Pääsiäiskaktus?

Työpöydän vieressä sijaitsee valtavan iso joulu-/pääsiäiskaktus. En ole ollut täällä joulun aikaan vielä. Huomasin eilen yhtäkkiä kuivuneen kukan riippuvan melkein korkeimmalla kohtaa. Se ON kukkinut. Muistan hyvin kuinka isoäiti kuritti koko syksyn joulukaktusta ja sitten yhtäkkiä viikkoa ennen rupesi antamaan sille vettä tulvaksi asti ja se otti ja rupesi kukkimaan.

Olen nähnyt noita kasveja kerran Maltalla, kasvoivat kiviaitojen päällä, tosin kivet olivat hiekkakiveä. Ne todella kukkivat jouluna ja ulkona. Siellä oli pöyristyttävän kylmä. Se johtui tietysti vain siitä, että ruumis ei ehtinyt lämmetä kertaakaan kunnolla nollan vaiheilla olevasta huoneilmasta yöllä, ulkolämpötila oli siinä 15 lämpöasteen tienoilla.

Välimeri on kaiken lisäksi kostean raaka. En tosin tiedä milloin ilmasto voisi olla parhaimmillaan, koska sisälämpötilat ovat niin hirveän surkean kylmät, kesälläkin hiekkakivitalossa on viileää ja ulkona on kuuma. Kylmyys pysyy muistissa, koska se tuntuu vähän samalta kuin uimahallista tulon jälkeen bussin odottelu ja aina on viima: loppupäivän tuntuu väristys selkäruodossa, kun luut kylmettyvät. Täällä on niemi suoraan merelle päin samoin kuin useimmissa Suomen rantakaupungeissa. En tiedä mikä riivajainen suomalaiset on saanut rakentamaan kaupungit näin kummallisiin paikkoihin.

Olen ajatellut että olisiko ollut pakko päästä äkkiä suksille tai hevosen kanssa reellä saaristoon vaikka piiloon? Ja sitten tulen väistämättä ajatelleeksi pirtun salakuljetusta, kai isännät ovat tahtoneet kovaa teetä nimenomaan talvisin, kun on julmetun kylmä ja viima?

Ei minulla ole mitään valittamista. Viime aikoina on ollut lämmintä yli 5 C, viikkoja. Aurinkoa arvaan kaipaavani. Kun tiedän että pitää mennä lääkäriin tai vesijumppa odottaa, niin itsensä kiskominen ylös aamuhämärässä on vaikeaa. Pian siitä tulee itsestään tapahtuva asia, jos aurinko alkaa oikeasti paistaa. Säätieteilijät käyttävät sievistelevää ilmaisua: pilvipoutaa.

Useammin kuin kerran pilvistä on satanut raakaa tihkua, selviä jäätäviä tikkuja, jotka tekevät reikiä kasvoihin. Tässä kaupungissa ei ehkä ole meteorologeja. Sillä heille olisi yksinkertaista ennustaminen: ojentaa kätensä ja katsoa kuinka sinipunaisena se tulee avonaisesta ikkunasta sisälle ja pitääkö se jäätynyt raaja suorastaan kiskoa sisälle ja kietoa villaröijyyn, että saa veren taas kiertämään.

En ole koskaan nähnyt tällaista, että talvi kieltäytyy tulemasta. Pilvien mustuus on aivan omaa luokkaansa. Ehkä kaktus oli puhjennut kukkaan pelkkää epätoivoaan. Muistan kyllä talvet helposti 65 vuoden ajalta, olisi tämmöinen kyllä mielessä. Yhtä sadattelua tämä on ollut, enkä ole osannut varmaankaan sadatella vielä 3-vuotiaana, vaikka vangit ovat taatusti kuiskailleet semmoisia sanoja, jotka ovat saaneet niiden opettajan, isäni, tuijottamaan oppitunnilla vankeja tuimasti ja arvailemaan, kuka se oli ollut.

Minä en taatusti kertonut. Ne olivat kavereitani. Sitä vähän ihmettelen, että mistä olin oppinut niiden sanojen olevan kiellettyjä. Mutta muistan hyvin, että niitä sanoja ei pitänyt käyttää varomattomasti. Luultavasti vanhemmat olivat kuunnelleet minua salaa. Kerroin itselleni tarinoita ääneeni.

Mutta kirjojen lukijalle tämmöinen jäätä satava talvi on kivaa aikaa. Ei ole pakko mennä mihinkään, kun voi ottaa ja painua täysin muihin maisemiin kirjojen avulla. Olisin voinut suositella vaikka minkälaisia kirjoja. Tämä viimeinen on ollut suorastaan kipu ranteissa, 700 sivua kirjan lehtiä käännettävänä, paksut kannet.

Se oli muistelmakirja. Toisaalta kaikki kirjat ovat jonkinlaisia muistelmia, koska väistämättä kirjassa tulevat kuvailut sääilmiöineen, henkilöineen, draamoineen sunmuineen on joskus ollut jonkun kirjoittajan aivoissa. Siinä vaiheessa kun kirja tulee lukijalle, kirjailijan ajatukset ovat jo menneitä ajatuksia. Kirjailijoiden on jatkuvasti keksittävä uusia ajatuksia.

Tämä kirja oli aika tuhti tapaus myös. Mutta joku on tehnyt hienon keksinnön: paperi on ohutta, mutta se ei myöskään takerru sivua kääntäessäni edelliseen sivuun. Tiedän että kyse on suhteellisen uudesta keksinnöstä, koska en muista koskaan näpelöineeni tämän tuntuista kirjaa.

Kirja oli aivan tavattoman miellyttävä pideltävä, vaikka se oli hyvän matkaa yli 400-sivuinen sekin. Tuntuu lohdulliselta, että kirjapainotekniikka sentään vielä kehittyy.

Vietin eilisillan yrittäessäni saada tulostimen heräämään. Lopulta hyvin hitaasti rupesin muistamaan, että printteri on asetuksin määriteltävä niin että se lopettaa tekemästä raitoja. Ensimmäinen siedettävä kuva meni lahjaksi alakerrassa lukevalle miehelle.

Kuva oli utuinen. Mutta se oli otettu pimeässä komerossa Solveigin ja Ormin perheonnesta. Kuvassa on Solveig ja Garm, kissaemo ja poikanen. Alkuperäinen kuva on pieni ja hämärä, jouduin tekemään temppuja saadakseni kahden pörröisen otuksen ääriviivat muistuttamaan kissoja.

Ei auta että minä muistan. Muidenkin on muistettava. Mies oli tietysti poijan kans Ameriikassa, mites muutenkaan. Odottava kissaäiti ja hermostunut kissaisä jäivät minun hoitooni. Siitä on nyt ainakin 30 vuotta, ylikin. Katsoin kuvaa ja kuulin korvissani pennun kiljuvan. Se todella kiljui eikä inissyt. Solveig töni pentua kuonolla kunnes pentu tajusi, että emo on jo tullut takaisin.

Tulostus vie hermot, joten tänään on välipäivä siinä suhteessa. Lähdin sen sijaan pilvipoutaiseen säähän kirjastomatkalle. Oli hyvä päivä: koululaiset ovat lomalla, joten korvat säästyivät ihmislasten kiljunnalta. Lepoa ja lomaa pitkästä aikaa.