Kirjanmerkkinä on hajamielisesti hahmoteltu karttakuva suvusta. Karttakuva on parempi sana kuin puu, koska karttaan voi piirtää teitä ja jokia ja kuvitella mitä kautta sukuun on tultu ja mitä kautta sieltä on menty päätalosta jonnekin kotivävyksi tai miniäksi.
Vilkaisen kuvaa silloin tällöin. Välillä ahdistaa, koska on melko varmaa ettei siitä valmista karttaa tule. Lapsia tulee kaikkiin sukuhaaroihin koko ajan lisää ja vanhemmasta päästä kuollaan harvemmin kuin vielä 1950-60-luvuilla. Eletään ilmeisen hyviä aikoja.
Kaiken lisäksi en voi enää liikkua enää parin pitäjän puhelinluettelon sivuilla, vaan ihmisiä asuu ihan missä sattuu. Ulkomaillakin. Yksi sukuhaara sijaitsee Espanjassa ja Chilessä, yksi Yhdysvalloissa sekä itä- että länsirannikolla. Minulla on pikkuserkkuja kaikkialla. Useimpien nimiä en tiedä.
Ja nyt kirkkoherrat päättivät sulkea kirjansa. Sitten väestörekisteri päätti olla julkistamatta ihmisten etunimiä. Me olemme äärimmäisen kilttejä ja vaatimattomia ihmisiä mutta juuri meitä ruvettiin yhtäkkiä vainoamaan. En ole edes yliopistossa enää kirjoilla, joten en voi julistaa olevani tutkija. Mitä minä sitä paitsi edes tutkisin, siis sukututkimukseen suhteutettuna? Muutamien eteläpohjalaisten ja yhden savo-kainuulaisen suvun haarojen ”luovuuden esiintymistiheys noin vuodesta 1830 lähtien”?
Luultavasti kirkkoherrat eivät ole hajamielisesti vatsojaan kannattelevia joviaaleja typeryksiä enää. Ne huomaisivat juoneni heti.
Yksi tuttu oli päätynyt etsimään geeniperimiä. Siinä oli todella oivallusta. Nimittäin geenitutkimukseen tarvitaan tätä nykyä kyllä ihan tavallistenkin kansalaisten aktiivisuutta. Suomi on oikeastaan oikeasti yhtä suurta perhettä, mutta geenit ovat pieniä piruja, jotka vaeltelevat perheessäkin sinne tänne, eikä koskaan oikeastaan voi ihan tarkkaan sanoa kuka tulee olemaan seuraavanlaisen genomin perijä. Suomi on geenitutkimuksen kova nimi, koska meillä on niin pieni geenialue, vai miten se suomennetaan, gene pool, geeniallas?
Minä en ole ikinä oppinut edes banaanikärpästen klassista lisääntymisjärjestelmää, eikun siis jälkeläisten ominaisuuksia. Olen aika huono ihminen kyllä. Biologia saa matematiikanvastaiset niskakarvani pörhölleen, eikä opiskelusta tule mitään, vaikka kuka maanittelisi.
Tai pitäisi ruveta mormoniksi, jolloin olisi käsillä koko Suomen sukukartta yhdellä hiirenklikkauksella ja pystyisin ohittamaan typerän suomalaisen valtiokirkon ja väestörekisterin. Mutta miten on tultu siihen, että niissä byroissa istumiseen vaaditaan nimenomaan typeryyttä ja pöyhkeyttä? Sen tahtoisin tietää. Pitäisi maksaa yhden syntymätodistuksen maksu yhteen itäsuomalaiseen seurakuntaan. Aivan niin kuin ne eivät minun veroistani saisi siihenkin maksuun tarpeeksi rahaa valtiolta, jonne maksan itseni kipeäksi rahaa, koska minulle on vain pieni eläke, josta voidaan ottaa veroja ja veroluonteisia maksuja kuten sairaanhoitomaksua miten paljon tahansa. Kukaan ei auta ja puolusta minua.
Onko tämä vaalivuosi? Miksi kukaan ei lupaa mitään minulle? Ilmakin on inhottava sumua ja tihuutusta jatkuvasti että polvikin alkaa olla vaihteeksi kipeänä.
Syynä tähän kaiken normaalielämän epänormaaliin vastustukseen ei kyllä ole kirja jota luen. Päinvastoin. Kirja on niin kamala, että se saa minut näkemään hirvittäviä painajaisia ja lakanat ovat kääriytyneet herätessäni toivottomaksi solmuksi ympärilleni ja siitä selviämiseen menee paljon kauemmin kuin heräämiseen. Joten taas yksi päivä meni pilalle.
Kirjan nimi on i am no one you know ja kirjailijan nimi on Joyce Carol Oates. Kirja ei ole millään tavalla kuoliaaksi naurattaja, kuten sukuni miehet olivat.
Naiset taas. Eivät he nauraneet. Yksi tädin serkku kysyi että minunko kuolemaani sinä odotat, mies vastasi että herrajumala pitääkö minun sitten kuolla?! Siinä oli siis kysymysmerkki ja huutomerkki.
Olin puhe-etäisyydellä ja sanoin lukeneeni ohimennen biologian kirjasta että kaikkien on kuoltava. Kumpikin havahtui. Serkku meni suuren sinisen kaapin luo, avasi hitaasti ovet. Otti sokeripalan ja sitten pienen lääkepullon. Pani sokeripalaan pari pisaraa kamferia ja rupesi imeskelemään sitä.
Mies vilkaisi serkkua ja kysyi että sydämestäkö ottaa. Serkku sanoi että ei, hän tässä vain odottelee auringon laskua.
Nyttemmin ne ovat kyllä suunnilleen kaikki kuolleet, ne jotka ennen olivat vanhemmasta päästä. Joskus kuvittelin että ne tietävät kaiken ihan vanhuuttaan. Nyt tiedän paremmin kun olen suunnilleen samanikäinen. Kun päätä särkee, sipaisen etusormeen ihan vähän tiikeripalsamia ja hieron sillä vasenta ohimoa.
Ei sillä ole hirveästi merkitystä, koska kipu johtuu kaularangan nikamien rikkonaisuudesta.
Joyce Carol Oates on helevetin hyvä kirjailija. Näiden tarinoiden nimi on yksinkertaisesti STORIES. Siellä on niin julman rikkinäisiä ihmisiä, että en usko olevan koko Savo-Kainuun sukuhaarassani. Voin sanoa sen, koska en tunne sieltä ketään. Kolmansia ja neljänsiä serkkuja ei nykyään tunne enää kukaan.
Suomi on pirstaleina eikä sille voi kukaan enää mitään.
Tämän tarinan kertoi minulle tänään Lidia. Hän käytti kertomiseen hienosti ja hienovaraisesti ilmaisevia korviaan ja häntäänsä. Tyrkkäsi välillä käsiäni ranteista, ja rupesin kirjoittamaan. Nyt istuu tyynesti ja katsoo televisiota. Se on kiinni, pinnalla heijastuu sen oma kuva. Se siristää silmiään. Se tarkoittaa tervehdystä.
