Sarajevo ja Trieste mielessäni

Aleksandar Hemon sai kirjallaan The Question of Bruno paljon huomiota: Amerikkaan oli ilmestynyt ilmeinen kirjailijalahjakkuus ja suoraan Sarajevon sodan keskeltä, ja tavattoman nuori ihminen vielä. Oikeammin: hän saapui turistina, mutta juuttui sinne koska Jugoslavia oli juuttunut hajoamisensa jälkeisiin sotiin. Eva Siikarla suomensikin kirjan tuoreeltaan nimellä Kysymys Brunosta. (olisi mukava liittää tähän muutama kuva, mutta niitä ohjelma kieltäytyy liittämästä niitä!)

Nyt on yritettävä selittää miksi kirja tuli mieleeni.

Luin yötä vasten Jukka Pakkasen tiiviintiheän romaanin Triesten taivas. Trieste tarkoittaa minulle vapaakaupunkia, jossa asui aikoinaan paljon kirjailijoita ja taiteilijoita. Triesten nimi jo sinänsä aiheuttaa nostalgisia ajatuksia. Siellä asuivat vain muutama kirjailija mainitakseni Vladimir Bartol, James Joyce ja Rainer Maria Rilke.

Aleksandar Hemon aloitti taas toisenlaisen vyöryn joka osoitti suoraan Amerikkaan ja sen satunnaisiin yhteyksiin Vanhalle mantereelle. Yksi merkittävä yhteys oli tietenkin Sarjajevo, jonka jokainen eurooppalainen tiesi ainakin olympialaisista, mutta monet myös siitä, että se vaikutti rauhalliselta eri kulttuurien ja uskontojen kaupungilta. Ennen sotaa.

Amerikan yhteys tulee Susan Sontagin muodossa. Sontag kävi sodan piirittämässä kaupungissa ja sai siellä aikaiseksi kaupunkilaisraukkojen iloksi, tai jos ei iloksi, niin ainakin mielenylennykseksi tekemästä teatteriesityksestä.

Se oli tietysti Samuel Beckettin Huomenna hän tulee (Waiting for Godot), tietysti siksi, että Beckettin näytelmä kuvaa uuden odotusta ja toivoa, mitä ihmiset tarvitsivat enemmän kuin mitään. Sitä tavalliset ihmiset kaikkialla maailmassa tarvitsevat yhä enemmän ja yhä vähemmän näyttää siltä että toivolla on mahdollisuuksia materialisoitua.

Sontagin viimeisen kirjan nimi oli Regarding the Pain of Others. Siinä Sontag yrittää vastata Virginia Woolfin kirjan Three Guineas esittämään kysymykseen: ”How in your opinion are we to prevent war?”. Kysymys on elämästä ja kuolemasta niin kuin aina.

Susan Sontagista ja Aleksandar Hemonista on hirmuinen määrä tietoa netissä, itse asiassa lähdeartikkelien parissa voi viettää aivan rauhassa vaikka viikon. Enemmänkin, koska epäilemättä ihminen haluaa viitteiden jälkeen hakeutua itse julkaistujen kirjojen äärelle. Parhaiten se tietenkin onnistuu yliopistokirjastoissa.

Sontagin ja hänen miehensä Philip Rieffin kanssa asui 1950-luvun lopulla filosofi Herbert Marcuse, joka tuolloin oli työskentelemässä muun muassa Sigmund Freudia käsittelevän opuksensa Eros and Civilisation kanssa. Käsittääkseni tätä Marcusen teosta ei ole julkaistu suomeksi vieläkään. Silti siinä käsitellään aivan oleellisia asioita eurooppalaisesta sivilisaatiosta (joksi Amerikka lasketaan myös, syntyhistoriansakin vuoksi). Oikeastaan eurooppalaisuus psykoanalysoidaan.

Marcuse puhuu sodankäynnin ja rakkauden jatkuvasta taistelusta ihmiskunnan historiassa.

Hemonin palautti mieleeni hänen haastattelunsa Deutsche Welle’ssä. Linkki oli puolestaan kirjailija Anita Konkan blogin sivupalkissa.

Sunnuntaiaamuni alkoi täysin viattomasti viiliä ja mysliä syöden ja teetä juoden, kunnes avasin tietokoneen ja katsoin linkkiä joka viittasi Aleksandar Hemoniin. Olen tietoinen siitä että linkkejä pitäisi nyt liittää joka lauseeseen, mutta luulen että lukijat löytävät ne itsekin.

Hemonin haastattelu sai minut surulliseksi. Olen tietoinen siitä että Trieste ei ole enää vapaakaupunki, mutta en ollut tajunnut sitä että Sarajevon hajoaminen jatkuu. Hemon puhuu toisaalta vain oman mielensä aistimuksista: käydessään nyt Sarajevossa, hän ei enää löydä lapsuutensa ja nuoruutensa maisemia.

Ihmiset ovat tietysti muuttuneet, sodasta on jo yli 15 vuotta. Kaupunki on varmasti pessyt kasvoiltaan sodan jälkiä, mutta ovatko kasvot siitä kaunistuneet? Ehkä eivät.

Niin Triesten kuin Sarajevonkin suhteen on sama kuin vanhan talon tai puiston kohtalon. Jos niitä ei hoideta, jos ihmiset eivät pidä niitä ominaan, ne rappeutuvat, kasvit valtaavat tilaa ja lopulta mikään ei muistuta siitä miten oli lapsena.

Ei tarvitse elää kovinkaan vanhaksi kun näkee jo muuttumisen. Olen itse viimeisen parin vuoden aikana matkustanut lyhyiksi ajoiksi lapsuuden ja nuoruuden maisemiin. Hemonin ja Sontagin kirjat ja niistä syntyvät kuvat liukenevat päässäni omien maisemieni katoamiseen.

Isoisänisän rakentamaa ulkorakennusta tuskin voi enää pelastaa. Isä teki siihen viimeksi katon silti vasta vuonna 1964. Siitä on käsittämättömän lyhyt aika. Maisemien ja ihmisten katoaminen tuo ihmiseen yhä enemmän ulkopuolisuuden olemusta.

Ei voi enää sanoa olevansa jostain kotoisin.