Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mamma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Mamma. Näytä kaikki tekstit

4.4.10

Kun olin kolme, osa 3


Isä lauloi minulle lauluja ja luki monta pitkää iltapäivää. Äiti oli pyykkituvassa nostelemassa lakanoita kiehuvasta lipeäpadasta, mutta minä olin isän kanssa. Se kertoi seikkailuja pitkistä pyörämatkoista. Sen pyörän nimi oli Torpeedo ja se kiisi niin kuin torpeedo kun siinä oli kaksi vaihdetta. Isä selitti että torpeedo on niin kuin pyssy, se vain ei sylje tulta heti lähdettyään kanuunasta, vaan sitten kun se osuu maaliin.

Mutta tämä Torpeedo oli sininen iso käyräsarvinen pyörä. Isän kanssa käytiin kauempana nevalla katsomassa olisiko jo juolukoita ja puolukoita. Nyt olisi pitänyt löytää karpaloita. Isä otti minut Torpeedoon niin että istuin sen käsien välissä poikkipienalla. Isä puhui omiaan maalista, meillähän oli asiaa nevalle. Oli mukana sanko ja saatiin pohjapeittoon. Ei tuullut, mutta nousi huuru vedestä. Nyt alkaa olla liian kylmä, sanoi isä, vaikka minä olisin kyllä tarjennut.

Oltiin pimeään asti. Käännyttiin takaisin kun isä sanoi että ehkä äiti on jo hyvällä tuulella.


Ulkona ei näkynyt ketään ja sitten rupesi vihmomaan hyvin kylmää sadetta. Menin seisomaan lähelle tietä suuren kuusen alle. Rupesin laskemaan numeroita niin pitkälle kuin osasin, mutta jouduin aloittamaan aina alusta. Sitten istuin ison juuren päälle ja heiluttelin alinta kuusen oksaa eestaas. Ajattelin että haukka saattaisi luulla että oksalla istuu lintu, sitten se sukeltaisi alas ja minä saisin sitä kiinni jaloista ja puristaisin niin lujaa ettei se pääsisi irti.

Navettapiika pani aina meidät Pekan kanssa vahtimaan kanoja, ettei haukka tule ja syö niitä suuhunsa. Renki sanoi että jos ottaisin haukkaa jaloista niin se lähtisi lentämään ja minä lentäisin mukana. Se voisi olla hyvä keino oppia lentämään. Lentämistä parempaa ei voisi olla. Pääsisin kauemmas kuin kirkonkylään, ehkä jopa sen toisen isoäidin, Mamman, luo. Oppisin puhumaan haukan kieltä, ja se kuljettaisi minua aina sinne minne halusin.

Minulla oli hyvin tarkka kuulo ja kuulin hevosen kaviot ja rattaat jo ennen kuin ne näkyivät mutkan takaa. Tuli kiire. En halunnutkaan että setä näkee minut heti. Lähdin juoksemaan kohti Nassun pesää, mutta sitten ajattelin että sinne ne tulevat ensiksi, kun huomaavat etten ole pihalla enkä tien päässä.

Menin talon seinustalle lähelle ruusupensaita, josta näin hyvin sisälle. Äiti ainakin näkyi. Se oli nostamassa kahvikuppeja pöydälle ja kakku oli keskellä pöytää. Sillä oli vauva sylissä. Rattaat pysähtyivät talon eteen. Isä kuului huutavan tallille päin, mutta siellä ei tainnut olla ketään juuri silloin koska sitten kuulin kuinka hevosen kaviot etääntyivät tallille päin. En kuullut enää kenenkään puhuvan. Ehkä minun olisi pitänyt mennä auttamaan isää hevosen riisumisessa, mutta sitten tuumin että minun kuitenkin pitäisi ensin katsoa miltä setä näytti. Isä sanoi että se on hänen veljensä. Nehän voisivat hyvinkin olla samannäköisiä ja siitä varmaan näkisi voisiko siihen luottaa vai olisiko se niin kuin äiti, ettei ikinä varmasti tiennyt mitä se tekisi.

Setä istui pöydän ääreen, kääntyi ikkunaan päin ja silloin se katsoi suoraan minuun. Sillä oli kihara tukka niin kuin minullakin ja tummat silmät. Setä hymyili minulle. Minä ojensin käteni ja viitoin sitä tulemaan ulos. Setä näkyi selittävän jotain äidille, joka jäi seisomaan kahvipannu kädessään keskelle lattiaa.

Setä ei näyttänyt aikuiselta. Se käski kutsua itseään Immuksi. Vedin sitä kädestä, että se saa tavata parhaan ystäväni. Nassu ei ollut ulkona, avasin siis veräjän ja pyysin Immua tulemaan lähemmäksi. Nassu ei nukkunut, vaan se oli kuunnellut kuka oli tulossa, minun askeleeni se kyllä tunsi, mutta ei tuntenut setää. Kysyin Immulta oliko se käynyt täällä aikaisemmin, se pudisti päätään. Nassu tuli siihen minun rapsuteltavakseni.

Immu ojensi kättään. Nassu nuuhkaisi sitä, mutta samalla se katsoi Immua sillä tavalla että voiko siihen luottaa. Minä sanoin Nassulle siihen että kyllä siihen varmaan voi luottaa, tulihan se siihen kuitenkin minun kanssani. Isä kuuli meidät ja tuli siihen seisomaan. Immu sanoi että jouluhan ei ole enää kaukana. Isä hymyili sille että ei olekaan ja että tuletkos meille jouluksi. Immu kysyi sitten että ruokaako on tarpeeksi. Se ei kuulostanut kysymykseltä. Isä katsoi minua ja sanoi että lähdetäänpäs sisälle.

Äiti aloitti että ei Marjaa voi päästää yksin, se ei olet tottunut kulkemaan yksistään ja eikö Mammakin ollut väsynyt. Immu katsoi minua ja kertoi että juurihan Marja kertoi matkustaneensa isoäidin luokse vaikka kuinka monta kertaa. Äiti tuli siihen minun lähelleni ja sanoi että tuolla tytöllä on mielikuvitusta enemmän kuin tarpeeksi. Isä avasi suunsa ja aikoi sanoa jotain. Mutta äiti jatkoi että vaikka Immu olisikin menomatkalla mukana, tulomatkalla ei olisi, eikä voinut ajatellakaan että tyttö olisi niin pitkään kuin jouluun asti, jos Immu tulisi silloin tänne. Immu sanoi että Marjan pitäisi päästä tutustumaan viimeinkin toiseen isoäitiinsä, kun se tuntee jo toisen.

Äiti rupesi hermostumaan. Sen ääni kohosi kun se sanoi, että älä sinä tule pojanjolppi tänne opettamaan miten minä lapseni kasvatan. Vauva rupesi huutamaan ja minä menin nopeasti sen luo. Isä käski äidin rauhoittua. Äiti suuttui vuorostaan isälle. Se sanoi että minä en sinun sukuasi ole tänne kaivannut nyt enkä tule kaipaamaan muulloinkaan. Pysykööt erillään tästä perheestä. Isä käski sen pitää suunsa kiinni. Äiti heitti lautasen päin seinää ja otti sitten luudan ja käski Immun häipyä heti eikä viidestoista päivä.

Immu sanoi että vai niin. Isä istui alas ja huokaisi. Immu rupesi pukemaan päälleen mutta kääntyi sitten ja pyysi äidiltä, että saisi antaa lahjansa minulle. Äiti käänsi selkänsä ja meni tiskaamaan astioita. Se kolisteli niin lujaa että oli vaikea kuulla mitä kukaan sanoi. Isä otti kihvelin ja harjan ja rupesi siivoamaan särkynyttä lautasta lattialta.

Immu tuli minun ja vauvan luo. Se ojensi minulle aivan pienen paketin, sellaisen joka näytti kuin olisi tarkoitettu nukelle. Siinä oli silkkinauha ympärillä. Se käski minun avata sen. Sitten se silitteli vauvaa ja leikki sen sormilla. Vauva hymyili sille koko naamallaan ja sanoi äittä. Paketissa oli aivan pieni posliinipossu, jonka selässä oli neliapila. Immu sanoi että minun pitäisi pitää se mukanani aina, koko elämän. Minä sanoin kiitos, koukistin sormea, se kumartui aivan alas, minä kuiskasin sen korvaan, että lupaan kyllä tulla heti kun pääsen karkaamaan. Immu kuiskasi takaisin, että elä sinä kuvittelekaan mitään sellaista, vaan tulet sitten seuraavan kerran kun isäs tulee käymään, sen mukana.

Yöllä pidin possua kämmenessäni, ettei se vain pääsisi häviämään. Äiti ja isä eivät sanoneet mitään toisilleen. Mutta en kuullut isän kuorsaavan, varmaan sekin valvoi. Immu oli illalla ottanut pirssin kirkolle ja sanonut että menee siellä kyllä yöksi jonnekin että pääsee sitten aamulla junalle. Se puhui vain isälle, äidille se ei enää sanonut sanaakaan.

Seuraavana päivänä isä ei mennyt töihin. Se lähetti minut heti aamulla ulos, sanoi että sillä on tärkeitä asioita äidille. Minä olin suurimman osan aamua Nassun pesällä, mutta aina välillä kävin katsomassa mitä isä ja äiti tekivät. Välillä näytti siltä että äiti itki, välillä taas äiti huusi ja hakkasi isää nyrkeillään.

Sitten lähdin katsomaan kuka olisi tallilla, mutta siellä oli vain se iso pahansisuinen vankilan setä. Tiesin että se ei enää ajaisi minua pois, mutta se katsoi minua niin vihaisesti että en voinut jäädä sinne olemaan. Enkä sitä paitsi tahtonut lähteä hakemaan leipääkään sisältä. Otin lopulta Nassun ja lähdettiin kävelylle. Mentiin tietä pitkin, tällä kertaa kaupalle asti, koska äiti ei varmasti jaksaisi välittää juuri nyt mitä minä teen. Minä lauloin lujaa kaikkia lauluja joita osasin, koska laulaessa unohdin että en voinut mennä kotiin.



13.3.08

Ahkeruus on ilomme!


(Kuva: Leo Ackley)

Mamma, isän äiti, sanoi pojalleen usein: ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä”. Ja kun poika oli menossa syvää uhrimieltä tuntien vapaaehtoisena talvisotaan, niin kuin monet koulukaverinsa, ja hyvästeli juhlallisesti äitinsä täyspakkaus (?) selässä, niin Mamma loihe lausumaan: ”Ei piru omiaan syö”.


Muistan kuinka Ameriikankävijä Mamma sanoi pääruuan jälkeen useimmiten, että jälkiruuaksi on sitten natinkia. Vaikka odottelin siinä ruokapöydässä kauan, mitään ei pöytään enää tullut.


Mamma kävi joskus perheemme mökillä, ja heräsin jo kello kuusi siihen, että Mamma lakaisi tuvan lattiaa. Äiti ärisi minut ylös siitä laittamaan hellaan tulia ja puuroa koko sakille. Ja jäi itse nukkumaan.


Ne aamupuhteet Mamman kanssa olivat mukavia. Hän oli Iisalmen maalaiskunnan tyttöjä alun perin ja säilytti koko elämänsä murteensa.


Istuttiin siinä keinulla kun muu perhe vasta könysi ylös ja kuuntelin outoa puheennuottia, vieraita sanoja, verkkaista, pitkänsitkeää rytmiä. Olen umpilänsisuomalainen, mutta vieläkin jos osun samaan paikkaan jonkun yläsavolaisen kanssa, kerron että kyllä sinä olet Pohjois-Savosta tai Kainuusta.


Me lapset ongimme päivälliskalat, pikkuveli perkasi, Mamma keitti kalasopan ja se oli hyvää. Mamma osasi ilmeisesti osana savolaisperimää sellaisen taidon jota olen opetellut koko ikäni, mutta en vain opi: hän osasi erotella suussaan sopasta ruodot pois. Tuijotin suu auki kun Mamman yhdestä suupielestä tulivat ruodot ulos hyvässä järjestyksessä.


Mamma oli tehnyt työtä koko elämänsä. Vaikka hän oli karskiksi oppinut, kun oli pitänyt poorttihaussia Pittsburgissä aikansa ja hoitanut sen jälkeen isoa perhettä ja vielä muutakin nuorisoa, niin isä aivan selvästi rakasti äitiään.


Ei niin että isä olisi rakkaudesta luritellut, vaan kietoi minulle antamiinsa filosofian, psykologian, suomen, latinan ja historian oppitunteihin siinä metsän keskellä ennen kaikkea työn kunnioittamisen.


Mamma ei ollut ehtinyt elämässään juuri istahtaa alas miettimään tosiolevaisia, mutta isä oli. Ja häneltä opin että sitä saa kaikessa rauhassa vetää lonkkaa, jos on miettimistyö kesken. Se on sallittua.


Mutta yhteiskunta vetääkin täysin eri suuntaan. Meillä, etenkin naisilla, on taakkanamme perfektionismin kirous. Asiaa on oikein tutkittukin ja lähisukulainen, medisiinari, lähetti juuri aiheesta artikkelin.


Että naisilla on aivan omia luonteenpiirteitä, on tietysti oletettavaakin, mutta en ollut tiennyt että esimerkiksi syömishäiriöt liittyvät täydellisyyden vaatimukseen:


Syömishäiriöt toimivat loistavana esimerkkinä. Tutkijat analysoivat 55 vuosina 1990–2005 julkaistua tutkimusta syömishäiriöistä ja perfektionismista. Useimmat niistä viittasivat siihen, että luonnostaan perfektionismiin taipuvaisilla henkilöillä on taipumus sairastua syömishäiriöihin (etenkin anoreksiaan) ja siihen, että perfektionismi on usein voimissaan vielä toipumisen jälkeenkin. (Lähteet: Bardone-Cone AM, et al. "Perfectionism and Eating Disorders: Current Status and Future Directions," Clinical Psychology Review (April 2007): Vol. 27, No. 3, pp. 384-405.
Miller JL, et al. "Relation Between Childhood Peer Victimization and Adult Perfectionism: Are Victims of Indirect Aggression More Perfectionistic?" Aggressive Behavior (May-June 2007): Vol. 33, No. 3, pp. 230-41. Lisää lähteitä:
www.health.harvard.edu/mentalextra)

Samassa tutkimuksessa oli viitteitä siitä että täydellisyyden kaipuu saattaisi osittain olla periytyvää. Joka tapauksessa perfektionismin ilmeisesti laukaisee ainakin osittain aggression kohteeksi joutuminen. Artikkelia lukiessa tuli epämiellyttävä olo. On totta että naiset osaavat juonittelun taidon ja on totta että naistyöyhteisöt saattavat olla kamalia juorunpesiä.


Mistäkö tiedän? No kokemuksesta ja kuulopuheista. Vakavasti puhuen asiaa pitäisi kyllä tässäkin maassa tutkia.


Itsensä tietysti pitäisi tuntea parhaiten. Mitä kauemmin sitä elää ja vaikuttaa maan päällä, sitä hankalammalta alkaa tuntua jatkuva, piinaava itsekritiikki (joka ei välttämättä edes vaikuta parantavasti työhön!), joka tulee uniinkin ja aiheuttaa ruokahalun menetyksen.


Jääkaapin ovessa on Tove Janssonin tarpeellinen muistutus hyvistä elämäntavoista:


Johan sitä masentuu, kun ajattelee kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Mitä hyötyä siitä muka on! Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvat lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.


Olen anorektikko ja Mörköjä on tullut ja mennyt. Kukaan ei ole toistaiseksi syönyt suuhunsa. Saisipa sitä mennyksi kauppaan ja ajatelluksi että tahtoo syödä jotain. Osaisipa nukahtaa ilman että kaiken maailman aaveet nousevat kummittelemaan.


Mutta ennen kaikkea: me suomalaiset kyllä tarvitsisimme aurinkoa ja hetimiten, muuten kansakunta vaipuu synkkyyteen ja mitääntekemättömyyteen eikä nouse siitä enää ikinä.


Tahdon takaisin kunnon talvet ja hellekesät!