9.1.11

Pää humisee ja hiljaisuus


Pää on humissut jotakuinkin pari kuukautta nyt. Ajoittain humina on niin kovaäänistä, että herättää minut. Lääkäriin ei ole päässyt puoleentoista kuukauteen. Hoitaja löysi kuulokojekorvasta jotain mikä näytti tulehdukselta. Ja hups, sitten oli nuori lääkäri, jolta oli peruttu vastaanottoaika, katsomassa korvaa ja määräsi korvatippoja.

Tulehdus loppui mutta humina jatkuu. Se nuori lääkäri sanoi, että kuuloni on huononemassa. Mutta koska en pääse OIKEASTI lääkäriin, en myöskään saa jono-aikaa korvapolille, että voisin viimeinkin edes yrittää saada kuulokojeen myös toiseen korvaan. Ei tarvitsisi olla viikkoja kuulematon kokonaan. Pitäisi vain saada todisteet muista Pohjoismaista, että niillä todella on käytäntö yrittää antaa ihmisille takaisin heidän stereokuulonsa. Tosin Suomi on tietysti Suomi ja itsenäinen.

Korvapolin mahtavien lääkäreiden kanssa ei oikeastaan voi neuvotella omista asioistaan. Vaikka heillä kyllä on harkintavalta potilaiden suhteen. Olen aina ajatellut että harkintavalta ja neuvottelu kulkevat käsi kädessä, mutta ehkä potilas ei ole asianosainen.

Tosin mihinkäs minä kuuloa tarvitsen, tarpeeton ihminen. Enkähän minä juuri yritä kuunnella mitään erityistä. Tänään onnistuin saamaan aika hyvin selvää Radioateljeesta (Yle Radio 1). Se käsitteli Caravaggiota, tuota suurenmoista esibarokin maalaria. Taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka ottivat maalauksiinsa maisemiin ja ihmisten kasvoille, vaatteille, koruille lankeavan valon, jolla ei ollut oikeastaan mitään lähdettä. Ei kynttilöitä, aurinkoa, kuuta eikä tähtiä.

Luulen että sitä suomeksi kutsutaan valohämyksi. Valo on kaikkialla. Se on vähän hämärä, mutta ei niin hämärä, etteikö maalauksesta erottuisi jokainen yksityiskohta.

Olen koko päivän miettinyt ankarasti, onko nyt viimeinkin uskottava että taiteilija ja hänen työnsä ovat yhteismitattomia. Taiteilijan luonteesta ei voi päätellä hänen töidensä laatua, tapaa käyttää värejä, sommittelua ei mitään, ja sama päinvastoin.

Olen nähnyt tasan yhden Caravaggion, Maltalla. Kuva oli aivan uskomaton.

En muista että olisin missään nähnyt niin massiivista alttaritaulua. Se oli jo kooltaan typerryttävä. Se poikkesi kaikesta muusta mitä Johanniittain pääkirkossa oli. Malta on siitä merkillinen paikka, että se on ehkä Lappajärven kokoinen, mutta siellä on kirkkoja miltei joka korttelissa tai kyläntapaisissa – vaikka tuntuu että sama kaupunki jatkuu läpi saaren. Malta näyttää pieneltä pläntiltä keskellä Välimerta, jonkin matkaa Sisiliasta etelään.

Kirkot eivät ole niin upeita kuin Italian Firenzen kirkot, mutta Maltalle kannattaa matkustaa vain nähdäkseen temppelin alttaritaulun. Se kuvaa Johannes Kastajan teloitusta. Se on äärimmäisen realistinen, todellinen kauhukuva. Se silti herättää hetkessä ihailun maalaria kohtaan.

Ihailu ei ole samanlaista kuin katsoessa jotakuta (hyvintehtyä?) kauhuleffaa. Kuvaa katsoessa ei ole jännitystä. Se on paljon enemmän, se kuvaa todellisuutta suoraan ja kaunistelematta. Sen vuoksi sitä katsoessa henki salpautuu.

Caravaggio joutui pakenemaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä omaa teloitustaan johanniittojen suojaan. Oikeutta olisi käyty aivan syystä. Caravaggio oli ehtinyt tappaa jo pari ihmistä. Vaikuttaa siltä, että hän ei ollut aivan mieleltään terve, vaan ankaran impulsiivinen siihen pisteeseen että saattoi tappaa toverinsa, jonka kanssa istui Rooman tavernassa (mikäli ne olivat sennimisiä 1500-luvulla). Silloin niin kuin nytkin on ihmisiä, jotka ovat väkivaltaisia ja ihmisiä jotka selviävät ankaralla suunsoitolla.

Nyt ei ihmisillä ole pitkään aikaan lomia, eivätkä he voi harkita lentävänsä Maltalle. Minusta ajatus, että makailenpa rannalla ja käyn sitten vilkaisemassa taulua, on puistattava. Se viittaa rantalomaan. Rantalomat ovat epäeettisiä, vaikka voidaankin sanoa että muutamat Etelä-Euroopan maat elävät turismista. Miksi niiden pitäisi elää turismista? Caravaggion kuvaa en pane tähän, ei siitä saa pienessä koossa mitään käsitystä.

Meidän perhe on käynyt kerran Maltalla. Kuvassa näkyvä pikku-Elsan isä (veistosten takana penkillä, nuorimies) oli silloin 4-vuotias ja oppi matkalla että englanti ei ollut hänen ja hänen isänsä yksityiskieli. Elsa on nyt 3-vuotias ja tossu on irronnut jalasta.



Isä ja flikat olivat kylässä ja kävivät Grandpan kanssa Seinäjoen taidehallissa katsomassa Cata Ahlbäckin ja Tiina Lehtimäen näyttelyä nimeltä Njyy Wörks. Tämä oli toissailtana. (Kuva: Tiina Lehtimäki)














Ennen lähtöään näyttelyn avajaisiin Ida puolestaan jammaili kitaralla (ylipäänsäkin meteli oli hirmuinen!)

Sohvan reunalla makoilee Eisenhower-niminen pehmokoira.








Mutta omituisinta ihan viime aikoina on ollut se, että vaikka parveke ja ikkunat falskaavat, kiinanruusuni tuli hulluksi ja puhkesi keskitalven kukkaan.


Nyt perhe on päässyt onnellisesti kotiinsa. Sitä sai jännittää, kun yhtäkkiä eilen otti ja lauhtui. Aamulla satoi vettä. Marraskuun puolivälistä asti on ollut koko ajan pakkasta. Liukasteltiin, me hiljaisuutta ihmettelevät isovanhemmat, kauppaan. Ei tarvinnut hankkia sieltä paljon mitään.

Lapset ja heidän isänsä olivat kuin ne seitsemän laihaa vuotta Egyptissä Israelin kansalle: heinäsirkkaparvi joka söi hetkessä jääkaapin tyhjäksi. Onneksi sentään siellä oli jotain sentään. Mutta huomattiin että ei niin isolle ihmismäärälle osaa enää laittaa sapuskaa.

Ruuan jälkeen keittiön pöytä raivattiin ja Grandpa ja Ida saattoivat aloittaa piirustussession. Tässä ollaan aivan tosissaan.


Lapset ovat ihmeellisiä. Kyllä, ihmisenalut ovat todellinen ihme.

6 kommenttia:

Obeesia kirjoitti...

Maltalla kävin vuonna 1997. Silloin opas sanoi, että siellä on vuoden joka päivälle oma kirkko. Siis niitä täytyy olla 365.

Minä katselin kirkkoja vain ulkopuolelta vai oliko siellä se kirkko, jonne oli osunut pommi ja jäänyt suutariksi. Tai sitten se oli jossain muualla.

Maltalla halusin ehdottomasti päästä kasvitieteelliseen puutarhaan.

Ripsa kirjoitti...

Kyllä Maltalla taisteltiin. Taistelu käytiin Italian ja Kreikan välillä, jostain syystä.

Viimeisin tappelu jonka Malta kävi, oli öljystä. Maltalaiset löysivät rannoiltaan öljyä ja meinasivat jo ruveta pumppaamaan sitä, kun Libya otti ja ilmoitti että Malta kuuluu kokonaisuudessaan Libyan mannerjalustaan. Vei jutun kansainväliseen oikeuteen ja voitti. Maltalla ei edelleenkään ole muuta kuin turismi. Ja ne kirkot.

Katsoin että nyt se Caravaggio onkin kansallismuseossa. En tiedä milloin ovat siirtäneet.

Me käytiin kasvitieteellisessä puutarhassa. Siinä pihalla oli kissa, joka suhtautui meihin suvaitsevaisesti. Mutta kun ojensin käteni ja silitin sitä, se otti käteni terävien hampaidensa väliin. Ei purrut, mutta siis varoitti että ei saa tulla lähemmäs.

Se oli narttukissa, eli voi olla että sillä oli pentuja jossain lähellä.

Rita kirjoitti...

"Lapset ovat todellinen ihme" - Tuontapaisen lauseen sanoin juuri pari tuntia sitten ystävälle jonka kanssa kävin shoppailemassa ja syömässä! Juteltiin innokkaasti hänen lapsenlapsistaan ja minun lapsikavereistani.

Minullakin kuulo alentunut aika lailla. Jos menee jonain päivänä kokonaan lohdutan itseäni noilla sinun Caravaggio-jutuillasi ja syvenny näköaistiin :)

Ripsa kirjoitti...

Rita!

Minusta on kivaa että tulet toimeen kaikenlaisten lasten kanssa. Me asutaan tiiviissä korttelissa jossa asuu ihmisiä suunnilleen joka puolelta maailmaa ja lapset ovat minusta se tärkein asia.

Lasten kanssa tulen keskustelleeksi ja he suhtautuvat minuun mukavasti, ihan kansallisuudesta riippumatta. Heissä on jännintä mielestäni se, miten selvästi heidän ikioma persoonallisuutensa tulee esille jo hyvin varhain. Mutta sen olen huomannut, että vanhempien kanssa täytyy olla selvästi varovaisempi. Kasvatustapoja on monenlaisia, mielipiteitä on monenlaisia myös koulusta.

Meihin suhtaudutaan varmasti hyvin sen vuoksi, että itse ollaan kahdesta eri kulttuurista. Äkkiseltään voisi ajatella että eihän amerikkalaisuus nyt mitään, mutta kyllä heidän kulttuurinsa eroaa meistä aika tavalla kumminkin.

Rita, joo, vanhuus ei tule yksin. Kuulon menettäminen on ankeaa ja on ollut jo kauan, mutta minä taidankin olla sinua vanhempi. Tosin vasen korva kuuroutui jo kun olin 12-vuotias. Täällä oli opistossa joku vuosi sitten viittomakielen opetusta, nyt ei enää ole. Pitää varmasti aloittaa sen kielen oppiminen.

Kunhan nyt pää pysyy jotenkin paikoillaan, eikä muisti ala heitellä...

Valto Ensio kirjoitti...

Huomenta Ripsa, uutisissa kerrottiin, että tulla ropsautti sinne Vaasaan "vähän" lunta. Mutta Vaasan veri ei siitä alkane vapisemaan.

Aloitin tuon Vladimir Majakovskin Amerikka-kirjan lukemisen. Muutama muukin teos tuossa on mikä missäkin vaiheessa lukemisen suhteen. Sirpa Kähkösen Vihan ja rakkauden liekit niistä mielenkiintoisin. Merin suosittelema Chagalin elämänkerta oli myös erittäin mielenkiintoinen. Yhtä vahva lukukokemus kuin Picasson.

Ei vain meinaa vuorokaudessa tunnit riittää kaikkeen. Eilenkin opettelin uusien leipästen tekoa koska mummon (vaimon äidin) tekeminä ne rieskat lapsille maistuvat ja haluan osata itsekin sen taidon. Hyvin menivät "kaupaksi" jo lämpiminä ja naapurin iltapalaksikin niistä pojat kiikuttivat muutamia.

Leipomisten jälkeen laitan usein jälkilämpöön puuron hautumaan ja sen muistaminen lukemaan tai kirjoittamaan uppoamisen lomassa pitää aina huolehtia. Tässä sitä ymmärtää edesmenneen äidin valtavan työtaakan yhdeksän lapsensa kanssa ja niissä oloissa!; joka vuorokauden tunnit pitää muistaa muitakin kuin itsensä. Ehkä minussa on äitiä juuri tällä kohden ja sovin tähän rooliini näin vaikka välillä taistelenkin sitä vastaan.

Majakovski saa muuten lukijan heti koukkuunsa. Jo alussa lause "18 päivää me ryömimme kuin kärpänen peilillä" sanoo millaista on voinut olla tylsä merimatka Atlantilla vajaa sata vuotta sitten. Tällaisista lauseista minä pidän.

Nyt minulla on menossa lukemiskausi ja tulin ajatelleeksi sanojasi tuolla minun blogissa, että kuinka ihmisellä on taipumusta tarttua kirjaan (ainakin ennen oli) vaikeina aikoina. Minua se helpottaa. Sitä jotenkin ymmärtää elämää ja sen mahdottomuutta/mahdollisuuksia ja sattumanvaraisuutta paremmin.

Sitä paitsi pitkällisen väännön ja keskustelujen tulokset alkavat näkyä myönteisessä mielessä myös tässä vaikeassa avioliitossani. Ehkä me vielä päästään sopimukseen sillä missään nimessä pahoista ihmisistä en usko meidän kohdalla olevan kysymys. Olen yrittänyt väännellä peiliä itseni edessä sen verran, että näkisin mahdolliset tunnistamattomat psykopaatin/narsistin elkeet enkä ainakaan muita syyttäisi vaikeuksistamme.

Nämä keskustelut ja puheenvuorot täällä muutaman blogiystävän kanssa auttavat myös jäsentämään sekaisin olevia ajatuksia, että kiitos myös sinulle avusta.

Ripsa kirjoitti...

Valto! Olipa kiva että tykkäsit Majakovskista. Se on aivan loistava kirjailija. Ja runot ovat täyttä tavaraa myös.

Majakovskin syntymästä on niin kauan, siis 1893, että eihän hän enää kirjoittaisi, eikä olisi edes elossa vaikka ei olisikaan tehnyt itsemurhaa. Eniten minua todella ihastuttaa hänen nopeat käännöksensa tekstissä, huumori ennen kaikkea. Paitsi tuota Sauna-näytelmää hän on kirjoittanut myös näytelmän nimeltä Lude.

Minusta hänen töitään ei ole suomennettu läheskään tarpeeksi. Ja jotenkin minusta hänen kirjoittajanjälkensä näkyy Suomessakin oikein hyvin.

Olen tajunnut sinun olemisestasi sen ennen kaikkea, että elät täyttä elämää. Lapset ovat tavattoman oleellinen osa sitä.

Äidilläsi oli elinaikaansa nähden aika iso työtaakka. Mutta hän ei ollut ainut joka sellaisen työmäärän alle oli nääntyä.

Minusta on kyllä hienoa että otat omaksi mittatikuksesi äitisi. Myös isästäsi olet puhunut. Vanhemmat ovat aina jonkinmoinen mittatikku niin kauan kuin eletään!

Sinä olet auttanut minua paljon varsinkin viime vuoden aikana, ihan vain tietämättäsi, joten et sinä todellakaan voi olla kovin paha ihminen!