9.3.14

Aamu


Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.” Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.

Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään, ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.

Vesalan nuotit soivat päässä aamulla ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että tajunta on tajunta on tajunta.

Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä tarvitsen.

Kissa tuli nukkumaan pään päälle, tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli. Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki kuolemaa kauan.



Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.

Tapasin kuolleen kissani satamassa, se loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi. Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni. Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.

Sitten tietysti laivan moottori alkoi yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä, kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen, koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.

Joku tuli kiihtyneenä selittämään minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20 vuotta, se oli tarpeeksi kauan.

Nousin ylös ja menin katsomaan näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä. Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.

En kehdannut ruveta huutamaan kissan nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa. Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin satamahökkelin taakse.

Se ei ollut mikä tahansa kissa. Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan, johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää, näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire sillä oli.

Se oli vahdissa kun kyyt tulivat rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä häntää minulle.

Sinä päivänä kirkolla tapasin serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut. Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.

Kotona ei näkynyt kuin kasa liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa. Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut kuin lampaille kesäheinän.

Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.

Se jäi porraspieleen samoin kuin 16 kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.



Kuumuus jatkui vielä ainakin sen viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä, olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua. Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa ja menisikö tämä lähellekään sitä.

Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.

Unet ovat varmaan samankaltaisia asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten elettäisiinkään.



6 kommenttia:

marja-leena kirjoitti...

Ihmeellinen uni ja vielä niin paljon muistit. Harvoin käy minulle.

Ripsa kirjoitti...

Marja-Leena!

Mutta jospa kissamme Lidia näki samaa unta kuin minä? Tai tiesi että uneksin kissasta, samanlaisesta otuksesta kuin hän itse on?

Liisu kirjoitti...

Ripsa,

minullakin on ikävä kissaa. Sen nimi oli (on) Nanni, 18v. Sen sileäkarvainen vaate oli kelta-valko-musta. Se kuoli pian täytettyään 18.
Se ei ollut meidän kissa. Se kuului perheeseen, jossa usein vierailimme. Joka kerran, kun kävimme siellä, missä istuinkin, se hyppäsi syliini. Silitin sitä.

Ripsa kirjoitti...

Liisu,

kisaat tuntevat ihmisensä, luulen että kyse on noista feromoneista. Sama juttu on varmaan koirien kanssa. Minä pelkään koiria, koska yksi koira puri minua käden läpi kun olin lapsi ja käsi paisui palloksi ja se piti leikata ja siihen iskettiin pulverimuotoista sulfaa. Antibiootteja ei muita vielä ollut, ei edes penisilliiniä. Kämmenen keskellä on arpi vieläkin.

Jäi pelko koiria kohtaa. Kierrän ne kaukaa, jos näen irrallaan olevan koiran, pysähdyn ja käsken omistajaa panemaan ne kiinni. Ne tottelevat. Omistajien hymy on arka, minä en hymyile, ei ole mitään syytä.

Koirat haistavat että pelkään niitä ja alkavat haukkua louskuttaa heti. Kukaan kissa ei ole koskaan sähissit minulle. Kerran yksi kissa, se joka vartioi San Marcon luostarin puutarhaa, tuli lähelle ja kun silitin sitä, se aukaisi suunsa ja otti hampaillaan käteeni kiinni, mutta ei purrut. Se siis selitti että ei pidä silittämisestä.

Anonyymi kirjoitti...

ripsa

oletko koskaan nähnyt enneunia? ja jos, niin ovatko ne toteutuneet?

unet herättävät minussa samanlaisia kysymyksiä kuin sadut. käykö ennustus aina toteen? miten kohtalonsa voi välttää? mistä tietää, milloin ennustus on tehty tyhjäksi? saduissa kysymykset on helppo ratkaista, koska kertojan on sovittu olevan aina oikeassa. enneunen näkijän luotettavuudesta on paha mennä sanomaan.

ehkä unennäkijä vain tietää enemmän kuin hän tiesi tietävänsä? ehkä hänen osuva unensa perustuu toiveeseen, suggestioon, todennäköisyyteen tai väkinäiseen tulkintaan? ehkä hänellä viiraa muuten vaan?

tai sitten kokemukset vuotavat: ihmisen tajunta ulottuu muiden tajunnan alueelle ja tapahtumiin, joihin sillä ei pitäisi olla pääsyä.

meri

Ripsa kirjoitti...

Meri,

en usko että olen nähnyt enneunia. En muista mitään oikein lähellekään sitä. Mutta sen sijaan on usein unia joissa on mielentila tai tarina jotka ovat hyvin voimakkaita. Luulen että ne voivat olla juuri sellaisia, joita ihmiset arvelevat enneuniksi.

Anita kirjoitti kirjan nimeltä Nainen unen peilissä. Oletko lukenut sen? Se on hirveän mielenkiintoinen koska siinä hän keskittyy arkkittyyppisiin uniin. Ihan samoin siis kuin saduissa on arkkityyppisiä unia.

Kerran oikeastaan kuolin unessa. Karhu tuli ja raateli hengiltä. Sitten tuli kuoleman jälkeinen elämä, joka oli jotenkin aivan hirveän romanttinen anniswan-mainen kuvaelma pienestä punaisesta mökistä jossa asui silloinen ystäväni. Hän kutsui minut sisälle ja sanoi ettei anna mitään pahaa tapahtua minulle.

Kerroin hänelle sen unen ja hän lupasi puolustaa minua. Sitten tuli aika pian tilanne että olisin tarvinnut apua, mutta hän oli jo muuttanut pois eikä ollut tavoitettavissa. Se oli lopulta oikein hyvä uni, koska se opetti sen yksinkertaisen asian, että ihmisen pitää kerätä itse voimat itselleen ja puolustaa itse itseään.

Jaa. Että jos häviää? Niin siinä usein käy eikä uhriutumisesta ole kyllä mihinkään, siitä tulee useimmille ihmisille tapa. Jonkinasteisen uhman pitäminen voimissaan lapsuudesta asti olis varmaan hyvä kaikille.

Anita vastasi tuon unen symboliikkaan, taisin kirjoittaa kirjeen ja kysyä, enkä nyt muista kenen unitutkijan sanoin että harvemmin perusuniin tulee villieläimiä. Olen jäänyt miettimään sitä karhua. Sille mielellään olisin antanut nimen.

Tässä oli jonkinmoinen kuolleiden laiva ilmeisesti. Mieleen tulevat pakolaislaivat mustan surman aikaan. Muistan että valkoinen lippu tarkoittaa terveyttä ja keltainen oli sairaita laivassa. Ehkä lavantautikin oli yksi joka saattoi iskeä tai pilkkukuume.

Kuvat olivat aivan kuin Ingmar Bergmanin Seitsemännestä sinetistä. Kaamea apokalypsi. Siinä pelataan shakkia kuoleman kanssa.