En pääse kävelemään kunnolla pienen varvasleikkauksen vuoksi. Enkä halua että tulee myöskään komplikaatioita. Yritän ottaa rauhallisesti, mikä on vaikeaa koska tiedän luonnon hurjistuneen kasvuun ja kesä on lennossa.
Onneksi viime päivinä on satanut, tuullut ja kissat ovat katsoneet meitä syyttävästi. Parveke lainehtii vettä. Lidia on tuhonnut kaikki kasvustot parvekkeella mutta hän tahtoo nukkua entisissä kukka-astioissa ja sitä varten niissä on oltava multaa.
Kissojen ehdoilla. Melkein kaikki.
Mutta tänään osui auringonsäde Lidiaan aivan lyhyen ajan. Hän keskittyi sen tuntemiseen eikä välittänyt sanoa edes mitään minulle. Hänellä on oma elämänsä. Minulla on omani. No, tangeerauspisteitä on.
Puut huiskivat tuulessa ja muistan lintujen laulun ja tuulen merenlahdessa viime viikolla. Kummallisin tapahtuma oli aika lähellä Wärtsilän tehtaalle menevän rantatien varrella. Muutaman tien varren puun takana oli miltei lehdetön puu, jonka lajistakaan en saanut selvää. Se oli täynnä puluja. Mutta eivät ne olleet mitään toripuluja, vaan näyttivät enemmän metsäkyyhkyiltä tai joiltain muilta sellaisilta. Vastavalosta ei näe kyyhkyjen lajia selvästi mutta ainakaan niillä ei ollut väriä kaulan ympärillä.
Ne näyttivät omituisilta kolmiulotteisilta lehdiltä nimettömässä puussa. Kummallisinta oli että ihmiset matkalla sinne ja tänne eivät nähneet mitään.
Sitten tulin kotiin ja rupesin miettimään Paul Austeria, jonka löysin alakerran kirjahyllystä. Olin jo lukenut sen, mutta se häiritsi. Tiedän että kirjat jotka häiritsevät ovat jollain tavalla tärkeitä ja ajattelin että saan siitä selvän kunhan odotan kärsivällisesti.
Olin tullut sateesta ja tuulesta sisään ja keittiön pöydälle oli ilmestynyt omituinen otus. Minusta se kuvaa jollain periaatteellisella tavalla myös Paul Austerin luomia maailmoita.
