Pää on humissut jotakuinkin pari kuukautta nyt. Ajoittain humina on niin kovaäänistä, että herättää minut. Lääkäriin ei ole päässyt puoleentoista kuukauteen. Hoitaja löysi kuulokojekorvasta jotain mikä näytti tulehdukselta. Ja hups, sitten oli nuori lääkäri, jolta oli peruttu vastaanottoaika, katsomassa korvaa ja määräsi korvatippoja.
Tulehdus loppui mutta humina jatkuu. Se nuori lääkäri sanoi, että kuuloni on huononemassa. Mutta koska en pääse OIKEASTI lääkäriin, en myöskään saa jono-aikaa korvapolille, että voisin viimeinkin edes yrittää saada kuulokojeen myös toiseen korvaan. Ei tarvitsisi olla viikkoja kuulematon kokonaan. Pitäisi vain saada todisteet muista Pohjoismaista, että niillä todella on käytäntö yrittää antaa ihmisille takaisin heidän stereokuulonsa. Tosin Suomi on tietysti Suomi ja itsenäinen.
Korvapolin mahtavien lääkäreiden kanssa ei oikeastaan voi neuvotella omista asioistaan. Vaikka heillä kyllä on harkintavalta potilaiden suhteen. Olen aina ajatellut että harkintavalta ja neuvottelu kulkevat käsi kädessä, mutta ehkä potilas ei ole asianosainen.
Tosin mihinkäs minä kuuloa tarvitsen, tarpeeton ihminen. Enkähän minä juuri yritä kuunnella mitään erityistä. Tänään onnistuin saamaan aika hyvin selvää Radioateljeesta (Yle Radio 1). Se käsitteli Caravaggiota, tuota suurenmoista esibarokin maalaria. Taisi olla niitä ensimmäisiä, jotka ottivat maalauksiinsa maisemiin ja ihmisten kasvoille, vaatteille, koruille lankeavan valon, jolla ei ollut oikeastaan mitään lähdettä. Ei kynttilöitä, aurinkoa, kuuta eikä tähtiä.
Luulen että sitä suomeksi kutsutaan valohämyksi. Valo on kaikkialla. Se on vähän hämärä, mutta ei niin hämärä, etteikö maalauksesta erottuisi jokainen yksityiskohta.
Olen koko päivän miettinyt ankarasti, onko nyt viimeinkin uskottava että taiteilija ja hänen työnsä ovat yhteismitattomia. Taiteilijan luonteesta ei voi päätellä hänen töidensä laatua, tapaa käyttää värejä, sommittelua ei mitään, ja sama päinvastoin.
Olen nähnyt tasan yhden Caravaggion, Maltalla. Kuva oli aivan uskomaton.
En muista että olisin missään nähnyt niin massiivista alttaritaulua. Se oli jo kooltaan typerryttävä. Se poikkesi kaikesta muusta mitä Johanniittain pääkirkossa oli. Malta on siitä merkillinen paikka, että se on ehkä Lappajärven kokoinen, mutta siellä on kirkkoja miltei joka korttelissa tai kyläntapaisissa – vaikka tuntuu että sama kaupunki jatkuu läpi saaren. Malta näyttää pieneltä pläntiltä keskellä Välimerta, jonkin matkaa Sisiliasta etelään.
Kirkot eivät ole niin upeita kuin Italian Firenzen kirkot, mutta Maltalle kannattaa matkustaa vain nähdäkseen temppelin alttaritaulun. Se kuvaa Johannes Kastajan teloitusta. Se on äärimmäisen realistinen, todellinen kauhukuva. Se silti herättää hetkessä ihailun maalaria kohtaan.
Ihailu ei ole samanlaista kuin katsoessa jotakuta (hyvintehtyä?) kauhuleffaa. Kuvaa katsoessa ei ole jännitystä. Se on paljon enemmän, se kuvaa todellisuutta suoraan ja kaunistelematta. Sen vuoksi sitä katsoessa henki salpautuu.
Caravaggio joutui pakenemaan oikeudenkäyntiä ja todennäköistä omaa teloitustaan johanniittojen suojaan. Oikeutta olisi käyty aivan syystä. Caravaggio oli ehtinyt tappaa jo pari ihmistä. Vaikuttaa siltä, että hän ei ollut aivan mieleltään terve, vaan ankaran impulsiivinen siihen pisteeseen että saattoi tappaa toverinsa, jonka kanssa istui Rooman tavernassa (mikäli ne olivat sennimisiä 1500-luvulla). Silloin niin kuin nytkin on ihmisiä, jotka ovat väkivaltaisia ja ihmisiä jotka selviävät ankaralla suunsoitolla.
Nyt ei ihmisillä ole pitkään aikaan lomia, eivätkä he voi harkita lentävänsä Maltalle. Minusta ajatus, että makailenpa rannalla ja käyn sitten vilkaisemassa taulua, on puistattava. Se viittaa rantalomaan. Rantalomat ovat epäeettisiä, vaikka voidaankin sanoa että muutamat Etelä-Euroopan maat elävät turismista. Miksi niiden pitäisi elää turismista? Caravaggion kuvaa en pane tähän, ei siitä saa pienessä koossa mitään käsitystä.
Meidän perhe on käynyt kerran Maltalla. Kuvassa näkyvä pikku-Elsan isä (veistosten takana penkillä, nuorimies) oli silloin 4-vuotias ja oppi matkalla että englanti ei ollut hänen ja hänen isänsä yksityiskieli. Elsa on nyt 3-vuotias ja tossu on irronnut jalasta.
Isä ja flikat olivat kylässä ja kävivät Grandpan kanssa Seinäjoen taidehallissa katsomassa Cata Ahlbäckin ja Tiina Lehtimäen näyttelyä nimeltä Njyy Wörks. Tämä oli toissailtana. (Kuva: Tiina Lehtimäki)
Ennen lähtöään näyttelyn avajaisiin Ida puolestaan jammaili kitaralla (ylipäänsäkin meteli oli hirmuinen!)
Sohvan reunalla makoilee Eisenhower-niminen pehmokoira.
Mutta omituisinta ihan viime aikoina on ollut se, että vaikka parveke ja ikkunat falskaavat, kiinanruusuni tuli hulluksi ja puhkesi keskitalven kukkaan.
Nyt perhe on päässyt onnellisesti kotiinsa. Sitä sai jännittää, kun yhtäkkiä eilen otti ja lauhtui. Aamulla satoi vettä. Marraskuun puolivälistä asti on ollut koko ajan pakkasta. Liukasteltiin, me hiljaisuutta ihmettelevät isovanhemmat, kauppaan. Ei tarvinnut hankkia sieltä paljon mitään.
Lapset ja heidän isänsä olivat kuin ne seitsemän laihaa vuotta Egyptissä Israelin kansalle: heinäsirkkaparvi joka söi hetkessä jääkaapin tyhjäksi. Onneksi sentään siellä oli jotain sentään. Mutta huomattiin että ei niin isolle ihmismäärälle osaa enää laittaa sapuskaa.
Ruuan jälkeen keittiön pöytä raivattiin ja Grandpa ja Ida saattoivat aloittaa piirustussession. Tässä ollaan aivan tosissaan.
Lapset ovat ihmeellisiä. Kyllä, ihmisenalut ovat todellinen ihme.
