Bach ja sormiharjoituksia

Minun piti ruveta töihin.

Mutta ilmassa on ukkosta ja nivelet naukuvat. Nukuttaa. Mutta toisaalta tekee mieli vain heristää nyrkkiä taivaalle, että rupea nyt Ukko jo jyrisemään eläkä odotuta.

Kiinanruusuun puhkesi ties kuinka mones kukka. Tipahtaneet mytyt lojuvat pitkin lattiaa. Niille pitäisi löytää rasia tai lasipurkki ja panna siihen muistoksi. Miksi? No että joskus se on kukkinut kuin mieletön. Eilen kävi ystävä kylässä ja kertoi että ei ole koskaan nähnyt yhtä isoja kiinanruusuja. Tämä minun on juoppo, ja hän sanoi kiireesti että ei halua pistokasta.

Niin päädyin sitten sormiharjoituksiin. Mutta ne ovat vakavampia silloin kun on kyse Johann Sebastian Bachista. Bachia on kuunneltava tarkasti.

Tällä kertaa minut johdatti tarkkaan kuunteluun Lidia, joka ei pitänyt Bachista.

Hän oli saanut istua auringonvalossa, lämmössä. Kissat ovat kotoisin Nuubiasta tai Abessiniasta ellei se ole sama paikka. Siellä on kuuma ja kaikki kissat näyttävät hiekan värisiltä. Sitten alkaa tulla variaatioita ja Lidia on lähinnä venäjänsinininen:

Bachiin minut johdatti muutama vuosi sitten Peter Hoeg Hiljaisella tytöllään. Tottakai Bach on läsnä kaikkien ihmisten elämässä, koska hän on tehnyt niin paljon kirkollisia passioita ja muita, joita on lapsena joutunut kuuntelemaan, kun aikuiset tahtovat raahata myös lapset kirkonkylän kirkkoon.

Oli pakko mennä.

Mutta en ole oikeastaan ajatellut muusikoita kovin paljon. En taida tuntea ketään virtuoosista esittäjää. Sen takia rupesin kuuntelemaan Bachin sellokonserttoa entistä tarkemmin. Luin kirjaa joka on outo kertomus kolmesta Bachia soittavasta pianistista. Se kiusasi ja siitä piti kirjoittaa. Tekstin löytää täältä. Meillä on muitakin Bachin konserttoja ja luulen että tästä voi tulla Bach-kesä.

Ehkä se johtuu helteestä. Bach auttaa keskittymään ja ajattelemaan, edes ajoittain.

Ahkeruus on ilomme!

(Kuva: Leo Ackley)

Mamma, isän äiti, sanoi pojalleen usein: ”Hiki laiskan syödessä, vilu työtä tehdessä”. Ja kun poika oli menossa syvää uhrimieltä tuntien vapaaehtoisena talvisotaan, niin kuin monet koulukaverinsa, ja hyvästeli juhlallisesti äitinsä täyspakkaus (?) selässä, niin Mamma loihe lausumaan: ”Ei piru omiaan syö”.

Muistan kuinka Ameriikankävijä Mamma sanoi pääruuan jälkeen useimmiten, että jälkiruuaksi on sitten natinkia. Vaikka odottelin siinä ruokapöydässä kauan, mitään ei pöytään enää tullut.

Mamma kävi joskus perheemme mökillä, ja heräsin jo kello kuusi siihen, että Mamma lakaisi tuvan lattiaa. Äiti ärisi minut ylös siitä laittamaan hellaan tulia ja puuroa koko sakille. Ja jäi itse nukkumaan.

Ne aamupuhteet Mamman kanssa olivat mukavia. Hän oli Iisalmen maalaiskunnan tyttöjä alun perin ja säilytti koko elämänsä murteensa.

Istuttiin siinä keinulla kun muu perhe vasta könysi ylös ja kuuntelin outoa puheennuottia, vieraita sanoja, verkkaista, pitkänsitkeää rytmiä. Olen umpilänsisuomalainen, mutta vieläkin jos osun samaan paikkaan jonkun yläsavolaisen kanssa, kerron että kyllä sinä olet Pohjois-Savosta tai Kainuusta.

Me lapset ongimme päivälliskalat, pikkuveli perkasi, Mamma keitti kalasopan ja se oli hyvää. Mamma osasi ilmeisesti osana savolaisperimää sellaisen taidon jota olen opetellut koko ikäni, mutta en vain opi: hän osasi erotella suussaan sopasta ruodot pois. Tuijotin suu auki kun Mamman yhdestä suupielestä tulivat ruodot ulos hyvässä järjestyksessä.

Mamma oli tehnyt työtä koko elämänsä. Vaikka hän oli karskiksi oppinut, kun oli pitänyt poorttihaussia Pittsburgissä aikansa ja hoitanut sen jälkeen isoa perhettä ja vielä muutakin nuorisoa, niin isä aivan selvästi rakasti äitiään.

Ei niin että isä olisi rakkaudesta luritellut, vaan kietoi minulle antamiinsa filosofian, psykologian, suomen, latinan ja historian oppitunteihin siinä metsän keskellä ennen kaikkea työn kunnioittamisen.

Mamma ei ollut ehtinyt elämässään juuri istahtaa alas miettimään tosiolevaisia, mutta isä oli. Ja häneltä opin että sitä saa kaikessa rauhassa vetää lonkkaa, jos on miettimistyö kesken. Se on sallittua.

Mutta yhteiskunta vetääkin täysin eri suuntaan. Meillä, etenkin naisilla, on taakkanamme perfektionismin kirous. Asiaa on oikein tutkittukin ja lähisukulainen, medisiinari, lähetti juuri aiheesta artikkelin.

Että naisilla on aivan omia luonteenpiirteitä, on tietysti oletettavaakin, mutta en ollut tiennyt että esimerkiksi syömishäiriöt liittyvät täydellisyyden vaatimukseen:

Syömishäiriöt toimivat loistavana esimerkkinä. Tutkijat analysoivat 55 vuosina 1990–2005 julkaistua tutkimusta syömishäiriöistä ja perfektionismista. Useimmat niistä viittasivat siihen, että luonnostaan perfektionismiin taipuvaisilla henkilöillä on taipumus sairastua syömishäiriöihin (etenkin anoreksiaan) ja siihen, että perfektionismi on usein voimissaan vielä toipumisen jälkeenkin. (Lähteet: Bardone-Cone AM, et al. "Perfectionism and Eating Disorders: Current Status and Future Directions," Clinical Psychology Review (April 2007): Vol. 27, No. 3, pp. 384-405.
Miller JL, et al. "Relation Between Childhood Peer Victimization and Adult Perfectionism: Are Victims of Indirect Aggression More Perfectionistic?" Aggressive Behavior (May-June 2007): Vol. 33, No. 3, pp. 230-41. Lisää lähteitä: www.health.harvard.edu/mentalextra)

Samassa tutkimuksessa oli viitteitä siitä että täydellisyyden kaipuu saattaisi osittain olla periytyvää. Joka tapauksessa perfektionismin ilmeisesti laukaisee ainakin osittain aggression kohteeksi joutuminen. Artikkelia lukiessa tuli epämiellyttävä olo. On totta että naiset osaavat juonittelun taidon ja on totta että naistyöyhteisöt saattavat olla kamalia juorunpesiä.

Mistäkö tiedän? No kokemuksesta ja kuulopuheista. Vakavasti puhuen asiaa pitäisi kyllä tässäkin maassa tutkia.

Itsensä tietysti pitäisi tuntea parhaiten. Mitä kauemmin sitä elää ja vaikuttaa maan päällä, sitä hankalammalta alkaa tuntua jatkuva, piinaava itsekritiikki (joka ei välttämättä edes vaikuta parantavasti työhön!), joka tulee uniinkin ja aiheuttaa ruokahalun menetyksen.

Jääkaapin ovessa on Tove Janssonin tarpeellinen muistutus hyvistä elämäntavoista:

Johan sitä masentuu, kun ajattelee kaikkia niitä, jotka tekevät työtä ja raatavat. Mitä hyötyä siitä muka on! Eräs sukulaiseni luki trigonometriaa tuntokarvat lerpalleen, ja kun hän oli oppinut kaiken, tuli Mörkö ja söi hänet suuhunsa.

Olen anorektikko ja Mörköjä on tullut ja mennyt. Kukaan ei ole toistaiseksi syönyt suuhunsa. Saisipa sitä mennyksi kauppaan ja ajatelluksi että tahtoo syödä jotain. Osaisipa nukahtaa ilman että kaiken maailman aaveet nousevat kummittelemaan.

Mutta ennen kaikkea: me suomalaiset kyllä tarvitsisimme aurinkoa ja hetimiten, muuten kansakunta vaipuu synkkyyteen ja mitääntekemättömyyteen eikä nouse siitä enää ikinä.

Tahdon takaisin kunnon talvet ja hellekesät!