Ääniä äänien takaa

Asunnon betoni on voimallisesti vahvistettu vahvoilla rautaelementeillä. Siitä johtuu sitten Faradayn häkki, johon olen suljettu. Betoniraudoitus estää erilaisia aaltoja tulemasta asunnon sisälle, lukuunottamatta niitä jotka tulevat töpselistä.

Meillä on hieno vanhanaikainen radio jossa on yksi pieni kaiutin. Se on alkanut ääneltään säröillä, niin kuin vanhat ihmiset saattavat säröillä. Mutta asunnon ulkopuolella radio kuuluu niin kuin ennenkin, volyyminappula vähän hyppii, ei muuta. Tämä asunto estää antennia nappaamasta FM-radion aaltoja, joita ilma kantaa. En tiedä miten se tapahtuu, mutta en olekaan lukenut fysiikkaa kuin minimimäärän koulussa.

Sen lisäksi oma pääni soi eri äänenvoimakkuuksin ja taajuuksin. Siihen minulla ei ole mitään sanomista, paitsi että pää soi vähemmän, siis omia aikojaan, jos pääsen vesijumppaan tai kuljeksimaan ulkona. Vesi kantaa ääntä kauniisti jopa uimahallissa. Sarjakuvissa aina luki että bul-bul, mutta kyllä äänet ovat paljon monimuotoisempia.

Kun olin lapsi, menin järveen uimaan pää veden sisällä. Kuulin muiden lasten puhuvan, mutta en muuttunut kalaksi, eli en osannut vasta kavereille. Ilmakuplat oliva kivoja. Kavereiden äänet kuulostivat samalta kuin olin aina kuvitellut kalojen ääntelevän. Aika varhain minulle kerrottiin että kalat ovat mykkiä. Sittemmin olen oppinut että ne hengittävät suun kautta ja ottavat vedestä happensa. Lentokalat tekevät tässä ehkä poikkeuksen. Jos joku ihminen puhuu kuin kala, se tarkoittaa sitä että huulet liikkuvat vain ylösalas, ehkä vähän sivuttain, siinä kaikki. Huulet eivät pyöristy eivätkä muutenkaan ilmeile.

Varttikuuloisena olen ihmetellyt äänimaailmaa 12-vuotiaasta lähtien, kun vasemman korvan kuulo meni. Ensimmäinen äärettömän surkuteltava asia oli että en enää päässyt kirkkokuoroon. Ihminen oppii oman äänensä taajuudet kuuntelemalla, ei ole erillistä nuottikorvaa. Maailma ei menettänyt minussa erityistä lahjakkuutta, mutta minusta oli ollut hauskaa laulaa niin että järvi kaikuu. Tämä oli tietenkin ennen äänisaasteen invaasiota. Mökille 10 kilometrin päähän kuuluivat kirkonkellot pyhäaamuisin.

Nykyajan pikkulapset saavat rokotuksia, jotka helpottavat elämää. Ei tule hinkuyskää, rokkoja, sikotautia, jatkuvia korvatulehduksia ja muita kamaluuksia niin kuin tuli 1940-luvulla syntyneelle. Suuriin ikäluokkiin kuuluvien kanssa kun puhuu, tietävät heti. Oltiin kipeitä vähän enemmänkin ja pitkiä viikkoja erossa toisistamme. Koulu oli influenssa-aaltojen ajat suljettuna.

Siis kalan tavoin puhuvien ihmisten puhetta en ymmärrä, koska opin jo pienenä lukemaan puhetta huulilta. Kun ihmiseltä kysyy saman keskustelun aikana kymmenennen tai sadannen kerran, MITÄ, hän usein korottaa ääntään, eli lisää volyymia. Siitä on seurauksena se, että puhe muuttuu pääni sisällä puuroksi kokonaan.

Tässä vaiheessa aivot vaipuvat filosofiseen moodiin. Mitä on puhe? Onko se kommunikaatiota? Miksi tutun/ystävän/puolison suu liikkuu? Entä miksi minä kuulen aivan eri asioita kuin mitä ihmiset yrittävät sanoa? Mistä ylipäänsä voin tietää mitä ihmiset yrittävät sanoa?

Olen rakastanut radiota aina. Meillä oli mökillä kideradio, josta kuunneltiin kuunnelmia, konsertteja, lauantain toivotut levyt ja aikuiset kuuntelivat vielä uutisetkin. Opin uutiset vähitellen lehdistä: ne eivät olleet sarjakuvia. Sarjakuvat olivat parasta mitä lehdissä oli, mutta yhtä hyviä olivat sunnuntain lehdissä ilmestyneet runot, tarinat ja sadut.

Uutiset tarkoittivat sitä, että kun Kuolan niemimaan itäpuolella, ehkä Novaja Zemljan lähellä, oli laukaistu ydinpommi, niin vanhat voivottelivat sitä että kuollaan kohta kaikki. Kun kysyin sitä isältä, hän vastasi, että minä saatan kyllä kohta muuttua läpinäkyväksi, jos en ala syödä kunnolla, mutta että ei siitä radiojätteestä meidän päällemme mitään sada. Paljon myöhemmin opin että saamelaisten ja muiden Lapissa asuvien niskaan se kyllä tuli ja porot muuttuivat radioaktiivisiksi.

Olin syönyt poron lihaa jonkun tuomana, toi tuliaisena vaellukselta. Ei siinä mitään ihmeellistä ollut, maussa, mutta isä sanoi että ei radiojäte maistu miltään. Olin nähnyt jossakin sarjakuvakirjassa kuvan siitä, että radiojätteen alle jääneestä ihmisestä näkyy vain luuranko. Yritin katsoa näkyvätkö luuni, näkyivät ne kyllä kyljistäkin. Kai oli sitten kuoltava.

Unohdin asian joksikin aikaa, kunnes huomasin että uutiset kertovat ydinpommeista koko ajan. Se oli käsittämättömin asia oppia. Sellaisella pommilla uhkaamisessa ei ollut mitään järkeä. Mutta sienenmuotoisen pilven varjossa Suomen suuret ikäluokat ovat eläneet.

Television uutiskuvissa on näkynyt vähän väliä se pilvi ja on kuulunut se jyrinä. Sitä ääntä ei voi verrata oikeastaan mihinkään muuhun. Asuin vuoden verran talossa, joka oli maanjäristysalueella. Maa maa murisi ja talo ratisi. Se oli erilainen ääni kuin oli ollut viikkoa aiemmin kun rekka otti ja ajoi sisään naapuritalon antiikkiliikkeeseen. Mutta pommin ääni oli maailmanlopun ääni. Meillä oli termiittejä sen maanjäristystalon seinien sisällä ja koska termiitit eivät juosseet pakoon, arvelin ettei järistys ole sillä kertaa pahempi.

Nyt sataa lunta hiljalleen. Äänet ovat vaimentuneet. Kengät maiskuttavat lumessa, se on sama ääni joka lähtee aivan uusista nahkasaappaista. Sellaisia saappaita en ole kuullut enää aikoihin, en tiedä tehdäänkö niitä vielä. Narisevaa maiskutusta, kuin joku kummitusolio söisi omaa ruokaansa. Ei se ihmisten ruokaa olisikaan.

Jostain opin ajat sitten että sellaiset kummitukset ovat nimeltään zombeja. Joku on ehkä sotkenut zombit vampyyreihin, koska jossain väitettiin että zombin pitää syödä, oikein ahmimalla syödä, toisia ihmisiä, jotka sitten joutuvat ahmimaan toisia ihmisiä, kunnes jäljellä ei ole enää mitään muuta kuin zombeja. Jotka siis jatkuvasti syövät toisiaan ja heräävät taas kuolleista kamalaan nälkään ja etsivät sitten seuraavan kuolleen.

Niin kai se on oikeassakin maailmassa. Kadulla kävelee ihmisiä jotka eivät oikein ole siellä, mutta eivät siellä tuonpuoleisessakaan. Kamalia välitiloja voi kuvitella.

Viime aikoina korvien humina on tuottanut matalaa murinaa ja sen keskelle lapsen, vauvalta kuulostavan, jatkuvaa nälkä- tai hätäitkua. Siihen ääneen herään vieläkin, vaikka lapsen vauvana olosta on jo melkein neljä vuosikymmentä.

Huomenna menen uimahalliin ja kuuntelen veden ääntä. Sitä ennen pakkastuuli heiluttaa talvitakin lievettä. Hytisen kunnolla ja menen saunaan.

Edit 14.1. Jäsenet tuntuvat uinnin jälkeen, kirjasto oli kirkas ja täynnä kirjoja. Aurinko paistaa, on talvi. Ajattelen tätä kirjaa, jonka juuri luin, ajattelen yksinkertaisia ratkaisuja kaikkiin ongelmiin ja tietysti sitäkin, että suurinta on rakkaus. Vastakohdat kutoutuvat ja kietoutuvat toisiinsa, mielekkyys voi näkyä mielettömässäkin.