Eräät buddha-mieltä koskevat
tekstit erottavat kahdenlaista tyhjyyttä: ensimmäinen koskee
kokemusmaailmaa, johon liittyvät ilmiöt ja olennot ovat tyhjiä
siten, ettei niillä ole omaa olemassaoloa. Toinen koskee
buddha-mieltä, joka on tyhjä kokemusmaailmaan liittyvistä
asioista, sillä se on täydellistä ja pysyvää tietoisuutta ja
tietoa.
Nagarjunan (n.150-250) ajatusten
selitys (Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja
taiteessa. Teos 2008)
Keskittyminen tuottaa lisää
ajatuksia, jos pään saa puhdistetuksi turhasta. Päivien mittaan
kenen tahansa päähän juuttuu paljon täysin tarpeetonta kuormaa,
joka vetää maahan kuin nämä sateet. Tärkeintä silloin on
tietenkin lähteä liikkeelle.
On hienoa että jalat ja nivelet
suostuvat kuljettamaan vielä suhteellisen hyvin sinne minne haluaa
mennä. Voisi olla toisinkin.
Makasin suppilonmuotoisessa
mittauskoneessa pari päivää sitten. Kone piti niin hirveästi
meteliä, että minun oli vaikeaa keskittyä miettimään edes
edellispäivänä lukemaani tekstiä, jossa tyhjyyden määritelmä
kiteytyi:
Kun kaikki dharmat ovat tyhjiä,
mikä on päättymätöntä?
Millä on loppu?
Mikä on päättymätöntä, jolla
kuitenkin on loppu? Mikä ei ole
päättymätöntä, mutta ilman
loppua?
Mitä se on? Mitä on toinen?
Mikä on säilymätöntä? Mikä on
säilymätöntä mutta pysyvää?
Mikä
ei ole kumpaakaan?
(Nagarjuna: Seitsemänkymmentä
säettä tyhjyydestä, säkeet 22-24)
Kaiken aikaa meteli saa hukkaamaan
suuren osan tarpeellista, jonka varassa elää. Sen vuoksi lyhyet
tihentymät, joiden aikana näkee pienen säikeen siitä, mikä on
tarpeen ja pystyy pitämään sen mielessä ja kutsumaan sen
takaisin, ovat niin välttämättömiä.
Ei ole tarpeen rakentaa
välttämättömyyksistä hierarkioita, ne saattavat jäykistää
mielen. On kai vain pidettävä asiat selvästi järjestyksessä, se
riittää. Sellainen analogia, että aivot toimisivat kuin
tietokoneen kovalevy ei pidä yhtä taipuisan mielen kanssa.
Mieli saattaa kyllä rakennella omia
kuvioita, riippuu siitä miten tosissaan ne sitten ottaa.
Luin kirjan, joka maalasi kuvan
perheestä. Kuva oli hyvin länsimainen eikä aivan terve. Mielestäni
se ei tarkoita sitä että kaikki länsimaiset perheportretit ovat
sairaita. Joidenkin kirjailijoiden kyky herättää uneliasta kansaa,
erilaisia yhteisöjä on suurempi kuin joidenkin toisten. Tämä
kirjailija on sellainen jota olen seurannut kyllä aika kauan.
Kirjailija on kehittynyt. Luulen että
kuka tahansa ihminen kehittyy jos kirjoittaa. Se edellyttää
kuitenkin tahtoa ja halua. Joyce Carol Oates on taitava
ihmiskuvien kirjoittaja. Hän on tahtonut
kehittää kykyään sanoa olennainen.
Mutta takaisin siihen mitä Nagarjuna
sanoo, säe 19:
Nirvanan ja samsaran välillä ei
ole vähäisintäkään eroa.
Työpöydälläni on ollut Kimmo
Pasasen Tyhjyys-opus vuosikausia. Se pitää hereillä ja tyynnyttää
riippuen siitä, mitä asioita ihmettelen.
Näin ei myöskään ole olemassa
maailmaa sinänsä, joka olisi olemassa sellaisenaan. Se on vain
harhakuva, illuusio.
(Kimmo Pasanen, Tyhjyys, s. 63)
Tämän kuvan poistaakseen ihminen
sitten menee ulos ja jysäyttää ensimmäiseksi päänsä
liikennetolppaan. Tai tapaa vihaisen ihmisen, joka ei suostu
väistämään. Tai yrittää saada pienen lapsen tai kissan
lopettamaan itkunsa.
ripsa
VastaaPoistayksi mielenrauhan ja keskittymisen välittäjä on olavi lanu. oletko nähnyt hänen orgaanisia töitään? häpeäkseni en muista paikkakuntaa, mutta kerran osuin outoon rinteeseen, jossa oli maahan kasvaneita hahmoja. kolme hiljaista figuuria, tasaista multaa juurillaan. muurahaiskeon mietiskelijä ei puhunut eikä edes katsonut kohti, mutta julisti silti: vielä täällä kasvaa metsäsieniä ja haapoja, vielä metsä jaksaa parsia traktorin pyöränjäljet piiloon.
päättäjillehän joku rakentamaton puisto tai työteliäs taiteilija ovat yleensä hukkaanheitettyjä luonnonvaroja. mutta meille pienille ihmisille lämmin mielenrauha voi olla kukkaroa lähempänä. metsätiellä kaasuttava mopoilijakin ehti hetken ihmetellä syleileviä sammal-ihmisiä, ennen kuin kääntyi pois.
Meri,
VastaaPoistajoo, siitä onkin kauan kun ne Lanut nähtiin. Oli joku isompi näyttely, todennäköisesti Alajärven Nelimarkka-museolla, ja siinä talon lähellä on metsikkö, jonne Lanu oli kasvattanut teoksen.
Sitä katsoessa mietin sitä, että on Lanun pitänyt olla aika lailla selvillä siitäkin, että Alajärvellä siinä Halla-Ahon vieressä ei paljon mikään kasva ja sitten se että kuinka kauan kasvaa ja vielä se että kuka hoitaa heinäsammal-ihmistä. Muistaakseni ainakin yksi hahmo oli nainen. Lanu rakasti naisia. Enkä nyt muista onko hän vielä elävien kirjoissa vai ei.
Mistä tuli mieleeni että kuinka joku voi ajatella että nainen ei olisi olemassa vaan mies, siis sellaisena tajuisena oliona - tai sitten päinvastoin, jos ihminen sattuu olemaan nainen. Saati että jos ihminen on lapsi, niin kuinka hyvin hänen olemassaolonsa läpi puhaltavat tuulet?
Eikä tuulen suunta muutu?
ripsa
VastaaPoistayhden 27-vuotiaan pojan äitinä olen oppinut tämän: aikuinen syyllistää lasta ilmeillään ja katseellaan. toivoisin että aikuiset eivät toisi niin paljon arkipäiväänsä lapsen elämään, sillä lapselle jää muutenkin liian vähän aikaa kypsyä oman mielikuvituksensa maailmassa.
tärkeitä asioita ei saa peitellä. lapsi pohtii niitä kuitenkin. asiat pitää kertoa yksinkertaisesti. se ei tarkoita, että lapsi on yksinkertainen.
pitää olla avoin ja vastaanottavainen lapselle. silloin näkymätön henkinen pallo kulkee lapsesta aikuiseen ja takaisin. se on ihmettä. on ihana nähdä, miten voimakas kokemus ihan tavallinen lapsen kanssa oleminen on. sitä eivät voita videot ja tekniset jutut. lapsi ei sano että on mälsää, vaan että joko se loppui.
yhdessä asiassa kiitän kulttuuria arvostaneita vanhempiani: minulle näytettiin kaikki kulttuurin muodot. koskaan ei sanottu, mikä minusta pitää tulla. loikin pupuna pihalla ja kulkurina maailmalla.
en voi sanoa, että tunnen tämän päivän lapsen. ikäero on liian suuri siihen. yksi alue, jossa kuitenkin olen sisällä, ovat omat lapsen tunteet. rinnastani löytyvät ilot, itkut, surut, pelot, jotka kuuluvat lapselle. tunnistan ne itsestäni. samat alueet ovat myös nykylapsessa.
Meri,
VastaaPoistatämän tiheän betonikorttelin asukkaana olen kyllä lasten suhteen onnekas. Heitä on täällä kaikista maailman kolkista ja kaiken ikäisiä.
Lapset tuntuvat minun silmääni olevan samalla tavalla oma yhteisönsä kuin oli Seinäjoen Vaasan-talossa 1950: aikuisille ei kerrottu mitä meille kuuluu, pidettiin yhtä muutenkin muuta maailmaa vastaan.
Meitä oli kielletty puhumasta esimerkiksi Alkon lauantaipullon ostajien kanssa. Tottakai me puhuttiin niiden ukkojen kanssa. Ne olivat juuri myyneet omenoita ja perunoita torilla ja tulivat sitten hevosen kanssa juomaan Koskenkorva-pullonsa tyhjäksi.
Me saatiin pullot ja myytiin ne takaisin Alkoon ja ostettiin torilta Nalle-karkkeja tai apteekista salmiakkia.
Vieläkin ihmettelen aikuisten nenännyrpistystä. Että eivät tajunneet että ukoilla oli omat lapset kotona, että tarvitsivat torikeikan jaksaakseen sitten seuraavana aamuna pukeutua ja mennä perheen kanssa kirkkoon.
Minä olen ehkä korttelin lapsille täti, jonka kanssa voi puhua tai se isoäiti joka on jäänyt kauas omaan maahan. Lasten ikävän tuntee, mutta samoin sen hyvänolon, kun alkavat kotoutua, mitä se kenenkin kannalta sitten merkitsee.