Näihin aikoihin vuodesta olen yleensä käynyt katsomassa kotometsästä olisiko kieloja. Se oli minun tehtäväni, koska olin vanhin lapsista.
Päivät olivat täynnä kaikenlaista hyörinää. Äiti piti vihannesmaata ja minun piti kastella sitä. Ei näkynyt mitään muuta kuin multaa ja tuntui tyhmältä kantaa ämpäreittäin vettä järvestä, mutta olin nähnyt siemenpussit joita äiti oli saanut siskoltaan.
Ne olivat ylitalvisia siemeniä, niitä säilytettiin liiverissä, joka oli eri asia kuin kärryliiteri tai puuliiteri. Liiveri oli hieman kielletty paikka lapsille, muuta syytä en siihen keksinyt kuin sen, että kuljetamme likaa paljaissa jaloissamme sinne.
Liiverissä haisi aivan erilaiselta kuin aitassa. Liiverissä oli viljaa suunnattoman isoissa puulaatikoissa. Niiden kannet olivat niin painavia että en olisi jaksanut nostaa niitä, vaikka haluttikin katsella erilaisia kiiltäviä siemeniä.
Tädin kanssa pääsin sinne, silloin kun äidille piti viedä siemenpussi. Täti näytti tarkkaan mitä eri siemeniä siihen pussiin meni ja minä muistin ne hyvin. Siellä oli herneitäkin.
Niiden kanssa minulla ei tulisi mitään ongelmaa, koska meillä oli koulussa näytetty että kun herneen panee kostean imupaperin väliin niin jonkin ajan kuluttua herne ensin alkaa turvota, sitten se kellastuu samalla ja lopulta halkeaa. Halkeamasta työntyy sitten pieni suikero. Se oli aivan samanlainen kasvin alku kuin keväällä lumen lähdettyä ja ruskean heinän keskelle auringon valo herätti sellaisen. Panin joskus ruohonkorren suuhun, mutta ei se miltään maistunut.
Yritin kasvattaa omaa hernepensasta talvikodissa. Sille vain kävi pimeässä aina huonosti, se ei pitänyt valon puutteesta vaan alkoi kellastua vaikka kuinka kastelin sitä, ja se kuoli. Äiti sanoi ettei kuolleita versoja saa syödä. Niistä tulee vatsa kipeäksi ja joudun olemaan pois koulusta.
Silloin oli vielä mukava olla koulussa, joten en kokeillut kasveja sen enempää.
Kun olin sen päiväisen kantanut vesiä ja auttanut astioiden kuivauksessa, niin piti lähteä kotometsän läpi kielometsään. Äiti oli siivonnut tuvan, isä oli kantanut puita takkaa varten, pieniä kaloja se oli perannut jo aamulla että voitaisiin paistaa takassa. Katiskasta tuli paljon kaloja. Isä sanoi että kylmät vedet saavat kalat menemään sumppuun.
Matka metsän poikki oli pelottava. Metsä oli louhikkoinen, kivet olivat kirkkaan vihreän sammaleen peittämiä. Oli tuullut pohjoisesta jo monta päivää, nyt tuuli oli tyyntynyt ja taivas selkeä. Hallayö oli tulossa.
Valo oli viisto, tiesin että kivenlohkareiden keskellä oli peikkoja. Eivät ne minua söisi, mutta joku saattaisi pelästyä ja lyödä päähän oksankarahkalla.
Piti siis kulkea nopeasti. Kotometsässä ei ollut polkuja, se piti tuntea, jokainen askel, tietää ennen seuraavaa askelta ettei astu kivenjuuren kuoppaan. Minulla oli nilkat syntymästä asti olleet lonksut, ne nuljahtelivat sammaleessa puolelta toiselle, mutta osasin pitää varpaat eteenpäin, niin että luut eivät menisi rikki.
Silmänurkastani näkyi kaiken aikaa liikettä. Niin kauan kuin kukaan ei koskisi minuun, kaikki olisi hyvin. Kerran kiljaisin, mutta hyvin lyhyesti, kun joku tarttui tukkaan, mutta se oli vain nuoren koivun latva.
Sain pienen kimpun. Kun se oli kädessä, tärkeintä oli päästä sen kanssa kotiin asti. Äiti oli pannut pienen maljakon ikkunalle. Maljakon alla oli risuista tehty pesän näköinen pohja, maljakon varren oli tehnyt kyläseppä kauan sitten.
Todellisuuden ja fiktion ero?
Kirkolla hautausmaa oli mäellä. Kevätkesällä sen alla oli vettä. Naapurin Matti sanoi että se on ruumisvettä ja että jotain outoa tapahtuisi jos sitä joisi. Se toi minulle sellaista oudonhajuista vettä kouluun joka päivä. Mutta en minä juonut.
Näitä juttuja ei voinut kertoa aikuisille. Ne olisivat vain sanoneet ”ei”, ja ”nyt narraat”, eikä kukaan olisi uskonut. Jos minulla olisi ollut kysymyksiä, ne olisivat sanoneet että on kiirus.
Edit 8.6.2010. Laajasti yksimielisen lukijoiden vaatimuksen vuoksi minun on lisättävä tähän itse tekemäni piirros näkemästäni peikosta. Tämä peikko ei suinkaan ole heristämässä ihmiselle nyrkkiään, vaan tahtoo ehdottomasti minun ymmärtävän jonkin ajatuksen, joka on juuri juolahtanut hänen päähänsä.
Jos ihmiset ottaisivat peikot enemmän tosissaan ja tahtoisivat olla heidän kanssaan puheissa, ihmiskunnalle olisi tästä vuorovaikutuksesta epäilemättä paljon hyötyä. En ole koskaan sattunut näkemään kokonaista peikkoperhettä. Tämän yksilön oletan olevan nuori miespuolinen henkilö. On tietysti mahdollista että olen erehtynyt sukupuolesta. Sen sekoittaminen voi johtua suhteellisen tiheästä karvapeitteestä joka peikoilla on.
Myönnän että en ole kulkenut tarpeeksi varovaisesti ja hiljaa kotometsässä, jos olisin, minulla olisi heistä paljon enemmän materiaalia. Tämä varomattomuuteni johtuu siitä, että aikuiset inttivät inttämästä päästyään että a) olen tarpeeksi iso ollakseni puhumatta tyhmiä, b) metsässä on aina pidettävä meteliä: ettei karhu heilauta kämmenellään päätäni pusikkoon, jonne se jäisi orpona aikojen loppuun asti, tai susi syöksy kimppuun tavoittelemaan kurkkuani ja kaluaisi päästäni iltasuupalan.
Olin tietoinen siitä että aikuisia ei kannata uskoa tuosta vain, erittäin usein heidän korvansa heiluivat kun he väittivät jotakin. Pyydän että varsinkin nuorempi lukijakuntani ottaa huomioon tämän, kun joutuu tekemisiin aikuisväen kanssa! Katse siis korviin, kun on kysymys etenkin metsän väestä!
