Tulin kotiin ja näin että kissa on
sininen. Kävelen kaupungilla, kaupungin puistossa, enkä ole ikinä
nähnyt noin kauas. Ehkä alle 11-vuotiaana. Varjot peittävät
kuopan tiellä, syvyys sekoittuu väriin. Kun kerran heitin kepin
pois, on tunnusteltava tietä omin jaloin.
Aistit ottavat vauhtia toisiltaan ja jo
kaksi viikkoa olen selvästi kuullutkin paremmin. Taivasta en väsy
katselemasta. Koiranputket kukkivat jo.
Tätini apuna olin ennen näihin
aikoihin leikkaamassa nurmikkoa. Tärkein sääntö oli se, että
aina jätettiin luoman ylimmälle töyräälle pitsiä
koiranputkista, ne näkyivät verannalla, kun katsottiin joko
mansikat kukkivat ja kuinka ovat isoisän vadelmapensaat kestäneet
menneen talven.
Pelakuut olin tuonut talvikodosta
verannalle ja etuoven portaille takaisin. Ne kestivät vuosi vuoden
jälkeen, aina uudestaan.
Katsoin päivät jolloin tulisin, ei
olisi ketään muuta paikalla. Keskellä viikkoa, saataisiin työt
tehdyksi, puita pinotuksi vähän, halotuksi joka päivä
edellisvuodelta, kannetuksi kaikkiin huoneisiin. Talossa tuntui vielä
talven kosteus.
Lämmitettiin sauna, oltiin aivan
rauhassa. Istuttiin ja luettiin, välillä luettiin ääneen. Piti
saada ruoka tehdyksi kun ei syönnin jälkeen pitäisi heti mennä
saunaan.
Sain hellan vetämään viimein, kaikki
ovet auki, läpiveto ja hirveä yskiminen päälle. Istuttiin
keittiön portailla ja juotiin kahvia. Tai keinussa syreenin alla. Se
usein kukki silloin, nyt se on ehkä jo vanha ja ehkä joku kaatoi
sen.
Salin ikkunasta näkyi omenapuu, joka
ei tuottanut koskaan hedelmiä, mutta kukki kukkimistaan. Sen olivat
kaataneet jonakin keväänä. Muistettiin surra sitä. Pantiin
kannolle pari kynttilää ja katsottiin sitä, kuviteltiin se puu.
Viimeisinä vuosina piti katsoa että
mentiin yläkertaan nukkumaan samaan aikaan. Yksi yläkerran
rappusista oli vääntynyt, kummankaan ei pitänyt siinä kohtaa
nyrjäyttää nilkkaansa, mutta ei ollut kiirettä kiivetä.
Oli lämmin. Luoma kohisi taustalla
läpi yön. Isoäidin kangaspuut sopivat hyvin siihen huoneeseen.
Siinä huoneessa oli ennen ollut aurinkosänky. Pienenä nukuin siinä
pikkusiskon kanssa. Silloin kun kumpikin oltiin oltu
nielurisaleikkauksessa, oli oltava sängyssä vaikka oli kesä.
Näperrettiin irti kaksi auringon
sädettä. Minä ja sisko. Oli nälkä, muuta ei saanut syödä kuin
jäätelöä. Sanoin äidille että sisko aloitti, osoitin sitä
sormella. Sisko osoitti minua.
Isä ja täti toivat vuoronperään
jäätelöä yläkertaan. Kysyin myöhemmin tädiltä miten jäätelö
saatiin säilymään kylmänä. Olin asunut pakastimien kanssa
silloin jo kymmenen vuotta. Täti sanoi että etkö sinä muista
sahajauhoja navetassa. Täti tuhahti kärsimättömänä:
sahajauhojen alla oli jäitä, tietysti!
Olin unohtanut ne sahajauhot. Ne ovat
varmasti jo maatuneet ajat sitten. Isä oli korjannut navetan ja
saunan katon, viimeksi kun sen näin, se oli romahtanut, saunan
kohdalla.
Nyt on varmasti vuosisadan kylmin
juhannus tulossa. Ulkona näkyy tuomenkehrääjäkoin peittämä
tuomipihlaja. Lintuja on paljon, ne ovat yrittäneet syödä ne
toukat ja antaa poikasilleen, mutta verho on nyt liian kova, se on
kuin liimaa, lintujen jalat takertuvat kiinni. Mutta tämä on
kaupunki. Koi tappaa puita pihassa kiduttamalla, hitaasti. Se on
asunut noissa puissa jo kuusi vuotta.
Opettelen puhumaan linnuille.
Sinitiaiset kyllä jo tuntevat minut. Ja muutama varpunen. Harakka
räkyttää vastaan, mutta se on sen tehtäväkin, väittää
olevansa minua pätevämpi.
