Kamala hammasleikkaus ja hevoskuurillinen antibiootteja! Semmoinen oli viime viikko. Luin säryn keskellä Juha Siron Marilynin hiuspinniä.
Ei, ei se ollut kevyttä sairaslukemistoa, vaan siinä puhuttiin oikeista asioista. Tärkeimpänä ehkä se, mikä pitää elossa. Kiinni elämässä vaikka ei olisi enää töissä, vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin. Elämä voi tulla hyvin ohueksi.
Sillä tavalla se sopi filosofisiin mietiskelyihini hammassärystä. Särky jatkuu vaimeana edelleen. Mutta ei sentään enää ulvota. Halulliset sielut lukekoot esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Kellariloukon, jossa hammassärkyä käsitellään minusta parhaiten maailmankirjallisuudessa. Tai ehkä joku teistä on lukenut siitä jotain vielä osuvampaa?
Mutta sitten olen yrittänyt olla ulkona sen, minkä olen kyennyt. Päivä leikkauksen jälkeen kävelin silmälääkäriin katselemaan hajonnutta valoa. Vasen silmä heikkenee kaihin vuoksi nopeasti, oikea on tällä hetkellä vahvempi. Mutta leikkaukseen on vielä aikaa, vuosi, toista.
Valon ulkoreunoilla näkyy yhä enemmän kaikenlaisia värejä, leveillä pensseleillä maalattuja sateenkaaria. Mutta myös hämärissä sopukoissa näkyy sopimatonta liikettä. Totta kai se liittyy osittain Lidiaan, joka siniharmautensa vuoksi jää aina ulos pimeään, mutta se liittyy myös muistoihin muista taloista, joissa nurkissa rapisi hiiriä.
Jossain vaiheessa meillä oli kissa, joka oli tehnyt YYA-sopimuksen tuvan hiiren kanssa. Se katseli kiinnostuneena, kun hiiri käveli sen ohi syömään sen kupilta. Me yritimme sanoa kissalle, että ei sen kuulu tykätä hiiristä, mutta ei sanomisillamme ollut mitään merkitystä.
Sen sijaan se katti oli jäädä yhdelle reissulleen. Se oli viikon poissa. Talon alla oli kuivattu järvi, sellainen rämealue, joka jatkui Lappajärven Övermarkiin ja Itäkylään asti, monta kymmentä kilometriä. Siellä olen kuullut suden ulvovan kerran. Olin hiihtoretkellä ja säikähdin ja lähdin kohti kotia. Ei minua muu säikyttänyt, kuin se, että naapurin koira oli seurannut minua ladulle ja se saattoi olla vaarassa.
Oli siis talvi. Katti tuli täynnä haavoja ja ontuen sitten kotiin viimein. Sen selässä oli suuren linnun kynnen jäljet, kummassakin kyljessä. Oli mentävä hakemaan kissalle antibioottikuuri.
Se on ollut huuhkaja tai kanahaukka. On se voinut olla maakotkakin. Minusta on selvää että kissa oli itse ollut metsästysreissulla. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mitä se oli metsästänyt, kun hiiret eivät sille kelvanneet. Se oli kyllä iso ja oikea maalaiskissa, joka kulki ikkunasta sisään ja ulos.
Kaunissyistä raakalautaa
Nyt talvi tekee tuloaan, on pimeää. Lehdet ovat muuttuneet ruskeiksi. Joka puolella täällä rakennetaan, enkä tiedä mitä. Ennenaikaan rakentaminen tapahtui keväästä syksyyn, mutta en tiedä onko rakentajilla nyt kiire.
Lopputulos koulun pihalla, mutta mikä se on?
Ilma vaihtelee kuulaasta pikkupakkasesta sateeseen päivän parin välein. Kumpparit ovat ainut mahdollinen jalkine. Rakastan hypätä jäätyneeseen lätäkköön, rikkoa jäätä, painella sitä ja katsoa kuinka vesi liikkuu jalan painon alla.
Kunnes hyppäsin sellaiseen lätäkköön että se luistikin jalkojen alla ja huidoin vähän aikaa kuin kiukkukohtauksen saanut kissa tai lapsi, mutta en sentään kaatunut. Ehkä minun on pakko luopua lapsuuden huveista.
Vähän vielä kasvua ennen lunta (kuvat saa isommaksi!)
Sellainen lievä suru jotenkin osuu hyvin yhteen pimeän marraskuun kanssa. En minä muuta valohoitoa ole vailla kuin pehmeitä kynttilöitä tai öljylamppua. Hiljaisuutta, miettimistä.
***
Kirjani nimeltä Torpeedo on tullut painosta. Olen pidellyt sitä kädessäni: se on kaunis esine. Siitä on lisätietoa esimerkiksi täällä, siis kustantajani sivuilla. Ensi torstaina kirja julkistetaan hyvin virallisesti ja juhlallisesti Vaasan kirjaston Hyde Parkissa. Kaikki blogiystävät ovat tietenkin tervetulleita – samoin kuin muutkin ystävät. Kello 18, pääkirjaston II krs., paikka jossa on Rebekka-veistos.
Mutta olisi hyvä kauempana olevien kysellä sitä hyvinvarustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista!
