Windows-kone oikutteli. Se kiukutteli, mateli ja kieltäytyi joskus suorittamasta sille määrättyä tehtävää. Se piti sulkea ja avata uudestaan, mutta oikuttelu senkun jatkui.
Sitten piti toimittaa jo syväskannaus jo, koska sähköpostin toisessa päässä tutun kone oli jumiutunut täysin.
Löytyi mitä kummallisimmista paikoista yksi ja sama mato. Luulen että mato oli hyytynyt. Ainakin mato oli vanha, koska artikkelit, joiden sisälle se oli asettunut uinumaan, olivat vuosia vanhoja.
Kerään tietoa ja säilön sitä. Mutta vain tärkeää tietoa. Joka sitten unohtuu paikoilleen vuosiksi.
Madon valtaamat tiedostot olivat kaikki ilmeisesti samasta lähteestä. Olin tutkinut neokolonialismia Afrikassa. Muistelen että minua riivasi Joseph Conrad noin pari kolme vuotta sitten. Luin jostakin, että Conrad ei ollut kirjoittanut fiktiivistä romaania Kongon kauheuksista (Pimeyden sydän,1902), vaan lähtenyt Englannista tietoisesti dokumentoimaan kuulemistaan Belgian yksinvaltaisen kuningas Leopoldin valtuuttamista sortotoimista.
Kansioitani järsivässä madossa oli se kummallisuus, että se oli löytänyt tiensä tiettyjen sanojen sisälle. Nämä olivat kansioiden nimet:
Afrikka
Demokratia
Globalisaatio
Me ja muut
Poliittinen kysymys
Sananvapaus
Lähteet ja linkit
Kaikki käsitteet liittyvät Joseph Conradin kirjaan.
Riivajaiseni johtui siitä, että amerikkalainen ystäväni ei uskonut meillä Euroopassa tiedettävän paljonkaan kolonialismin historiasta. Suomea sitä paitsi ei voinut pitää siirtomaana, sillä oli vain ollut huono tuuri omituisen kielen ja geopolitiikan vuoksi.
Ystäväni tolkutti minulle että kuningas Leopoldin haamu ei ole koskaan kolonialismin ytimestä lähtenytkään, ihan siitä riippumatta, onko sen nimi neo- tai uus- tai vain globalisaatio. Siirtomaaisäntien ahneus on ja pysyy.
Samoihin aikoihin käsiini tipahti Sven Lindqvistin kirja Tappakaa ne saatanat (Utrota varenda jävel, suom. Antero Tiusanen, Pequod, 1996), joka on opus kolonialismin historiasta. Rupesin kirjeitse oppimestariksi, pyrin todistamaan, että eurooppalaiset ovat tässä suhteessa ajan tasalla ja ehkä enemmänkin. Mutta että miten on amerikkalaisten laita?
Sattui että USA:ssa oli julkaistu metelin säestyksellä Adam Hochschildin kirja Kuningas Leopoldin haamu, eli:Kertomus ahneudesta, terrorista ja sankaruudesta siirtomaa-ajan Afrikassa, suomentanut Heikki Salojärvi, Tammi 2004 (King Leopold’s ghost: A story of greed, terror and heroism in colonial Africa, 1998).
Täältä löytyy kirjan syntyhistoria parhaiten. Suomenkielinen sivusto on hieman ohut.
Rapakon poikki kulkevat tiedot olivat vaillinaisia. Ystäväni ei ollut koskaan kuullutkaan Sven Lindqvististä, sen sijaan Hochschildin opus käännettiin suomeksi sentään kuudessa vuodessa.
Oletan että mato makaa silloisen väittelyn pohjaksi hakemani materiaalin päällä. Tai makasi, minun oli pakko tappaa tiedostokansiot koska madon tai matojen olemassaoloa työvälineeni sisuksissa en voinut sallia. Löysin madon pari päivää sitten ja vieläkin tärisyttää ja hermostuttaa. Tässä välissä oli sitten puhe ruotsiksi lukemisesta täällä.
Nyt olen ollut mietteliäs Suomen Ruotsista irtautumisen vuosipäivän juhlimisen vuoksi. Joku riikinruotsalainen ehätti toivomaan, että Ruotsi pyytäisi Suomelta anteeksi. Presidenttimme toivoi että vuosipäivä saisi vauhtia ruotsinsuomalaisten kansalaisoikeuksiin, jotka ovat pysyneet tiukasti paperilla lukuun ottamatta Tornionjokilaaksoa.
Olin vuosina 1965-69 opiskeluaikani kesät töissä Tukholmassa, töissä, jotka eivät riikinruotsalaisille kelvanneet enkä tiedä miksi, koska niistä maksettiin minusta aivan mielettömän hyvin.
Meillä ei Suomessa ollut asumistukia, ei sairausvakuutusta, ei terveyskeskuksia, ei opintolainoja opintotuesta nyt puhumattakaan. Mutta vuokrat eivät olleet ylipääsemättömän kalliita, opiskelu oli ilmaista, bussit ja junat kulkivat sopuhintaan ja ruisreikäleivän hinta oli nykyrahassa ehkä sentin, ellei nyt peräti miinuksen puolella.
Loistava tapa ansaita opintorahat! Ja meitä oli tuhansia.
Mutta. Törmäsin ensimmäistä kertaa elämässäni siihen, että minua ei pidetty minään. Puhuin sujuvasti ruotsia, luin sitä, kirjoitin – eli mitä parhain mahdollinen siirtolainen. Ei, ei, Arbetsförmedling ei ollut kiinnostunut pätkääkään koulutuksestani, kielitaidostani, ylipäänsä olemassaolostani, ainoastaan mahdollisuudesta käyttää työvoimaani halvalla suuren sairaalan vanhainkodin sairasosastolla.
Systrarna eli sairaanhoitajat kielsivät puhumasta suomea edes tauoilla. Olin joutua ulos koko talosta, kun yksi systeri sai minut kiinni suomen puhumisesta suomenkieliselle vanhukselle joka oli unohtanut ruotsin. Niin olen nyt minäkin.
Oli pakko ruveta miettimään historiaa, sosialidemokratiaa, kolonialismia. Muistan pohtineeni pääni kipeäksi Olof Palmén henkilöä, pääministeriä soihtukulkueen kärjessä 21.8.1968, samalla kun puristin kainalossani suuren suurta halvapurkkia, tuliaista serkun lapsille. Silloin en kyllä ollut aivan varma siitä voiko Suomeen tulla takaisin.
Suomenlaiva taisi olla joku Bore-nimisistä, oli niitä ainakin kolme. Kansipaikalla oli kylmä.
