Kerimistä

Lidia-kissa joutuu lopun elämäänsä syömään munuaislääkettä. Kissoille hyvin yleistä munuaisten toimintavajausta ei ole vielä yhdessäkään kissassamme ollut. Sen sijaan jokainen kissa on ollut jollain omalla tavallaan päästään vialla, vähän hullu. Siitä ei ole kovin suurta haittaa eläinlajille, joka on yksinäinen metsästäjä. Laumaeläimen hulluus voi sen sijaan tarttua vaikka kaikkiin.

Lidia alkoi selvästi oireilla viime vuonna. Se oli ahdistunut ja vaikutti siltä että sillä oli ehkä kipuja. Se kulki ympäriinsä ja välillä myös valitti, tuli syliin ja hyrräsi äänekkäästi, mikä on kissan tapa hoitaa huonoa oloaan. Hyrrääminen ei välttämättä tarkoita ihmisolioon kohdistuvaa rakkautta – vaikka sitä Lidian tapauksessa on paljon.

Monasti toivoisin että ihmisellä olisi samantapainen keino hoitaa heikkoa tai huonoa oloa, tai vaikka vain huonotuulisuutta. Olisi hienoa jos voisi ruveta hyrräämään ja sillä tavalla räntä- ja loska olisi poissa mielestä ja voisi luoda kuvan lähestyvästä keväästä. Näkisi maailman eri tavalla.

Munuaislääkkeellä on sivuvaikutus, kissa on selvästi jossain muussa todellisuudessa aina välillä. Lidia asettuu toisen ihmisen syliin ja laajentaa silmien mustuaisen mahdollisimman suureksi ja aloittaa sen toisen ihmisen tuijotuksen. Usein saan tuijottamisen loppumaan tervehtimällä häntä pöydän yli sulkemalla hitaasti silmäni. Jos kissa tekee saman, hän kykenee silloin pääsemään irti omituisesta olostaan. Onneksi hänen olossa ei ole enää niin tuskainen kuin oli ilman lääkettä viime vuonna. Mutta nyt on tullut toisenlainen oire ja selvästi katti ei pysty oloaan nimeämään, koska joka päivä häntä pitää houkutella ulos sieltä muualta pitempään: Lidia on kaunis otus, Lidia-pieni, otus, otus, otus.

Kumpikin ihminen on helpottunut, kun kissa aloittaa jyrisevän hyrräyksensä. Ja kissa sulkee silmänsä puoliksi ja näyttää hymyilevältä. Vähän niin kuin Buddha-patsas, semmoinen mahakas ja pyöreä.

Teetä olen sattuneesta syystä miettinyt. Jatkan nimittäin edelleen tarmokasta aivasteluani, nenäliinoja menee paketteja ja herään siihen että yskittää vaikka keskellä yötä. Silloin helpottaa paljon, jos kissa tulee nukkumaan viereen ja voin haudata naamani sen turkkiin. Kevät on karvanlähtöaikaa, mutta en ole allerginen kissapölylle.

Aivasteluun ystävä kertoi, että on aamuisin ennen syömistä juotava kupillinen nokkosteetä ja oltava syömättä puoli tuntia lämpimän teen juomisesta, siis sen nokkosen. En tiedä mitä ovat flavonoidit, joiden pitäisi sitten lopettaa pärskimiseni. Nokkosjauhepakkauksessa sanottiin että jos munuaisissa on jotain vikaa, nokkosteetä on otettava vähemmän. Olin kyllä kiitollinen siitä, että minulle ei luvattu nopeata paranemista, ei edes sanottu mistä vaivoista minä parantuisin.

Kaksi viikkoa olen juonut nokkosteetä. Nyt tosin sataa valkoisia tiskirättejä ja maa on märkä, niin että ehkä pärskiminen loppuu joka tapauksessa, enkä saa koskaan tietää onko nokkosessa jokin idea. Tolkuton hiekan ja pölyn määrä ilmassa on nimittäin se tekijä. Sitten kun puihin tulevat lehdet niin aivastelu ja silmien kyynelehtiminen (ilman suuria suruja) loppuu. Siihen on varmasti vielä kuukausi tai kaksi.

"Liisa Koski"-nimisen kaupan pitäjä vaihtui. Kauppaa pitänyt pariskunta tuli eläkeikään. Pikkupuoti on se, josta ostetaan tämän huushollin tee ja mahdollinen kahvi ynnä suklaa.

Ennen joulua ostin pienen pakkauksen suklaa-teetä Hemgården-nimisestä suklaan valmistamosta, jota tekee kaksi ihmistä. Suklaa-tee, siis suklaalastuja ja rooiobos-teetä, sai mielen laukkaamaan ja virittymään niin että yöunista ei tullut mitään. Oli pimeää, niin että nukuin sitten milloin sattuu. Keskitalvella ei tarvitse välittää kellosta eikä kalenterista. On todennäköisesti terveempää jättää ajan murehtiminen sikseen muutenkin.

Väinö Kirstinä sanoi kerran kirjoittajaryhmällemme, että ajan puutetta ei tarvitse murehtia, siis sitä ettei koskaan ole aikaa omiin töihin. Hän vakuutti että kellot tekevät lisää aikaa. Sitten hän lisäsi että on otettava aika niiltä joille se kuuluu, eli perheeltä, työnantajilta ja semmoisilta. Ajan suhteen minusta täydellinen neuvo.

Piti kokeilla Liisa Kosken uudenlaista teetä, jonka nimi oli Buddha, tuo asunnon toinen ihminen toi sitä maistiaiseksi. Nimi on kaunis – siksi teepussi päätyikin meille. Teessä oli jotain tosihienoa, vähän hentoa aromia, joka sai koko teehyllyn kotona tuoksumaan. Se oli vihreää teetä. Mutta siihen oli lisätty ehkä jonkun kukan terälehtiä. Suomalainen se tuoksu ei ollut.

Se sai vireystilan uudestaan kipuamaan yläilmoihin ja nopeasti. Tämä tapahtui ehkä kuukausi sitten. Menin kiireesti tavalliseen ruokakauppaan ja ostin tavallista Earl Grey-teetä joka on mustaa.

Mutta olen edelleen hereillä. Nähtävästi nyt on kyse nokkosen ja mustan teen kombinaatiosta. En tiedä juuri mitään teestä, paitsi että siinä on kofeiinia niin kuin kahvissakin. Näin joskus ohjelman, jossa käsiteltiin Darjeelingin aluetta Pohjois-Intiassa ja niitä lukemattomia erilaisia teepensaita, joita siellä viljellään. Tottakai teepensaista tulee lajien mukaisesti erilaista teetä, sen lisäksi intialaiset osaavat käsitellä teelehtiä.

Alan kallistua sille kannalle, että kun valo lisääntyy, niin alan vain yksinkertaisesti olla valveilla. Aion vielä juoda sitä nokkosteetä siinä toivossa että pöly- ja hiekka-allergiani loppuu alkuunsa. Ja jos ei aivan lopukaan, niin eivät kai nuo flavonoidit myrkkyjä ole? En tiedä. Maailma on mennyt ennalta arvaamattomaksi.

Ihmispolo alkaa vanhetessaan herkistyä sekä kaikenmaailman nautintoaineille että valolle. Liisa Koski-kaupan uusi omistaja tulee Indonesiasta. Hän tietää valtavasti aivan kaikenlaisista asioista, ja myös suklaasta. Hollantilaiset aloittivat siellä kaakao-plantaashit joskus, en muista milloin, ehkä 1600-luvulla.

Tänään tuo toinen ihminen toi Liisa Kosken kaupasta belgialaista suklaata. En ole ikinä elämässäni syönyt niin uskomattoman hienoa suklaata kuin tuo yksi pieni maistiainen. Sitä makua en kykene edes kuvailemaan. Taivaallista!

Alan herkistyä ihan kaikelle. Sitä on nyt jostain syystä ilmassa. Ehkä se ei ole niin vaarallista. Tavattiin taas Teemu Mäki, nyt Taidehallisssa, jossa on näyttely nuorten töitä kuukauden mittaisista työrupeamista taiteilijan kanssa.

Olen miettinyt nuorten ajatuksia identiteetistä, mietin silloin kun näin Teemu Mäen suuren näyttelyn Kuntsin modernin taiteen museossa ja nyt näitä uusia töitä, jotka saavat arvuuttelemaan tämän kaupungin vaikutusta nuorten persoonallisuuteen. Jokainen otti kolme valokuvaa itsestään: haaveminä, arkiminä, vihollisminä. Nuoret asuvat täällä, mutta ajatukset omasta minästä olivat jokainen aivan omanlaisensa. Ajattelin että kunpa kaikki nuoret tekisivät tuon kokeen ja miettisivät halujaan ja pelkojaan. Siinä samalla he oppisivat tekemään kuvia ja määrittelemään aina vain tarkemmin millaisia ovat ja kykenisivät siitä suuntaamaan maailmassa aivan minne vain.

Ei meillä ole liikaa itsestään ja mahdollisuuksistaan tietoisia ihmisiä. Kyllä sellaiseen pitää varsinkin nuorten ihmisten suuntautua. Kun he ovat tulevaisuus. Ja muutenkin: kasvaminen on ihmisen tärkein tehtävä ja olisi vahinko jos kasvu hankaloituisi tai ihmisestä alkaisi tulla vino.

Tehtävän nimi: be your enemy, ole oma vihollisesi. Koskaan ei taatusti ole pahitteeksi varautua siihen millaisia kysymyksiä tulee mieleen kun on mietittävä millaiseksi ihmiseksi tahtoo kasvaa. Haikeus jäi siitä näyttelystä mieleen. Oi nuoruus!