Nyt on sentään tuoretta valoa.
Nyt on niin vähän matkaa ollut vasta maaliskuuta, ja kurkku on vasta pikkuisen karhea siitä, että eilen oli +5C ja tänään -5C ja tuulee koko ajan. Jäänmurtaja Sisu puskee läpi ahtojäiden tuolla aika lähellä. Tai vaihtoehtoisesti jäänmurtaja Tarmo.
Tuulta vasten nojatessa saa käyttää painovoimaa. Mutta kun se tulee pyörteissä, niin päädyn niiaamaan sille, kun se yht'äkkiä vaihtaakin suuntaa ja huomaan astuvani suoraan kuralätäkköön mokkasaappailla. En mennyt nenälleni. Kumppareita ei voi vielä ottaa, koska nuoskan alla on pelkkää jäätä, saati sitten lätäköiden.
Seinälle on syntynyt uusi lamppu, joka käy auringonvalolla ja muuttaa paikkaa. Minä seuraan sitä. Luen viimeisiä sivuja Patti Smithin kirjasta Just kids. Siristelen silmiäni kirkkaassa valossa ja mietin miten tavattoman nopea oli siirtyminen pois suvun ulottuvilta nuorena. Ei siksi että suku olisi mitenkään erityisemmin uhannut minua.
Nuoruus on huimaa. Patti Smithin kirjasta on täällä ja täällä eivätkä tarinat toivoakseni ole yhteismitallisia. Onneksi jokainen lukee omalla tavallaan. Mutta ilman tuota ensimmäistä juttua en olisi kirjaa varmaan lukenut.
Mutta ei perheeni myöskään ollut niin rahakas, että olisi voinut pitää minua helmoissaan lopun elämääni. Varsinkin kun olin esiintynyt ylioppilasteatterin kabareessa, eikä eversti evp ja proffa suostunut päästämään meistä ketään kirjallisuustieteen cumun yleisestä osasta läpi.
Tuli ajolähtö, mutta en välittänyt jäädä selvittelemään sen syitä perheelle. Tukholma-New York sujui aivan hyvin, samoin asettuminen Lower East Sidelle Tukholmassa tavatun Dannyn luo. Vuosi oli 1969, jolloin tapahtui ihan kaikkea ja tietysti minulle erityisesti. Onneksi en ollut mitenkään erityinen ja aivan päinvastoin opin, että Ameriikassa ei suinkaan kiehuttu sulatusuunissa vaan ihmiset olivat joutuneet jonkinmoisen tornadon viskeltäväksi ikäänkuin kaikki olisivat preerialla.
Pienet talot, suvut, eläimet, maissipellot, kaikki menivät villiä ympyrää ja minä viskauduin Kalliovuorten yli Tyynen meren rannalle ja otin vähän aikaa ihan rauhallisesti.
Patti Smith jäi New Yorkiin. En minä tiennyt hänen olemassaolostaan mitään vielä silloin. Nytkin oli yllätys ylipäänsä löytää hänet, koska en ollut kumminkaan seurannut Suomessa entisen asuinmaani musiikkia niin tarkkaan.
Päädyin nimittäin takaisin Suomeen. Suomalaiset ovat surkeita emigrantteja. Ne itkevät vanhan maan perään, vaikka kohtalo olisi ollut mitä hirvein sielläkin. Kohtalo on kumminkin sellainen, että se seuraa mukana vaikka olisi mikä. Kohtalo liimautuu selkään jossain vaiheessa elämää. Ei sitä ihan sellaista kohtaloa odottaisi. Oikeastaan se on vähän epäreilua.
Olen viime viikkoina ollut mietteliäs katsottuani ruotsinsuomalaisista kertovaa Kansankodin kuokkavieraita. En tuntenut itseäni kovin toivotuksi ihmiseksi Kansankodissa, mutta taaksepäinkään ei voinut enää mennä. Oli siis päästävä eteenpäin.
Dokumenttileffan haastateltava, Susanna Alakoski, kirjailija (Svinalängorna), sanoi sitä samaa: oli päästävä eteenpäin, pois Ruotsista, niin nopeasti kuin mahdollista. Minä pääsin. Mutta ihan vain sattumalta.
Olisi ylipäänsä hirvein ajateltavissa oleva kohtalo jäädä jonnekin loukkuun. Nyt voin aivan rauhassa istua aurinkolukulamppuni valossa ja mennä sitten ulos katsomaan kuinka lumi sulaa silmissä. Voin liikkua pääni sisällä aivan yhtä lujaa kuin lentokoneella, eikä ole sitä vaivaa, että sielu jäisi odottelemaan jonnekin kauas.
On mahdollista kulkea missä tahansa. Niin kauan kuin se ylipäänsä on mahdollista.
