13.3.08

Ahkeruus on ilomme!


(Kuva: Leo Ackley)

Mamma, isän äiti, sanoi pojalleen usein: ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä”. Ja kun poika oli menossa syvää uhrimieltä tuntien vapaaehtoisena talvisotaan, niin kuin monet koulukaverinsa, ja hyvästeli juhlallisesti äitinsä täyspakkaus (?) selässä, niin Mamma loihe lausumaan: ”Ei piru omiaan syö”.


Muistan kuinka Ameriikankävijä Mamma sanoi pääruuan jälkeen useimmiten, että jälkiruuaksi on sitten natinkia. Vaikka odottelin siinä ruokapöydässä kauan, mitään ei pöytään enää tullut.


Mamma kävi joskus perheemme mökillä, ja heräsin jo kello kuusi siihen, että Mamma lakaisi tuvan lattiaa. Äiti ärisi minut ylös siitä laittamaan hellaan tulia ja puuroa koko sakille. Ja jäi itse nukkumaan.


Ne aamupuhteet Mamman kanssa olivat mukavia. Hän oli Iisalmen maalaiskunnan tyttöjä alun perin ja säilytti koko elämänsä murteensa.


Istuttiin siinä keinulla kun muu perhe vasta könysi ylös ja kuuntelin outoa puheennuottia, vieraita sanoja, verkkaista, pitkänsitkeää rytmiä. Olen umpilänsisuomalainen, mutta vieläkin jos osun samaan paikkaan jonkun yläsavolaisen kanssa, kerron että kyllä sinä olet Pohjois-Savosta tai Kainuusta.


Me lapset ongimme päivälliskalat, pikkuveli perkasi, Mamma keitti kalasopan ja se oli hyvää. Mamma osasi ilmeisesti osana savolaisperimää sellaisen taidon jota olen opetellut koko ikäni, mutta en vain opi: hän osasi erotella suussaan sopasta ruodot pois. Tuijotin suu auki kun Mamman yhdestä suupielestä tulivat ruodot ulos hyvässä järjestyksessä.


Mamma oli tehnyt työtä koko elämänsä. Vaikka hän oli karskiksi oppinut, kun oli pitänyt poorttihaussia Pittsburgissä aikansa ja hoitanut sen jälkeen isoa perhettä ja vielä muutakin nuorisoa, niin isä aivan selvästi rakasti äitiään.


Ei niin että isä olisi rakkaudesta luritellut, vaan kietoi minulle antamiinsa filosofian, psykologian, suomen, latinan ja historian oppitunteihin siinä metsän keskellä ennen kaikkea työn kunnioittamisen.


Mamma ei ollut ehtinyt elämässään juuri istahtaa alas miettimään tosiolevaisia, mutta isä oli. Ja häneltä opin että sitä saa kaikessa rauhassa vetää lonkkaa, jos on miettimistyö kesken. Se on sallittua.


Mutta yhteiskunta vetääkin täysin eri suuntaan. Meillä, etenkin naisilla, on taakkanamme perfektionismin kirous. Asiaa on oikein tutkittukin ja lähisukulainen, medisiinari, lähetti juuri aiheesta artikkelin.


Että naisilla on aivan omia luonteenpiirteitä, on tietysti oletettavaakin, mutta en ollut tiennyt että esimerkiksi syömishäiriöt liittyvät täydellisyyden vaatimukseen:


Syömishäiriöt toimivat loistavana esimerkkinä. Tutkijat analysoivat 55 vuosina 1990–2005 julkaistua tutkimusta syömishäiriöistä ja perfektionismista. Useimmat niistä viittasivat siihen, että luonnostaan perfektionismiin taipuvaisilla henkilöillä on taipumus sairastua syömishäiriöihin (etenkin anoreksiaan) ja siihen, että perfektionismi on usein voimissaan vielä toipumisen jälkeenkin. (Lähteet: Bardone-Cone AM, et al. "Perfectionism and Eating Disorders: Current Status and Future Directions," Clinical Psychology Review (April 2007): Vol. 27, No. 3, pp. 384-405.
Miller JL, et al. "Relation Between Childhood Peer Victimization and Adult Perfectionism: Are Victims of Indirect Aggression More Perfectionistic?" Aggressive Behavior (May-June 2007): Vol. 33, No. 3, pp. 230-41. Lisää lähteitä:
www.health.harvard.edu/mentalextra)

Samassa tutkimuksessa oli viitteitä siitä että täydellisyyden kaipuu saattaisi osittain olla periytyvää. Joka tapauksessa perfektionismin ilmeisesti laukaisee ainakin osittain aggression kohteeksi joutuminen. Artikkelia lukiessa tuli epämiellyttävä olo. On totta että naiset osaavat juonittelun taidon ja on totta että naistyöyhteisöt saattavat olla kamalia juorunpesiä.


Mistäkö tiedän? No kokemuksesta ja kuulopuheista. Vakavasti puhuen asiaa pitäisi kyllä tässäkin maassa tutkia.


Itsensä tietysti pitäisi tuntea parhaiten. Mitä kauemmin sitä elää ja vaikuttaa maan päällä, sitä hankalammalta alkaa tuntua jatkuva, piinaava itsekritiikki (joka ei välttämättä edes vaikuta parantavasti työhön!), joka tulee uniinkin ja aiheuttaa ruokahalun menetyksen.


Jääkaapin ovessa on Tove Janssonin tarpeellinen muistutus hyvistä elämäntavoista:


Johan sitä masentuu, kun ajattelee kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Mitä hyötyä siitä muka on! Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvat lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.


Olen anorektikko ja Mörköjä on tullut ja mennyt. Kukaan ei ole toistaiseksi syönyt suuhunsa. Saisipa sitä mennyksi kauppaan ja ajatelluksi että tahtoo syödä jotain. Osaisipa nukahtaa ilman että kaiken maailman aaveet nousevat kummittelemaan.


Mutta ennen kaikkea: me suomalaiset kyllä tarvitsisimme aurinkoa ja hetimiten, muuten kansakunta vaipuu synkkyyteen ja mitääntekemättömyyteen eikä nouse siitä enää ikinä.


Tahdon takaisin kunnon talvet ja hellekesät!

20 kommenttia:

Mrs Morbidi kirjoitti...

Ripsa, hieno kirjoitus!!

A-K.H kirjoitti...

Jaha. On tullut Into Kiinasta. Piti vain sanomani, että vaikka Kainuun murrre onkin savolaisperäistä, ei siellä väännetä. Pohjois-Karjalan murteessakin on enemmän perinteiastä savolaisuutta. Ja on sitä sekoittunut länsimurteisiinkin. Suomenselkää pitkin linttasivat mm. Reisjärvelle, jota Savon porstuaksikin sanotaan, ja sieltä Toholammille ja Kannukseen ja Kokkolaan. Kiuruvedeltä ei ole kuin kirveenheitto Pohjanmaalle. Ja Kuopiosta on ihan suora läpi Lapuan partuunatehtaalle. Kotkaanhan niitä pirulaisia meni pilvin pimein, mutta Kymenlaakson hämäläis-karjalainen murrepohja piti aika hyvin. Sitä laaksoa ei maantieteellisesti ole olemassakaan.

A-K.H kirjoitti...

Kyllä minä kelasin takaisin kommenttiruutuun nähdäkseni, onko kommentti lähtenyt, ja kyllä se tyhjä oli.

Ripsa kirjoitti...

Ruu, jonkinverran ehkä tuli inspiraatiota sinun viimeaikaisista polkistasi! Siis noista naisryhmistä tekemässä hommia yhdessä.

Kalevi, muistan itse että koulun jälkeen, yliopiston suomen opinnoissa, sanottiin että savolaisuus oli ensin. Savolaiset sen sijaan lähtivät nykyisten karjalaisten ja keskisuomalaisten ja jopa Etelä-Pohjanmaan järviseutulaisten alueelle ja heidän murteensa oli voimakkaampi.

Kainuulaiset sukulaiseni ovat väittäneet, että ei heidän isovanhempiensa kielessä ollut juuri eroa vuolijokelaisten kielen kanssa. Suku muutti Iisalmen pitäjästä Vuolijoelle, Oulujärven etelärannalle. Vai onko se Vuolijärvi?

En osaa kuulla eroa Kainuun ja Pohjois-Savon välillä. Vääntäminen, tarkoitatko kiäntämistä? Mutta voi todella olla että länsisuomalainen ei noita kuule.

Joo, nukuin autuaasti ja varmaan 11 tuntia siitä onnesta että oli hyvä päivällisvieras ja vilkas keskustelu myöhään iltaan. Niettä ei tulis mielehenkään ruveta ketään asialtaasta kommentoijaa sensuroimaan.

A-K.H kirjoitti...

No kyllä länsisuomalainenkin kuulee vääntämisen ja viäntämisen tai veäntämisen eron. Pohjois-Karjalankin murre kuuluu savolaismurteisiin. Siellähii suatetaan vähän viäntää, mutta ei niinkään Kainuussa. Kun olin puolangalla, niin murre kuulosti ihan inhimilliseltä. Vaikka Kotkaan muutti paljon savolaisia, niin kannakselaisuus vaikuttaa enempi.

Ripsa kirjoitti...

Usko poisa, veäntämisen ja viäntämisen kuuleminen on meikäläiselle työn takana.

Kotkasta en kyllä tiedä yhtikäs mitään.

Ylipäänsä Suomi kulkee pohjois-etelä-reittiä. Uskon kyllä että Kannaksella ja Pietarin läheisyydellä ja ennen kaikkea Viipurilla on täytynyt olla kaakossa iso merkitys.

Käsittääkseni Pohjois- ja Itä-Suomeen ei muuta juuri kukaan.

Huvittavaa että meillä suunnitellaan, tosin tällä kertaa laiskahkosti, jo toista kertaa sodan jälkeen, virastojen hajasijoitusta.

En minä kyllä sellaistakaan ajatusta kestä, että idästä ja pohjoisesta tehtäisiin turismi- ja työvoimareservi.

Se kuulostaa valheelliselta. Ja sitä paitsi vääryydeltä. Eilen juuri sanottiin uutisissa että syrjäseuduilta poistetaan lankapuhelimet kokonaan. Itsevarma TeliaSoneran mies sanoi että ihmiset joutuvat sitten maksamaan uudesta järjestelmästä 100-200 euroa.

Ministeri joka asioista vastaa, sanoi TOIVONEENSA että asia hoidetaan ihmisille ilmaiseksi. Ministerit eivät voi kuin toivoa enää, yhtiöt tekevät mitä tahtovat.

Ja digiboksihölmöilyyn jok'ikisellä kansalaisella meni yhtä paljon rahaa ihan juuri äsken.

A-K.H kirjoitti...

Syrjäseuduilta poistetaan papit, lääkärit, koulut, terveyskeskukset, neuvolat, lankapuhelimet, kaupat, bussipysäkit ja vanhukset. Sudet haukottelevat nälissään autiotalojen pihoilla, sillä ei löydy enää pihakoiria hiukopalaksi. Jos jostain vielä nousee savu, niin siellä kaupungista muuttanut takkunaamainen ja poninhäntäinen vaihtoehtoeläjä on tullut maksimoimaan kurjuutensa ja selittää kerran vuodessa vierailevalle lähimmän kaupunkilehden toimittajalle puunpilkonnan ja vedenkeiton lomassa, kuinka maalla on mukavaa.
Lopuksi hörpätään lämmintä hopeateetä ilman maitoa ja sokeria.

Ripsa kirjoitti...

Jep. Olen aina välillä mietiskellyt sitä, miksi suomalaista nuorisoa, semmoista sitkeämmän sorttista jota nyt luulisi jostain vielä sentäs löytyvän, ei ole perustanut yhteisöjä autiokylille.

Leipähän on täällä lujassa, se tarkoittaa työtä, jonka pitäisi olla siis ilomme niin kuin ahkeruuden, mutta en tiedä sitten onko se hyvään ja valmiille oppiminen ollut noille 30+ ihmisille liian totaalista.

En minä ainakaan sitä tarkoittanut. Siis äitinä ja vanhempana. Olisin tarkoittanut kymmenen kertaa mieluummin yhteisöllistä elämää ja kykyä tarttua mihin tahansa ja lujaa ja yhdessä muiden kanssa.

Sukuyhteys on menetetty eikä sitä tarvitse haikailla takaisin. Muuttoliike on ollut liian totaalinen.

Toisaalta. Elämä ei ole millekään sukupolvelle ollut täysin valmis eikä ennen kaikkea mitenkään ennustettavaa.

Suomi ei ole saari. Onneksi ja onnettomuudeksi. On mukava aina silloin tällöin nähdä nuoria, jotka ovat positiivisia, katsovat eteenpäin, osaavat elää älyllään ja tunteellaan.

Fyysinen työ taitaa useimmiten jäädä puuttumaan. Se on se joka tekee hyvää.Sitä varten meillä on lihakset, jänteet ja nivelet. Se on se josta tulee hyvä väsymys, perunoiden multaamista penkeiksi. Turnipsipellon harvennuksesta. Mustikkametsästä.

Onneksi heitäkin on. Saisi olla enemmänkin, mutta ikäluokat ovat pieniä.

A-K.H kirjoitti...

Jo minun lapsuudessani loruiltiin: Ahkeruus on ilomme, laiskuus intohimomme, pinnaus jalo taitomme.

Tiedän, kuinka uuvuttavaa on helteellä harventaa käsipelillä sokerijuurikaspeltoa, jonka sarka on pitkä kuin nälkävuosi. Olen niittänyt viikatteella niin pitkiä sarkoja, että kun toiseen päähän olen päässyt, on selkäni taakse ehtinyt jo kasvaa laidunnettava äpärikkö.
Olen ajanut hevosella halkoja metsästä, sontaa lantalasta ja huussien alusia, vääntänyt kantoja ja tehnyt summattoman määrän pilkkeitä ja heinäseipäitä. Olen paimentanut lehmiä ja kuljettanut niitä kauas ulkolaitumelle syömään ja takaisin lypsettäväksi. Olen sitonut lyhteitä, kampittanut kanoille heiniä, syönyt salaa marjoja pensaista ja pissannut talon kaivoon. Näistä ja monista muista syistä minulta jäi Pääoma ja Iloinen tiede kirjoittamatta ja jäi vain tämä tyhjä pää, ylen hatara kuin Juhani Siljon nuttu.

Ripsa kirjoitti...

Tjoh. Vaivainen kaikki tietää.

Pienviljelijäakat ja -ukot olivat kyllä vanhemmiten, ehkä noin 50-60-vuotiaina aika täydellisesti työn runtelemia, kun olin pieni.

Silloin uskottiin säätykiertoon koulutuksen avulla ja todennäköisesti siitä raatamisesta lapset halusivat mahdollisimman kauas.

Mutta ei se tämäkään maanviljelys täällä onnistu: koneet on ja sitä myöten velat. Tilakoot suurenevat.

Bensa loppuu ja ennen loppua se alkaa olla liian tyyristä traktoreihin.

Sen takia minä niitä yhteisöjä kuulutin. Että pysyisi maa asuttuna.

Tiedä sitten onko se mikään itseisarvo.

Joskus olen ajatellut että voisiko Eurooppa tehdä jonkinmoisen työnjaon. En vain keksi mitä työtä ja tuotantoa Suomi sitten ottaisi kontolleen.

Ihmiset kyllä haikailevat takaisin vanhoille kotiseuduilleen vaikka ehkä muistavat vielä sen älyttömän raatamisen niin pienestä kuin pystyssä pysyivät.

Katselisivat siellä metsänrajaa heinää kasvavan viljapellon laidalla. Hopeateemuki kädessä.

Kun olen katsonut nyt yhtä vajaa Teeman Tohtori Zivagon, olen enemmän ymmälläni kuin koskaan yhteiskuntajärjestelmien ja -sopimusten suhteen.

Ihminen on niin tavattoman haavoittuvainen ja toisaalta sille riittää aika vähä, jos se sallittaisiin. Jos saisi olla omissa oloissaan ja olisi sentään joku puhekumppani.

A-K.H kirjoitti...

Siellä missä olin varttumassa nuorukaiseksi komennettiin töihin sanomalla, että joutilaisuus on kaikkien paheiden äiti. Ei saanut kuunnella edes viitta minuuttia radiosta Kalle Kustaa Korkin ja Pekka Lipposen seikkailuja, mutta jumalanpalvelukset oli pakko kuunnella, jollei jostain syystä päässyt kirkkoon. Luulisi, että siinä ihmistaimi kasvaa jumaliseksi, mutta voi se kasvaa jumalattomaksikin.
Vanhoiksi tulivat miehet jo nuorina sodittuaan kaksi sotaa, raivattuaan kylmän tilan ja revittyään monilapsiselle perheelleen elatuksen maatilkusta ja savottahommista. En kadehdi

A-K.H kirjoitti...

Nyt kun sulla on tuo mummin osa, niin olisi aika opetella lasta varten, jos et vielä osaa, laulu, jossa sanotaan: Mörkö se tahtoo piiriin etc.

Ripsa kirjoitti...

Joo, ei meidän vanhempien ja isovanhempien osa ollut kadehdittava, jos piti maasta repiä elanto.

Silti muistan ne työteliäät ihmiset hirmuisen optimistisina ja lämpiminä. Jotain totta on siinä 50-luvun eteenpäin katsomisessa. oli todennäköisesti tajuttu että sota ei sitten enää tullutkaan takaisin ja ei ollut tietä kuin eteenpäin.

On ollut taatusti katkeruutta ja kaunaakin, mutta agrikulttuuria oli kyllä vielä 50-luku ja paljolti 60-lukukin ja kaupunkien tehtaiden masuunit hohtivat punaisina kun vietiin sotakorvaustavaraa rajan taa.

Täystyöllisyys, toisin kuin vielä 30-luvulla. Ihmiset ovat olleet siitä tyytyväisiä.

Työn rankkuus on suhteellista. Suurin osa maailmaa elää tänään kovempaa elämää, siis ihmiset, kuin meillä elettiin sodan jälkeen.

Et vain tykkää ajatuksesta yhteisöistä?

Äh, en minä osaa laulaa. Olen kyllä osannut ennen kuin kuulo meni. En aio edes yrittää!

A-K.H kirjoitti...

Silloin kun yhteiskuntarakenne oli toisenlainen ja oli paljon tekemätöntä työtä, oli maaseutu- ja kaupunkiproletariaattia, oli työväenluokka. Mitä nyt on? Vasemmistoliittokin on arvovapaata kansalaisliikehdintää ja muut puoluelaiset sosiaalidemokraatteja tai muita porvareita, lukuunottamatta paria kolmea kommunistista sirpalepuoluetta, joilla ei ole jäsenistöä juuri enempää kuin mitä yhdistyslaki yhdistyksen perustamiseksi vaatii, Tiaispuolueita ja sen sellaisia,
Oi aikoja, jolloin saattoi puhdassydämisesti, posket lommolla ja vatsa kurnien Vappuna laulaa: "Nälkä meil on aina vieraanamme..."

Niin, eivät palaa ne päivät, mutta joillekin voisivat tehdä hyvää.

Ripsa kirjoitti...

Edelleen väitän että saattavat ne päivät palata. Vai menevätkö luonnonmullistusten tullessa suomalaiset täältä jonnekin muualle?

Minne sitten?

Ihmiskunnan onnettomuuden perisyy on kyllä kyvyttömyydessä tehdä työtä yhdessä. Koneosuuskunnat olivat kylässä olemassa tismalleen niin kauan kun muutamat saivat irti omat koneet= vähän enemmän oli tullut isojaossa hehtaareita, pienempi lapsilauma jakamassa tilaa.

Lauluehdotuksesi on Kainuun maakuntalaulu!

Ideologiset kysymykset ovat kyllä yleensä olleet toimeentulokysymyksiä. Ja jos ideologioita ei sitten nyt enää ole, niin kaikki tulevat toimeen?

Äidinäidin perheessä oli alunperin kuusi lasta, neljä kuoli kulkutautiin. Kahdelle jäi kummallekin 10 ha viljeltyä ja mettät päälle.

Siinä suvussa olin ensimmäinen ylioppilaaksi kirjoittanut, isän suvussa jo toista sukupolvea, vain yksi ei kirjoittanut isän suvusta.

Toisella silmällä katselen Luokkaretkeä. Taustalla edeltävä ohjelma, jossa oli Tampere raunioina ja Uralin kirgiisiperhoselle kävi huonosti.

Minusta nyt olisi aika kysyä, että mihis lapsenlapset kouluttautuvat?

Työ ei kyllä ole rangaistus, niin kuin viimeisessä lauseessa näytät vihjaavan! Ei mikään oikea työ.

A-K.H kirjoitti...

Olen sanonut arvostavani kaikkea rehellistä työtä, vaikka en itse haluaisi tehdä sitä.

Lapsenlasten kannattaisi kouluttautua arkinrakentajiksi, jolleivät loikkaa Aniaraan ja painele avaruuteen asteroideja väistellen.

Martinsonin Aniara kiehtoi aikoinaan. Tuntuu siltä, että voisin lukea runoelman uudestaan, sillä varmaan se avautuisi paremmin nyt kun muinoin. Siitä tehtyä oopperaa tuskin haluaisin kuulla.

A-K.H kirjoitti...

Kohta on 20 kommenttia täynnä. Monikohan seuraa kiinnostuksella, mihin vuoropuhelumme johtaa. Ehkä se yksi täti ainakin. Sinulla on paineita pitkällisen kolumnistitaustasi vuoksi. Pärstäsi tunnetaan. Minä voin kaikessa rauhassa kirjoitella levottomia. Jos joku tuntee pärstäni, ei hän minulta levottomia kummempaa odotakaan.

Ripsa kirjoitti...

Ei minulla ole paineita yhtikäs mihinkään.

Kirjoja on ja kirjoittamista. Teemalta tulee vielä ainakin toistaiseksi silloin tällöin hyvää ohjelmaa. Armaassa Valkoisessa Kaupungissamme alkaa kahden päivän dokumenttikatselmus, nam.

Kukkien multa on vaihdettu ja lumi satoi maahan uudelleen ja sitä myötä tuli valoa, niin että sisällä vihertää.

Blogistanin ihmiset eivät pärstääni tunne kuin muutama heistä. Eikä sillä ole väliä.

Hesarin Esa Mäkinen jatkaa keskustelua siitä millainen olisi journalistinen blogi. Näyttää kyllä keskustelevan itsensä kanssa, kun epäilee että bloggarit ovat pelokasta ja hienohipiäistä porukkaa joka ei tykkää että sitä arvostellaan viihteelliseksi.

Mitähän tämä kirjoittaminen on?

Petri käytti sanaa "miettelijä". Jonkinlaista asiaintilan pohdiskelua.

Joo, Aniara pitäisi hakea kirjastosta. Herravarjele, ooppera!!! Kaikkea sinä kanssa olet oopperaksi muuttamassa.

On mahtanut olla sulla kova vieroitusohjelma, kun jouduit siellä Kuopiossa kauas oopperasta!

Leonoora kirjoitti...

Minä yksi täti luin kyllä vuoropuhelunne!
Sain kyllä penskana hävetä Etelä-Suomessa kun viänsimme aluksi Pohjois-Karjalan murretta. Ja sitä puhuttiin kotona, vaikka asuimme ruotsinkieliselläkin alueella.
No parikymmentä vuotta Etelä-Suomessa karsi kyllä murteen melko tarkkaan.
Palatessani tänne juurilleni, en enää oppinut viäntämään samalla tavalla ja nuotilla kuin alkuperäiset asukkaat, mutta vielä sentään ymmärrän kielen/murteen viännöt ja kiännöt.

Ahkeruutta tarvittiin ennen muinoin omavaraistalouksissa ihan hengissä pysymiseeen: tuo tullessas vie mennesäs.
Nyt varsinkin materiaalinen maailma on suhteellisen valmis, turha tässä on enää hötkyillä ja höyrytä. Varsinkaan kun harva palkallaan rikastuu, eikä miljonäärin unelma-elämä ole enää ainakaan minun kunnianhimoisin tavoitteeni.

Iloista kevään juhlaa sinulle Ripsa ja kumppanit!

Ripsa kirjoitti...

Leonoora! Minulle kävi murteen kanssa niin, että ehdin asua kahdessa paikassa Savossa ja kahdessa Etelä-Pohjanmaalla ja vaihdoin sujuvasti murteita, kunnes sitten perhe muutti Kangasalle kun olin 8-vuotias ja siihen loppui murteiden puhuminen minulta.

Eteläpohjalaista ymmärrän, kirjoitankin, arvaan usein oikein jopa puhujan syntymä/asumispaikan, mutta en osaa enää puhua.

Epäilen että lukemaan oppiminen osittain lopetti murteiden puhumisen, se kun oli kirjakieltä. Luulen että aivot asettuvat uuteen asentoon, kun lapsi oppii lukemaan. Se on erilaista kielen käyttämistä kuin paikallinen murre.

Vai sinä olet se täti joka olet lukenut minun ja Kalevin vuoropuhelua. Me ollaan vissiin käyty maailman kaikki asiat jo läpi. Oppikoot siitä vain muut bloggaajat!!!

Kevään tiedän siitä, että valo herättää 5-6 aikaan aamuisin ja rupean lukemaan tai kirjoittamaan.

Kaktuksen mullat vaihdettiin sunnuntaina, ne näyttävät pitäneen käsittelystä. Kohtalonköynnös työntää uutta versoa. Posliinikukan lehdet lopettivat masentuneen roikkumisensa.

Ikkunan läpi aamulla tulee vihreää valoa näiden köynnösten läpi. Voi kuvitella olevansa ihan jossain muualla.

Tänä aamuna oli satanut uuden valkoisen lumen. Epätodellinen tunne huoneen vihreyden keskellä. Mutta täydellinen aamu hieman sinisessä valossa. Nouseva aurinko värjäsi sähkölaitoksen tiilitornin.