4.10.12

Mietiskelyä


Eräät buddha-mieltä koskevat tekstit erottavat kahdenlaista tyhjyyttä: ensimmäinen koskee kokemusmaailmaa, johon liittyvät ilmiöt ja olennot ovat tyhjiä siten, ettei niillä ole omaa olemassaoloa. Toinen koskee buddha-mieltä, joka on tyhjä kokemusmaailmaan liittyvistä asioista, sillä se on täydellistä ja pysyvää tietoisuutta ja tietoa.
Nagarjunan (n.150-250) ajatusten selitys (Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa. Teos 2008)




Keskittyminen tuottaa lisää ajatuksia, jos pään saa puhdistetuksi turhasta. Päivien mittaan kenen tahansa päähän juuttuu paljon täysin tarpeetonta kuormaa, joka vetää maahan kuin nämä sateet. Tärkeintä silloin on tietenkin lähteä liikkeelle.

On hienoa että jalat ja nivelet suostuvat kuljettamaan vielä suhteellisen hyvin sinne minne haluaa mennä. Voisi olla toisinkin.

Makasin suppilonmuotoisessa mittauskoneessa pari päivää sitten. Kone piti niin hirveästi meteliä, että minun oli vaikeaa keskittyä miettimään edes edellispäivänä lukemaani tekstiä, jossa tyhjyyden määritelmä kiteytyi:

Kun kaikki dharmat ovat tyhjiä,
mikä on päättymätöntä?
Millä on loppu?
Mikä on päättymätöntä, jolla
kuitenkin on loppu? Mikä ei ole
päättymätöntä, mutta ilman loppua?
Mitä se on? Mitä on toinen?
Mikä on säilymätöntä? Mikä on
säilymätöntä mutta pysyvää? Mikä
ei ole kumpaakaan?
(Nagarjuna: Seitsemänkymmentä säettä tyhjyydestä, säkeet 22-24)

Kaiken aikaa meteli saa hukkaamaan suuren osan tarpeellista, jonka varassa elää. Sen vuoksi lyhyet tihentymät, joiden aikana näkee pienen säikeen siitä, mikä on tarpeen ja pystyy pitämään sen mielessä ja kutsumaan sen takaisin, ovat niin välttämättömiä.

Ei ole tarpeen rakentaa välttämättömyyksistä hierarkioita, ne saattavat jäykistää mielen. On kai vain pidettävä asiat selvästi järjestyksessä, se riittää. Sellainen analogia, että aivot toimisivat kuin tietokoneen kovalevy ei pidä yhtä taipuisan mielen kanssa.

Mieli saattaa kyllä rakennella omia kuvioita, riippuu siitä miten tosissaan ne sitten ottaa.

Luin kirjan, joka maalasi kuvan perheestä. Kuva oli hyvin länsimainen eikä aivan terve. Mielestäni se ei tarkoita sitä että kaikki länsimaiset perheportretit ovat sairaita. Joidenkin kirjailijoiden kyky herättää uneliasta kansaa, erilaisia yhteisöjä on suurempi kuin joidenkin toisten. Tämä kirjailija on sellainen jota olen seurannut kyllä aika kauan.

Kirjailija on kehittynyt. Luulen että kuka tahansa ihminen kehittyy jos kirjoittaa. Se edellyttää kuitenkin tahtoa ja halua. Joyce Carol Oates on taitava ihmiskuvien kirjoittaja. Hän on tahtonut kehittää kykyään sanoa olennainen.

Mutta takaisin siihen mitä Nagarjuna sanoo, säe 19:
Nirvanan ja samsaran välillä ei ole vähäisintäkään eroa.

Työpöydälläni on ollut Kimmo Pasasen Tyhjyys-opus vuosikausia. Se pitää hereillä ja tyynnyttää riippuen siitä, mitä asioita ihmettelen.

Näin ei myöskään ole olemassa maailmaa sinänsä, joka olisi olemassa sellaisenaan. Se on vain harhakuva, illuusio.
(Kimmo Pasanen, Tyhjyys, s. 63)

Tämän kuvan poistaakseen ihminen sitten menee ulos ja jysäyttää ensimmäiseksi päänsä liikennetolppaan. Tai tapaa vihaisen ihmisen, joka ei suostu väistämään. Tai yrittää saada pienen lapsen tai kissan lopettamaan itkunsa.



4 kommenttia:

meri kirjoitti...

ripsa

yksi mielenrauhan ja keskittymisen välittäjä on olavi lanu. oletko nähnyt hänen orgaanisia töitään? häpeäkseni en muista paikkakuntaa, mutta kerran osuin outoon rinteeseen, jossa oli maahan kasvaneita hahmoja. kolme hiljaista figuuria, tasaista multaa juurillaan. muurahaiskeon mietiskelijä ei puhunut eikä edes katsonut kohti, mutta julisti silti: vielä täällä kasvaa metsäsieniä ja haapoja, vielä metsä jaksaa parsia traktorin pyöränjäljet piiloon.

päättäjillehän joku rakentamaton puisto tai työteliäs taiteilija ovat yleensä hukkaanheitettyjä luonnonvaroja. mutta meille pienille ihmisille lämmin mielenrauha voi olla kukkaroa lähempänä. metsätiellä kaasuttava mopoilijakin ehti hetken ihmetellä syleileviä sammal-ihmisiä, ennen kuin kääntyi pois.

Ripsa kirjoitti...

Meri,

joo, siitä onkin kauan kun ne Lanut nähtiin. Oli joku isompi näyttely, todennäköisesti Alajärven Nelimarkka-museolla, ja siinä talon lähellä on metsikkö, jonne Lanu oli kasvattanut teoksen.

Sitä katsoessa mietin sitä, että on Lanun pitänyt olla aika lailla selvillä siitäkin, että Alajärvellä siinä Halla-Ahon vieressä ei paljon mikään kasva ja sitten se että kuinka kauan kasvaa ja vielä se että kuka hoitaa heinäsammal-ihmistä. Muistaakseni ainakin yksi hahmo oli nainen. Lanu rakasti naisia. Enkä nyt muista onko hän vielä elävien kirjoissa vai ei.

Mistä tuli mieleeni että kuinka joku voi ajatella että nainen ei olisi olemassa vaan mies, siis sellaisena tajuisena oliona - tai sitten päinvastoin, jos ihminen sattuu olemaan nainen. Saati että jos ihminen on lapsi, niin kuinka hyvin hänen olemassaolonsa läpi puhaltavat tuulet?

Eikä tuulen suunta muutu?

meri kirjoitti...

ripsa

yhden 27-vuotiaan pojan äitinä olen oppinut tämän: aikuinen syyllistää lasta ilmeillään ja katseellaan. toivoisin että aikuiset eivät toisi niin paljon arkipäiväänsä lapsen elämään, sillä lapselle jää muutenkin liian vähän aikaa kypsyä oman mielikuvituksensa maailmassa.

tärkeitä asioita ei saa peitellä. lapsi pohtii niitä kuitenkin. asiat pitää kertoa yksinkertaisesti. se ei tarkoita, että lapsi on yksinkertainen.

pitää olla avoin ja vastaanottavainen lapselle. silloin näkymätön henkinen pallo kulkee lapsesta aikuiseen ja takaisin. se on ihmettä. on ihana nähdä, miten voimakas kokemus ihan tavallinen lapsen kanssa oleminen on. sitä eivät voita videot ja tekniset jutut. lapsi ei sano että on mälsää, vaan että joko se loppui.

yhdessä asiassa kiitän kulttuuria arvostaneita vanhempiani: minulle näytettiin kaikki kulttuurin muodot. koskaan ei sanottu, mikä minusta pitää tulla. loikin pupuna pihalla ja kulkurina maailmalla.

en voi sanoa, että tunnen tämän päivän lapsen. ikäero on liian suuri siihen. yksi alue, jossa kuitenkin olen sisällä, ovat omat lapsen tunteet. rinnastani löytyvät ilot, itkut, surut, pelot, jotka kuuluvat lapselle. tunnistan ne itsestäni. samat alueet ovat myös nykylapsessa.

Ripsa kirjoitti...

Meri,

tämän tiheän betonikorttelin asukkaana olen kyllä lasten suhteen onnekas. Heitä on täällä kaikista maailman kolkista ja kaiken ikäisiä.

Lapset tuntuvat minun silmääni olevan samalla tavalla oma yhteisönsä kuin oli Seinäjoen Vaasan-talossa 1950: aikuisille ei kerrottu mitä meille kuuluu, pidettiin yhtä muutenkin muuta maailmaa vastaan.

Meitä oli kielletty puhumasta esimerkiksi Alkon lauantaipullon ostajien kanssa. Tottakai me puhuttiin niiden ukkojen kanssa. Ne olivat juuri myyneet omenoita ja perunoita torilla ja tulivat sitten hevosen kanssa juomaan Koskenkorva-pullonsa tyhjäksi.

Me saatiin pullot ja myytiin ne takaisin Alkoon ja ostettiin torilta Nalle-karkkeja tai apteekista salmiakkia.

Vieläkin ihmettelen aikuisten nenännyrpistystä. Että eivät tajunneet että ukoilla oli omat lapset kotona, että tarvitsivat torikeikan jaksaakseen sitten seuraavana aamuna pukeutua ja mennä perheen kanssa kirkkoon.

Minä olen ehkä korttelin lapsille täti, jonka kanssa voi puhua tai se isoäiti joka on jäänyt kauas omaan maahan. Lasten ikävän tuntee, mutta samoin sen hyvänolon, kun alkavat kotoutua, mitä se kenenkin kannalta sitten merkitsee.