Teema toteutti uhkauksensa ja järjesti jo toistamiseen elokuvafestarit. Minä katsoin eilen kaksi elokuvaa, Jean-Pierre Melvillen Punainen ympyrä (Ranska 1970) ja Tomas Alfredsonin Tinker, Tailor, Soldier, Spy (Nimen suomennos on kehno, koska kyse ei ole lastenlorusta vaan shakkipöydän nappuloiden nimestä. Shakkia pelataan Suomessakin ja suomeksi!) (Britannia 2011). Olen nähnyt Punaisen ympyrän monta kertaa, koska se on kuulunut elokuvakerhojeni ohjelmaan.
Edit 25.11. Olin väärässä. Alfredsonin elokuvan käännös oli OK ja osuva, koska kyseessä onkin englanninkielinen loru! Live and learn! Kommentoija huomautti asiasta tuolla alempana. Kivaa että blogia luetaan!
John le Carren romaaniin perustuvaa leffaa en ole nähnyt elokuvateatterissa. Nyt television pieneltä ruudulta näytti siltä, että olisi ehkä kannattanut seurata tuleeko elokuva tänne. Olen lukenut kirjan (siis Tinker, Tailor, Soldier, Spy) englanniksi ajat sitten, mutta nyt eteen tuotu lähinnä lontoolainen maisema toi Le Carren monella tavalla eksistentialistiseen tarinaan aivan uuden ulottuvuuden. Minulla on useimmiten ja perustellusti ennakkoluuloinen lähestymistapa romaaneista tehtyihin filmatisointeihin. Oli kyllä hienoa että visualisointiin oli pantu aikaa ja vaivaa.
Hyvin erilaisia elokuvia. Edellis-iltana olin katsonut, nyt ensimmäistä kertaa televisiossa Lars von Trierin Melancholian, joka oli tällä toisella katsomalla muuttunut aivan erilaiseksi. Valkokangas on elokuvien näkemiseksi olennainen. Pieni elokuva vähensi visuaalisuuden tehoa ja lisäsi psykologisen draaman merkitystä, mikä ei ollut yhtään huono juttu.
Punainen ympyrä on tietenkin elokuvana aivan omaa luokkaansa. Siinä on ripaus Ranskan elokuvan uutta aaltoa ja samalla periranskalaista film noir-tyyppistä kerrontaa (jostain syystä Hollywood tuotti samansukuisia teoksia 1940-luvulla). Jo alusta voi tietää, että huonosti käy. Melvillen leffa on sukua myös neorealismille, koska sitä ei ole kiiltokuvattu millään tavalla. Se näkyy, että vallan vahtikoirat elävät eri maailmassa kuin ne jotka tekevät likaisen työn. Niin, ja olihan ensimmäinen suurtapaus (torstaina?) Teeman festareilla Rooma, avoin kaupunki, Roberto Rossellinin suurteos vuodelta 1945, neorealismin perusteoksia.
Rossellinin opus kulki myös mukanani kun kävin näyttämässä elokuvia pitkin pohjalaista maaseutua. Yksi kymmenistä, sadoista elokuvista, joita sai näytettäväksi 16-millisinä ja hirvittävän painavalla projektorilla: elokuvateatteri oli siinä kenelle vain, parhaaseen katseluaikaan, kaukana elokuvateattereista. Valkokangas oli ikuinen ongelma, joskus siitä selvittiin levittämällä lakana nuorisoseurantalon näyttämön lavasteiden kulmiin. Joku katsoja juoksi kotiinsa hakemaan valkoista lakanaa.
Olen ollut filmihullu niin kauan kuin muistan. Johtunee siitä, että kotona ei tietenkään ole 1950-luvulla ollut televisiota. Elokuvakerhoissa pidin huolen siitä, että katsojat saivat tietää ohjaajasta ja kustakin maasta, mielellään myös käsikirjoituksesta kaiken mahdollisen. Elokuvakerhojen liitto toimitti hyvää materiaalia ja kirjoittajat olivat suurimmalta osalta elokuvakriitikoita. Heitäkään ei enää juuri ole.
On mahdotonta suuntautua joidenkin tyhmien pisteiden mukaan, ne eivät sano elokuvasta mitään, korkeintaan vain yhden katsojan mielipiteen. Lehdet ovat unohtaneet että elokuvataide on edelleen olemassa ja typistäneet arviot yhdestä viiteen tai neljään tähteen. Sen lisäksi elokuvia mainostetaan tähtinäyttelijöiden mukaan.
Kun asuin Amerikassa, näyttelijäkultti pisti silmään heti. Piti etsiä tietoa lehdistä, elokuvateattereista, ystäviltä, joka paikasta, ennen kuin sai ohjaajan nimen tietoonsa. Löysin jokin aika sitten netistä pätkän Ingmar Bergmanin haastattelusta jossain amerikkalaisessa televisio-ohjelmassa. Bergman ärsyyntyi silminnähden kun haastattelija kysyi miten hän valitsee noin hienot näyttelijänsä.
Hän otti ja pamautti että Euroopassa ei ole tähtikultteja. On hyviä ja vähemmän hyviä elokuvia, joiden tie elokuvateattereihin on tavanomaisen monimutkainen, mutta hyvä elokuva syntyy ryhmätyöstä. Amerikkalainen haastattelija sekosi pasmoissaan. Ilmeisesti hän oli joku tärkeä henkilö myös, tai sitten on ollut kyse poliittisesta korrektiudesta, joka on levinnyt osin jo Eurooppaankin. Ad absurdum. Bergman on kyllä aivan oikeassa.
Elokuva on kallis väline, mutta ainakin Bergmanista voi sanoa sen, että hän luotti tarinakerrontaan. Ne ovat teräviä ja syviä ihmiskuvia ja kertomuksia siitä, miten ihmiset hioutuvat toisiaan vasten. Visuaalisesti todella hienoja, suuri osa kun on vielä mustavalkoisia.
Nyt on sunnuntai. Festarit jatkuvat vielä tänään. Silmät tulevat ehkä olemaan pysyvästi ristissä, niin kuin aikuiset lupasivat, kun vääntelin silmiäni. Jossain sadussa väitettiin että jäniksen silmät ovat ristissä. Vai oliko se suu?
Moni filmihullu miettii elokuvien ja unten samankaltaisuutta. Mutta näistä näkemistäni elokuvista ainakin Rooma, avoin kaupunki oli Elokuvakerhojen liiton aikaa sitten painetun selostuksen mukaan osin tehty silloin kun saksalaiset vielä miehittivät Roomaa ja että kameramiehellä olisi ollut kamera väljän takkinsa alla. Voi silti olla Roomassa elävä urbaani legenda.
Tarinan mukaan ensimmäinen venäläinen kosmonautti Juri Gagarin olisi satelliitissa ollut yhteydessä Maahan ja lähettänyt terveisiä Anna Magnanille. Hän kyllä oli todella hieno näyttelijä, eikä taatusti vain tähti. Tietysti hän oli Rooma-elokuvan päänäyttlijä, osaan ei olisi voinut toista kuvitella.
Rossellinin elokuva ei tunnu unelta ellei sitten painajaiselta. Sekä Italian fasisteista että Saksan kansallissosialisteista on tehty monta kirjaakin (terrorista yleensä esim. tämä kirja), jotka lähenevät Rossellinin kuvaamaa todellisuutta. Viimeisenä, eikä suinkaan vähimpänä, elokuvana tulisi yötä vasten Louis Bunuelin (ja hänen ystäviensä) ohjaama elokuva Kulta-aika (Espanja 1930). Täytyy varmaan toivoa, että elokuva jää Areenaan edes vähäksi aikaa.
Ulkona on kylmä, kadut ovat jäässä. Siksi televisio on juuri nyt tärkeä kapistus olemassa. Muuten sen voi useimmiten unohtaa.
Kiitos Teeman väelle ja lisää festareita!
