä koskaan aikuistu! soi esimerkiksi Provinssirockissa joskus 1980-luvun alkuvuosina. Bändin nimi oli kyllä Noitalinna Huraa, mutta ei siinä nyt kauhean paljon eroa ole.
Pikkuveljet kuitenkin aikuistuvat ja oppivat normit. En tiedä miten se tapahtuu. Aivan äsken ne saattoivat olla juoksemassa lujaa vauhtia poliisia ja vartijoita pakoon graffiteja tehtaillessaan, sitten ne ykskaks jo osaavat solmia kravatin ja niiden puheeseen tulee outo sointi. Sellainen pehmeä, melkein kehräävä, joka tuntuu vaaralliselta.
Nyt alkaa Magnus Lindbergin uusi sävellystyö radiossa. Sen nimi on Graffiti. Aion muistaa sen aikana tarinoita, joita isä kertoi Pompeijin kaivausreissultaan. Paluu 15-vuotiaaksi ei ole ollenkaan vaikeata.
Muistan esimerkiksi isoäidin ullakon, jota piti siivota ja joka upotti minut muun muassa Nostradamuksen ennuskirjan lukemiseen. En käsitä miten ennuskirja oli joutunut Santeri Alkiota tunnustavan isoäidin ullakolle. Kun kysyin, isoäiti hymyili ja tahtoi nähdä löytöni.
Kun kysyin mikä se kirja on, isoäiti sanoi että nuoruuden hömpötyksiä. Vein sen takaisin ullakolle, koska se kuului siihen taloon.
Graffiti on ohi. En välitä kuunnella Jälkikoiria, minulla on kuulokuvia päässä. Edellinen Lindberg minkä kuuntelin yhtä tarkkaan oli Kraft. Kuuntelin Lindbergin haastattelua ja hän sanoi että laivassa on juuri oikea KLANGI. Hän soitti kokonaista laivaa.
Nämä graffitit teoksessa olivat laulettuja, latinaksi, siis Pompeijin seinistä otettuja. Lähinnä minulle tuli mieleen se kantaatti nimeltä Halleluja!, rauhallista musiikkia. Varsinkin verrattuna edeltävään Schönbergiin RSO:n konsertissa. Vaistomaisesti en kyllä ole ikinä pitänyt Schönbergistä.
Isä ei kertonut graffiteista. Hän varmaan piti niitä töherryksinä, kyllä niitä tehtiin silloin jo Suomessakin, ainakin harjun alla linja-autoaseman vieressä. Isoja vetoja isolla pensselillä. Rakkaudesta ja rahattomuudesta enimmäkseen.
Miten minä varttikuuloisena voin edes sanoa mitään uudesta sävellyksestä? En onneksi voikaan, mutta sain rauhassa maata tyynyn päällä korva kohti kaiutinta ja muodostaa päässäni kuvia Pompeijista ja isästä.
Minun olisi pitänyt saada olla mukana.
