Joskus joutuu tällaiseen tilanteeseen. Kansiot, tiedostot ja
koko digitaalinen ympäristö on vieras.
Osa minusta on veden pinnalla, osa sukeltanut alas ja vesi
on kylmää. Mutta kuvat ovat jossain ja jos vielä kaiken lisäksi löydän ne, olen
onnekas.
Helsinki on myrskyämistä, tihkusadetta, välillä
rauhallisempaa. Sitten päädyn messuille ja siellä puhuukin entinen opettajani Kirsi Kunnas. Hän lukee runojaan.
Kotona minulla on hänen ensimmäinen runokokoelmansa
Villiomenapuu. Se on niin vanha, että varmaan suunnilleen ikäiseni.
Ajatella että opettajani on elossa ja lukee runojaan. Taisi
täyttää jo 90 vuotta. Enpäs usko että itse ehdin sen ikäiseksi. Mutta mistäs
sitäkään tietää miten käy, jos vain ottaa ja kuolee sattumalta sitten kun
kuolee.
Kun olin lapsi, vanhat sanoivat hautajaisissa että oli hänen
aikansa.
Kohta on marraskuu. Kaupunki humisee taustalla. Kissa
lopetti kiehnäämisen, pitää mennä katsomaan minne se meni. Ehkä sillä on
ruoka-aika. Sitten ajattelen eilistä.
Istuin opiskelukaverini kanssa kahvilassa ja syötiin
omenapiirakkaa. Hänelle ja minulle opettajan näkeminen on kohokohta ja juuri
muuta emme enää tarvitsekaan.
