Minä alan väsyä. Koko eilinen oli kevättä, ja pää on täynnä kuvia linnuista ja sulavista vesistä. Aamulla satoi miltei kaatamalla, tihuuttaa edelleen, lämmintä on +4 C, en halua lähteä ulkoiluttamaan eilen pesemääni ja vahaamaani Jopoa. En tahdo mutaa kiiltävälle pyörälleni.
On luettava, kirjoitettava ja sitten on vielä muistettava, mitä oli ajatellut unissaan. Pelkkien kuvien toisto ei auta, ne pitäisi mieluummin sitten maalata tai oppia tekemään esimerkiksi kollaaseja, vaikka tällä koneella, miksi ei. Toisella koneella, vielä parempi. Paitsi että kuvien siirtäminen sille on vaikeata.
Voisikohan esteet voittaa ihan vain voittamalla? Sitä paitsi minä vuoksi ajattelen että minun pitäisi tehdä kuvia tietokoneella, kun minulla on piirustuslehtiö ja vesivärit odottamassa tuossa vieressä? Miksi tietokonemateriaali olisi jollain tavalla tähdellisempää kuin käsin hahmoteltu?
Tämä tuli mieleen kun katselin eilen Gimp-ohjelman ohjeita. Siinä kerrottiin esimerkiksi valokuvakollaasin tekemisestä. En ole edes Sturm und Drang-kaudellani, jälkipuberteetissa, halunnut erityisesti tehdä kollaaseja, pidin paljon enemmän piirtämisestä.
Sitten pidin kirjoittamisesta ja lukemisesta ja musiikin kuuntelemisesta. Pianon soiton olin lopettanut siihen, että äiti pyysi minua aina soittamaan kun tuli hänen mielestään tärkeitä vieraita. Rupesi tuntumaan että olen jonkinlainen näyttelyesine.
Radiosta kuuntelin enimmäkseen jazzia. Kuulon heikkenemisen myötä olen siirtynyt puheohjelmien kuuntelemiseen. Äsken kuuntelin tämän:
http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=102692227
Leonard Cohen sanoo äänensä olevan viskin ja tupakan käheyttämä. Mutta ääni on silti hyvin selvä ja joka sana. Ehkä kyseessä on kanadalaisaksentti, joka on transatlanttisempi kuin jenkkien erietnistaustaisen sekasotku.
Tosin riippuu paljon mielentilasta osaako vai ei. On paha että joutuu käyttämään sanaa osata, kun on kyse kuuntelemisesta. Se on nimittäin yksi osa tahtomista. Olen aika varma että väsyin kuuntelemaan autoritääristä opettajaa ja siksi en oppinut lukemaan. Kukaan ei ole koskaan saanut minua tahtomaan siksi että tahtoo minun tahtovan.
Autoritääriset ihmiset haluavat ympärilleen papukaijoja. Sellaisten kanssa vain on kaikilla paljon helpompaa, siis monella tavalla. Ei tarvitse auktoriteetit miettiä onko kuningas vai ei, kunhan on diktaattori. Kirjaimellisesti sanelee ihmisille miltei mitä heidän on ajateltava.
Sellaisesta prässistä kuin suomalainen koululaitos 1950-luvulla irtipääseminen on työn ja tuskan takana. Kaikki oppiminen oli itsensä pakottamista ja sitä mukaa itsensä muovaamista jonkinlaiseen hyväksyttävään muottiin, eikä sellaista itseä voinut kukaan hyväksyä. En minä sen paremmin kuin kanssaihmisetkään, vaikka kukaan ei osannut selittää minulle miksi olin vastahankaan.
On olemassa joitakin ihmisiä, jotka solahtivat muottiin hyvin helposti ja vaivattomasti ja tulivat sieltä sitten monistaen mielipiteitä ja ajatuksia yhtä helposti kuin minä haukottelin.
Sellaiselle monistavalla koneelle ei voi puhua minuuden illuusiosta. Tai voi puhua mutta se kone on jo mennyt siinä vaiheessa toisaalle. Monistuskone ei ole käännytyskone, vaan itsensä toistamispakkoinen tapaus. Se ajattelee olevansa minä itse.
Joskus epäilen että monistuskoneita ovat useimmat ihmiset ja se on jo pelottava ajatus. Kun lukee diktaattorien aikaan eläneistä ihmisistä, niin näkee selvästi minkätyyppiset ihmiset ovat selvinneet ja minkälaiset ovat joutuneet tapetuiksi miltei suoraa päätä.
Ajattelen lapsia ja nuoria ja heidän suhteensa tilanne on kyllä aika paha. Heillä ei ole edes historiallista painolastia niskassaan, jota ravistamalla heistä tulisi vapaita. En usko että he ovat vapaitakaan, vaan heidät on sidottu yhteen sattumanvaraisten lähellä olevien ihmisten nyörein. Tai vielä pahempaa: kuluttamisen ja tavaroiden orjia.
Ilmeisesti ympäristö on täynnä geenisekasotkua ja ympäristön tuottamaa kaaosta. On outoa että yksikään ylipäänsä osaa puhua tajuttavasti.
Mutta moni sci-fi –kirja keskittyykin puhumaan mutaatioista ja mutanteista. Niissä näytetään sanovan että kauhea on tapahtunut jo. Siinä mielessä ei sitten kenenkään enää tarvitse pelätä. Niin kuin jo Tuomari Nurmiokin sanoo: ”Mä en kaipaa lohdutusta.”. Kaipuu, siis minkä kaipuu?
Tietokonekollaasi:
