3.11.10

Kaamoksen keskellä valoa


Kamala hammasleikkaus ja hevoskuurillinen antibiootteja! Semmoinen oli viime viikko. Luin säryn keskellä Juha Siron Marilynin hiuspinniä.

Ei, ei se ollut kevyttä sairaslukemistoa, vaan siinä puhuttiin oikeista asioista. Tärkeimpänä ehkä se, mikä pitää elossa. Kiinni elämässä vaikka ei olisi enää töissä, vaikka kaikki olisi päällisin puolin hyvin. Elämä voi tulla hyvin ohueksi.

Sillä tavalla se sopi filosofisiin mietiskelyihini hammassärystä. Särky jatkuu vaimeana edelleen. Mutta ei sentään enää ulvota. Halulliset sielut lukekoot esimerkiksi Fjodor Dostojevskin Kellariloukon, jossa hammassärkyä käsitellään minusta parhaiten maailmankirjallisuudessa. Tai ehkä joku teistä on lukenut siitä jotain vielä osuvampaa?

Mutta sitten olen yrittänyt olla ulkona sen, minkä olen kyennyt. Päivä leikkauksen jälkeen kävelin silmälääkäriin katselemaan hajonnutta valoa. Vasen silmä heikkenee kaihin vuoksi nopeasti, oikea on tällä hetkellä vahvempi. Mutta leikkaukseen on vielä aikaa, vuosi, toista.

Valon ulkoreunoilla näkyy yhä enemmän kaikenlaisia värejä, leveillä pensseleillä maalattuja sateenkaaria. Mutta myös hämärissä sopukoissa näkyy sopimatonta liikettä. Totta kai se liittyy osittain Lidiaan, joka siniharmautensa vuoksi jää aina ulos pimeään, mutta se liittyy myös muistoihin muista taloista, joissa nurkissa rapisi hiiriä.

Jossain vaiheessa meillä oli kissa, joka oli tehnyt YYA-sopimuksen tuvan hiiren kanssa. Se katseli kiinnostuneena, kun hiiri käveli sen ohi syömään sen kupilta. Me yritimme sanoa kissalle, että ei sen kuulu tykätä hiiristä, mutta ei sanomisillamme ollut mitään merkitystä.

Sen sijaan se katti oli jäädä yhdelle reissulleen. Se oli viikon poissa. Talon alla oli kuivattu järvi, sellainen rämealue, joka jatkui Lappajärven Övermarkiin ja Itäkylään asti, monta kymmentä kilometriä. Siellä olen kuullut suden ulvovan kerran. Olin hiihtoretkellä ja säikähdin ja lähdin kohti kotia. Ei minua muu säikyttänyt, kuin se, että naapurin koira oli seurannut minua ladulle ja se saattoi olla vaarassa.

Oli siis talvi. Katti tuli täynnä haavoja ja ontuen sitten kotiin viimein. Sen selässä oli suuren linnun kynnen jäljet, kummassakin kyljessä. Oli mentävä hakemaan kissalle antibioottikuuri.

Se on ollut huuhkaja tai kanahaukka. On se voinut olla maakotkakin. Minusta on selvää että kissa oli itse ollut metsästysreissulla. Jäi ikuiseksi arvoitukseksi mitä se oli metsästänyt, kun hiiret eivät sille kelvanneet. Se oli kyllä iso ja oikea maalaiskissa, joka kulki ikkunasta sisään ja ulos.
Kaunissyistä raakalautaa


Nyt talvi tekee tuloaan, on pimeää. Lehdet ovat muuttuneet ruskeiksi. Joka puolella täällä rakennetaan, enkä tiedä mitä. Ennenaikaan rakentaminen tapahtui keväästä syksyyn, mutta en tiedä onko rakentajilla nyt kiire.
Lopputulos koulun pihalla, mutta mikä se on?


Ilma vaihtelee kuulaasta pikkupakkasesta sateeseen päivän parin välein. Kumpparit ovat ainut mahdollinen jalkine. Rakastan hypätä jäätyneeseen lätäkköön, rikkoa jäätä, painella sitä ja katsoa kuinka vesi liikkuu jalan painon alla.

Kunnes hyppäsin sellaiseen lätäkköön että se luistikin jalkojen alla ja huidoin vähän aikaa kuin kiukkukohtauksen saanut kissa tai lapsi, mutta en sentään kaatunut. Ehkä minun on pakko luopua lapsuuden huveista.
Vähän vielä kasvua ennen lunta (kuvat saa isommaksi!)


Sellainen lievä suru jotenkin osuu hyvin yhteen pimeän marraskuun kanssa. En minä muuta valohoitoa ole vailla kuin pehmeitä kynttilöitä tai öljylamppua. Hiljaisuutta, miettimistä.

***
Kirjani nimeltä Torpeedo on tullut painosta. Olen pidellyt sitä kädessäni: se on kaunis esine. Siitä on lisätietoa esimerkiksi täällä, siis kustantajani sivuilla. Ensi torstaina kirja julkistetaan hyvin virallisesti ja juhlallisesti Vaasan kirjaston Hyde Parkissa. Kaikki blogiystävät ovat tietenkin tervetulleita – samoin kuin muutkin ystävät. Kello 18, pääkirjaston II krs., paikka jossa on Rebekka-veistos.

Mutta olisi hyvä kauempana olevien kysellä sitä hyvinvarustetuista kirjakaupoista ja kirjastoista!

19 kommenttia:

Valto Ensio kirjoitti...

Mulle tuli valoa postilaatikkoon, kiitos.

Siksipä lähetän sullekin huumorivaloa Ruohojuuritasolta: http://www.youtube.com/watch?v=ojzm6Q0-g88&feature=related

T. Valto Ensio

Ripsa kirjoitti...

Valto Ensio, kyllä kai se valon antaminen on tähän aikaan vuodesta tärkeintä.

Onko teillä jo lunta? Täällä on maa paljas, mutta kohta jäässä.

En osannut upottaa videota. Mutta nämä koodiasiat tuntuvat kyllä aika toivottomilta aina.

Valto Ensio kirjoitti...

Huomenta Ripsa.

Kokeile Yotuben hakukenttään tätä: Minuscule 4x05 Torpedo

Minäkään en ole taitava näissä asioissa sillä linkinhän voi välittää muille helpomminkin -olen huomannut muilta, mutta en ole oppinut tekniikkaa.

Ei minulla ole aikaa opetella ja muistaa tietokonejuttuja koko ajan. Eivätkä niin kovasti edes kiinnosta koska pidän tätä vehjettä vain työkaluna joidenkin asioiden hoitamiseen. Ehkä tässä kohtaa silti olisi pienen opettelun paikka...

Luin "Torpeedoasi" eilenillalla ennen nukahtamista ja sitten näin siihen liittyvää unta. Eli olet käsitellyt omaanikin lapsuuteen liittyiä tuttuja asioita koska ne sitten mylläävät aivoissa yölläkin.

Vähän Mukka Timon "löydetyt" tekstit (toim. Toni Lahtinen WSOY) "Näin hetki sitten ketun"-kirjasta sekoittuivat uniini. Aloitin sen lukemisen edellisenä päivänä.

Kerron lukukokemuksesta enemmän kunhan luen Torpedon kokonaan. Uskallan kyllä suositella sitä muillekin jo tässä vaiheessa.

Täällä satoi viime yönä ehkä kolme senttiä lunta. Tähän saakka ovat entiset härmät sulaneet pois.

Kittilästä soitti kaveri eilenillalla ja kertoi, että siellä on jo yli kolmekymmentä senttiä lunta ja juuri sillä hetkellä napakka 14 asteen pakkanen. Juteltiin Palsasta hänen kanssaan. Sanoi, että ihan tavallinen nuori mies. Olivat ajaneet 80-luvulla liuskekiviä Särestövaarasta Pöntsöön, Reijo Raekallion ateljeetyömaalle Palsan Kallen kanssa.

Ollaan tässä lähdössä mummolaan. Vaimon äiti on ollut vähän huonossa kunnossa ja sairaalassakin oli muutaman päivän. Hänellä on siellä liian paljon tekemistä. Ukki on sairastellut jo vuosiakausia ja samassa paritalossa seinän takana on ollut ukin veljenvaimon kohta 100 vuotta täyttävä äiti joka on myös ollut osittain hänen hoidettavanaan, niin nyt liika työmäärä ja toisista huolehtiminen sitten alkaa kostautua vaikka ikää ei ole kuin vähän päälle 60 v.

Ripsa kirjoitti...

Valto, minulla on usein säikähtelyjä nukkuessa, jos olen lukenut jotain synkkää kirjaa. Aloittelin sellaista eilen, yhtä jenkkikirjaa, jossa on tapahtunut maapallolla jokin lopullinen katastrofi, mutta se ei aiheuttanutkaan painajaisia.

Ilmeisesti olen jossain määrin sisäistänyt lopullisen katastrofin väistämättömyyden - ainakin ilmaston suhteeen, koska ihmiset eivät näytä viisastuneen, joten se ehkä sai väistämään painajaiset.

Tosin painajaisten syyt voivat olla monet.

Ja on aivan mahdollista että löydät Torpeedosta omaa lapsuuttasi, ei meidän ikäero niin hirmuinen ole. Toisaalta ehkä lapsuus on lapsuutta ihan aikakausista huolimatta. Siis kasvamista.

Tuskin sulla sattumalta on viittä lasta. Kyllä sinä varmaan olet pitänyt kasvun auttamisesta, mitä kai kasvattajan homma on.

Voin vakuuttaa muuten, että jopa sairaiden lasten kaitseminen käy työstä, vaikka poijalikat ovatkin kilttejä ja mukautuvaisia. Mutta sairas lapsi on kuitenkin hirveän haavoittuvainen, tai tuntuu sellaiselta.

Paljon on sellaisia minun ikäisiäni jotka joutuvat hoitamaan vanhoja vanhempiaan. Omat vanhempani kuolivat monta vuosikymmentä sitten, joten meidän kohdallemme se ei tule. Leo on kyllä huolissaan äidistään, joka on 92-vuotias ja toisella puolen maapalloa.

Mutta onneksi hän on päässyt yksityiseen hoitokotiin. Minusta ei taitaisi olla enää vaihtamaan maata. Alunperinkinkin muutettiin suomeen sen takia että minä olin menettää kieleni ja mies taas kuvataiteilijana ei ole niin täysin kiinni kielessä kuin minä olen.

Sain luetuksi Palsa-juttusi Kaltiosta. Se sopi hyvin numeroon jossa puhuttiin miehistä. No, tottakai se monen postauksen blogi-juttusi oli parempi, mutta tämä oli kyllä taitettu hyvin ja sitä oli helppo lukea.

Kaltio oli kaksoisnumero, saa nähdä miltä lehti vaikuttaa yksittäistapauksena. Olin kyllä positiivisesti yllättynyt.

Valto Ensio kirjoitti...

Mummolan reissu meni hyvin, mutta sitten ilta olikin jo surullisempi.

Nepalilaislähtöinen ystäväperheemme äiti oli joutunut sairaalaan ja odotettu vauva kuoli äidin kohtuun. Oli jo 5kk.

Tämä äiti soitti sairaalasta kun olimme menossa mummolaan ja pyysi, että me tullaan sinne sitten mummolan jälkeen. Hän sekä miehensä halusivat, että olemme läsnä, kun sairaanhoitaja selvittää, mitä vauvan ruumiille nyt tehdään. Me ehkä ymmärretään toisiamme paremmin koska ollaan oltu kauemmin heidän kanssaan tekemisissä ja ainakin minä osaan jo puolesta sanasta arvata, mitä he aikovat sanoa. Sairaanhoitaja oli kylläkin hyvin selväsanainen ja tosi empaattinen, että olisivat he varmaan pärjänneet, mutta tutun apu tämmöisessä tragediassa on varmaan tarpeen.

He päättivät sitten tuhkauksesta joka suoritetaan sairaalan kustannuksella, eikä tarvitse itse huolehtia mistään. Tuhka sirotellaan vanhan hautausmaan uurnalehtoon ja paikalla voi käydä sytyttämässä kynttilän jne.

Ja oli siinä paljon muutakin.., aika surullinen olo on meilläkin nyt.

Luvattiin perheelle, että heidän 6 vuotias tyttärensä voi tulla sitten koska vain meille jos haluavat joskus levätä. He asuvat tässä aika lähellä.

Elämä on tämmöistä, mutta minä olen nähnyt, että kaikilla kielillä ihmisten itku on samanlaista kun suru on aito. Ja nauru sitten ilon kohdalla myös.

Toivon nyt, että se Malmön ulkomaalaisen näköisiä ihmisiä ampunut saatiin nyt viimeinkin kiinni kuten uutisissa sanottiin, ja että yhä useammalla ihmisellä olisi mahdollisuus tutustua samanlaisiin ihmiskohtaloihin kuin itselläni on kunnia ollut saada kokea näiden maahanmuuttajaystävieni keralla.

Ripsa kirjoitti...

Hyvä, että nepalilaisystävilleni on kuitenkin teidät! Harvoilla on ketään muita kuin viranomaiset, joista on viime vuosikymmeninä tullut kylmiä ihmisiä.

Voi olla että ovat olleet aina. Tai voi olla että heitä on nykyään enemmän.

Kyllä suru ajan myötä hälvenee, muuttuu kivusta pieneksi säryksi, mutta ei kukaan sitä jutun tapahtuessa tajua.

Rita kirjoitti...

Hammassärky on kurjaa. Toivottavasti jo helpottaa.

Kipu ei kai haittaa ajatusvirtaasi eikä kirjoittamisesi sujumistä - arvelen niin lukiessani soljuvaa tekstiäsi:)

Onneksi olkoon Torpeedon johdosta!

Ripsa kirjoitti...

Rita, kiitos!

Hampaat ovat älyttömän huonosti suunniteltuja syömisvälineitä. Minä olen sitä sodan jälkeisen pulan sekunda-porukkaa, jolla ylipäänsä on huono luusto.

Ei ollut pienenä ihan tarpeeksi ruokaa.

No, niistä ajoista Torpeedo kertoo. Lue pois! Kirjaa kannattaa kysellä kirjastoista ja kirjakaupoista, eivät ne muuten omia aikojaan niitä tilaile, rontit.

Valto Ensio kirjoitti...

"Goljatti on iso katti,
torilta sen osti Matti.

Tällä meidän Goljatilla
karva on kuin silkkivilla,

silmät keltaiset kuin kulta,
toisinaan ne iskee tulta.

Silloin arvaan, että kissa
onkin oikein suutuksissa."
Laura Latvala


Tänä iltana sulla on ne Torpedon "harjakaiset". Siis ihan näillä minuuteilla.


Hengessä mukana Lauran säkeiden kera. VE

Ripsa kirjoitti...

Valto, joo oli siellä muutama ihminen. Luettiin otteita mun kirjasta ja ihmiset epäilivät että kirjoitan omasta elämästä.

Noh, kai me pula-ajan ihmiset tunnetaan toisemme, sitä pulaa on joissain osin maata vissiin ollut aina.

Jotenkin tuntuu niin kivalta, että olet Laura Latvalan tuntenut. Minulla on se käsitys että äiti ja isä ovat hänet tunteneet myös.

Goljatti on kirjassakin.

Valto Ensio kirjoitti...

Ripsa, Torpedo, Goljatti: siksi juuri tuo Lauran loru.

Olen huono arvioimaan kirjoja. En ole kriitikko ollut koskaan. Jaan kirjat lukukelpoisiin ja ei lukukelpoisiin. Vaikuttavista näen unia, vaikuttamattomista en, koska en niitä lue (millainen sitten olisi vaikuttamaton kirja jos sellaisen nimeäisin, niin siitä en ole varma, joku Cronwellin dekkari ja sen tapaiset?).

Kirjasi olen jo lukenut. Unien kera. Unien, joissa Laura ja lauran "Elysiúmin kultaiset kentät" sekoittuivat sinun kertomukseesi. Näin unen pätkän myös itse Laurasta isona naisena joka kiipesi Siilinrinnettä ylös tukien itseään potkukelkkaan jonka päällä oli ehkä tauluja tai leveitä kirjoja paketissa. Hän oli tulossa äitini luota Simonsalosta...

Minulla olisi hyvin surullinen tarina kerrottavanani Lauran alkukesästä 1983 tai -84. Pitäisi tarkistaa päiväkirjasta tuo vuosiluku.

Hänellä on siihen kevääseen ja kesään liittyviä runontuulahduksia viimeiseksi jääneessä runokokoelmassaan jonka nimen eka kappaleessa jo mainitsin. Haluaisin lähettää sinulle sen, mutta kun minulla ei ole kuin yksi kappale sitä. Muistelen kyllä, että niitä oli useampikin, semmoinenkin, joka oli signeerattu minulle. Varmaan saisin Siilinjärven kirjaston Anna-Liisalta vielä sellaisen. Jos hän on johtajana vielä. Tai sieltä paikallisesta kirjakaupasta jonka omistaja on kirjojen ystävä.

Me perustettiin Siilinjärvelle Kirjallisuusyhdistys, pidettiin kirjallisuusiltoja, -vierailuita ja vedin jopa kahtena vuotena kansalaisopistossa keskustelupiiriäkin niissä merkeissä. Muistuu mieleen yhden illan otsikko "Tarvitaanko Siilinjärvellä Esa Saarista"... Hah hah haaa! Mua naurattaa! Hyvät muistot.



Kevään jokainen yö
olen kuunnellut Neljättä,
syksyn jokainen ilta
Kuudetta

Mitä minulta vielä puuttuu?

Lemminkäinen,
Tapiola,
Tulen synty.

En etsi valtaa loistoa,
vaan kaipaan kultaani.

Laura Latvala, Elysiumin kultaiset kentät 1986

Ripsa kirjoitti...

Valto, en minä mitenkään kritiikkiä kaipaa, vaan juuri tuollaisia muistumia. Laura Latvala oli minulle hirmuisen tärkeä. Pikku-Marjan eläinkirja ei ole VAIN lastenkirja, vaan se on nimenomaan lapsille hyvin hieno kirja, täynnä tapahtumia, ja varsinkin eläimiä. Lapsethan ovat ihmisiä.

Hän oli käsittääkseni naimisissa runoilija Olavi Siippaisen kanssa - ainakin heillä on yhteinen kirja, jossa Latvalan ja Siippaisen runoja ei ole eroteltu.

Jäin tässä miettimään, että olisikohan Laura Latvala ja vanhempani tutustuneet juuri silloin Sukevan vuosina. Ei ole enää ketään keltä kysyä.
Ketähän kultaansa Laura Latvala jäi kaipaamaan...

Valto Ensio kirjoitti...

Laura Latvala-Siippainen on syntynyt Lapualla 1921 ja käynyt myös ensimmäiset koulunsa siellä.

Tunsin hänen kolme lastaan viidestä: Oton, Lipon ja Kaijan. (Pikku-)Marja on hänen tyttärensä jonka nimen myös kirja sai. Pikku-Marja on Siilinjärven Kirjastoauton nimenäkin, että kyllä häntä siellä muistetaan.

Otto on/oli(?) arkkitehtinä kunnassa, Lippo ulosottomiehenä ja Kaija opettajana Hesassa.

Kaijaan liittyy myös se tragedia joka on hyvin surullinen asia ja varmaan vaikutti Lauran poismenoonkin vaikka johan hän alkoi saírastella sitä ennenkin. Mutta ei hän kuollessaan ollut kuin 65 v.

Oletko lukenut Tuulien talon? siinä Laura kertoo päiväkirjan tyyliin työstään mielisairaalassa. Se on vaikuttanut minuun silloin, kun oma vaimoni sairastui ja joutui siihen samaan sairaalaan josta kirja kertoo. Ja onhan häneltä muitakin julkaistu, ainakin 11 teosta.

Olavi Siippainen oli tosiaan hänen "kultansa" eikä hän miehen kuoltua 1963 enää uudestaan avioitunut. Olavi oli syntynyt Kuopiossa 1915.

Minulla on muutamia Siippaisenkin kirjoja. Ne ovat aikansa tuotteita, perinteisiä romaaneja, mutta ehkä yksi, "Loppuun saakka" on erilainen sotakirja kuin mihin Suomessa on totuttu.

Laurasta pitäisi jonkun kirjoittaa elämänkerta.

Valto Ensio kirjoitti...

Ei taida tarvitakaan mitään erillistä elämänkertaa koska sehän on molemmista po. henkilöistä täällä verkossa: http://www.siilinjarvi.fi/olavisiippainen/prologi.html

Ripsa kirjoitti...

Valto, no, minä olin vähän hämmentynyt, kun yhtäkkiä pomppasit Siilinjärvelle.

Katsos kun minulla on ollut sellainen muistikuva, että äiti ja Laura olisivat ottaneet osaa samaan Nuoren Voiman Liiton henkisiin kilpailuihin joskus lapsina, ja kumpikin olisi saanut jonkun palkinnon.


En tiedä kuka minulle olisi semmoista kertonut, ehkä joku sukulainen. Äidiltä itseltään en juuri ole hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan mitään kuullut. Luulen että häpesi omaa maalaistaustaansa. Ja sitä että ei ollut päässyt oppikouluun.

Minulla kyllä on sekä Laura Latvalan että Olavi Siippaisen runokirjoja, koska olen saanut kotoa äidin runokirjat. En mitään muuta koskaan.

UltraArt kirjoitti...

Onneksi olkoon Marjatta!

Tänään oli kirjastasi ylistävä lukijakommentti Pohjalaisessa! Liitin sen sivustoillemme.

Tervehtien

Margit Niemelä
UltraArt
UltraArt Books

Ripsa kirjoitti...

Kiitos Margit!

Täytyy katsoa. Minulle ei tule Pohjalaista, Hesari tulee. Ne nimittäin maksavat yhtä paljon ja kahteen lehteen ei ole varaa...

Johanna kirjoitti...

Paljon onnea kirjasta! Miten iloisia uutisia!

Ripsa kirjoitti...

Johanna! Sitten ne vasta ovat oikein iloisia uutisia kun ihmiset päättävät lukea ne kirjat! Niitähän julkaistaan näin syksyisin hirveän paljon.