Se oli ennen näitä festivaaleja. Se oli ennen kuin olimme päässeet siihen pisteeseen, että saimme festivaalien pitämisen päätetyksi, joukolla. Talkoilla, lupia ja rahoja kerjäämällä. Minäkin, umpihumanisti, sain muutaman maksetun mainoksen Tampereelta asti.
Pori Jazz alkoi vuonna 1966, jolloin olin mukana yhtä paljon kuin perustamassa Sadankomiteaa, nuorisoteatteria ja elokuvakerhoa. Ei siinä ole mitään ihmeellistä: me olimme ensimmäinen suuri ikäluokka. En ole varma olivatko Sadankomitea ja ne kaikki muut samana vuonna mutta niillä main.
Olin päässyt menneisyyteni sydämeen yhtäkkiä ja odottamatta.
Mukana oli kaikenlaista porukkaa, mutta meitä yhdisti tietysti vahva muutoksen halu. Pori oli nukuksissa. Me kuljimme unessa sen kaduilla, kouluteitä, silloin vuosi pari aiemmin. Sitten mentiin kuka minnekin, mutta kesäisin johonkin aikaan olivat aina festarit.
Nyt on areena joka avautuu etelärantaan, Kirjurinluotoonkin on silta. Juuri tässä kuunnellaan arvoisaa paneelia, jossa otsikon mukaan kehotetaan: ”Älä vanhene, ei sinua kukaan hoida!”. Hirmuisesti siinä sitten huudettiin apuun vapaaehtois- ja omaistyöntekijöitä, poliitikkojen ja työntekijöidenkin puolelta.
Jälkeenpäin kuljettiin hieman allapäin takaisin asuntoon, piti haukata jotain koska seuraava juttu tulisi jo ihan hetikohta. Ei ihan heti mutta pian, ja piti saada puhutuksi. Mukaan liittyi lievästi kiihtynyt eläkkeellä oleva naispappi, joka todisti että ei viitsinyt tuolla ääneensä sanoa, mutta ei se niin hääviä ole tässäkään kaupungissa. Joku toinen sanoi että vanhusten hoidon alassyöksy hoitaa jo itse itsensä.
Niinpä kai.
Kuljin katuja ja asuin samassa korttelissa jossa asuin lukion viime vuosia käydessäni. Tori oli täynnä hilpeyttä ja hauskuutta, emmekä olleet köyhiä emmekä kipeitä vaan ostimme graavilohta ja siikli-perunoita. Ja Frascati-valkoviiniä, jota parempaa ei lämpimässä kesässä voi edes kuvitella.
Palanen Italiaa klassisistisessa kulttuurimaisemassa – Suomessa.
Sitten puhuivat isotherrat oikein screenillä Suomen brändäyksestä. Siinä oltiin keskellä jazzkatuja, useimmat varmaan vähän hölmistyneinä. Suomihan olemme me, eikä meistä voi tehdä brändiä mahtikäskylläkään! Sisään sinne Areenaan emme mahtuneet.
Mutta tavattiin ihminen, joka oli kiinnostunut kaikesta torilta ostetusta hyvästä ja pitkän lounaan jälkeen siitä hyvästä ajelimme tyytyväisenä hänen asuinmaisemiinsa, tehtaan piipun varjoon, Ahlströmin tehtaan ja Maire Gullichsenin maisemiin.
Olen minä ennenkin tiennyt että ilman rahaa ei ole kulttuuriakaan. Mutta en käsitä miksi meitä ei koskaan koulusta viety retkelle tänne suojeltuun tehtaan maisemaan? En ollut tiennyt että jotain niin kaunista on aivan Porin lähellä, Kaunismäellä.
Minua haastateltiin radioon. Porin jatsareiden historiikki ei ole sanallakaan maininnut meitä likkoja, jotka ideoimme ja puuhasimme aivan taatusti yhtä paljon kuin Porin lyseon ja yhteislyseon uljaat poijat. Ei varmaan kukaan meistä tullut ajatelleeksi että sukupuoli olisi ajattelussa ja työnteossa jollain lailla hirveän oleellinen asia. Siis silloin. Kuuskytäluvulla ja Suomen Porissa.
Vieläkin ihmettelen että olimmeko oikeasti olleet niin näkymättömiä vai oliko meitä kenties ollut siellä lainkaan. Siis yhtään ainutta?
