Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kissat. Näytä kaikki tekstit

16.11.14

Kissan marraskuu


Marraskuussa ihmiset ehdottelevat toisilleen mitä voisivat tehdä, kun pimeys syvenee ja nukuttaa usein jo aamulla. Yleensä ihmiset kumminkin joutuvat pimeydestä huolimatta jollain tavalla selviytymään tavallisista hommistaan. Muuten kaaos ottaa vallan ja sillä on luultavasti semmoinen ominaisuus yhdessä pimeyden kanssa.

Jo ajat sitten, ainakin 40 vuotta taapäin, Tukholman Karoliininen instituutti tutki pimeyden merkitystä ihmisten hyvinvointiin, siis tavallisiin asioihin. Kaamos sillä instituutilla oli lähinnä mielessä, kun se kasvatti valkoisen rottapopulaation ihan tätä tarkoitusta varten.

Jostain tutkijat olivat oivaltaneet että pimeydellä ja alkoholismilla on keskinäinen riippuvuus. Olisi ehkä liian suurpiirteistä todistella että juoppous on pimeyden voimien työtä, sellainen voitaisiin tulkita hurskasteluksi. Niihin aikoihin Norjassa oltiin aloittamassa merenalaista öljynporausta ja työvoimaa virtasi joka puolelta Pohjolaa. Öljynporaustorneissa asuttiin pitkiä aikoja.

Satuin asumaan maalla niihin aikoihin ja kuulin monista ihmisistä jotka lähtivät Norjaan kun pientila ei elättänyt ja kettujen tarhaus oli ilmeisesti vielä epävarmaa. Joitakin yksilöitä näinkin kun tulivat käymään Suomessa. Kehuivat norjalaista elämää hienoksi.

Sitten Karoliininen instituutti jo ilmoittikin, että pimeys ja alkoholismi korreloivat vahvasti. En muista että asiasta olisi hirveästi keskusteltu missään. Ehkä tutkimus oli vain aivan tavallista aivotutkimusta, mielihyväkeskuksen kartoitusta. Rottien ja ihmisten välillä ei taida olla hirveästi eroa. Pimeässä asustavat rotat kasvattivat riippuvuussuhteen alkoholiin helpommin kuin valoisassa elelevät.

Nyt varmaan senkin takia ihmisillä on kirkasvalolamppuja aamiaispöydissään. Minä olen edelleen sitä mieltä, että mieluummin nukun. Nytkin on sunnuntai eikä pitäisi olla kiire minnekään. Astiat on tiskattava ja keittiö raivattava muutenkin. Kissa nukkuu, joten en ota esiin pölynimuria vielä.


Kissa alkoi käyttäytyä oudosti joskus syyskesällä. Eläinlääkäri löysi munuaisten toimintavajauksen. Se alkoi lääkkeen jälkeen nukkua enemmän. Mutta valveilla se käyttäytyi oudommin kuin ennen lääkitystä. Se alkoi arastella meitä.

Selvitettiin asiaa. Jos ihmisellä olisi munuaisten toimintavajaus, hänet pantaisiin ensin dialyysiin ja sen jälkeen ehkä munuaisten siirtoleikkaukseen. En tiedä miten munuaisten saatavuus on lisääntynyt, mutta minusta olisi hyvä ajatus että kuolleiden elimiä voisi käyttää hyväksi lukuun ottamatta niitä kuolleita, jotka ovat kieltäneet sen. Kenenkään ei tarvitsisi arvuutella mistä päin maailmaa katulapsen munuainen on löytynyt. Katulapselta ei tarvitse kysellä lupia, kunhan vie munuaisen ja heittää lapsen kaatopaikalle.

Eläinlääkäri sanoi että kissan munuaiset ovat niin pieniä, ettei siirtoleikkauksia oikein voi tehdä. Tulisi liikaa invalidikissoja. Tietenkin suurin osa niistä tapettaisiin aivan niin kuin katulapsetkin, mutta ennen kaikkea eläinlääkäreitä, saati eläinkirurgeja ei ole tarpeeksi.



Kissat selviävät isostakin toimintavajauksesta aika hyvin. Eikä kissa ole koskaan ollut rämäpää, niin että kaipa lääke vahvistaa olemassa olevia ominaisuuksia. Kissa on kyllä suhteellisen vanha jo, todennäköisesti yli 15-vuotias, joten hän tulee kohtaamaan arvokkaan vanhuuden. Kissarouvaamme tullaan palvelemaan ensiluokkaisesti aina siihen saakka, kun vanhuus iskee useampiin elimiin ja on aika tehdä johtopäätöksiä.

Kissa ei saa kitua. Ihminen saa. Kituuttaminen on rangaistus liian vanhasta iästä. Ihmisille ei ole sallittu eutanasiaa kuin muutamassa maailman kolkassa. Hoitotestamentteja ei taideta muutenkaan etsiä kovin aktiivisesti.

Kun asuttiin maalla, kissat saivat suuren osan ravinnostaan ulkoa. Ne pitivät kurissa kylien rottapopulaatiota. Ihmisten ruokakomeroihin ei myöskään tullut hiiriä eivätkä oravat rapistelleet välikatossa niin kuin oli kissattomien talojen laita. En kyllä muista koskaan kuulleeni oravia välikatoissa, mutta ennenaikaan oravilla oli pesiä tuuheissa kuusissa, joissa heiluhännät tuudittuivat unien kultalaan.



Ihmisen on nyt vain syytä yrittää pysyä jollain lailla hereillä. Keinut kuuluvat kesiin. Sitä paitsi marraskuun murretut värit ovat hienoja.



9.3.14

Aamu


Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.” Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.

Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään, ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.

Vesalan nuotit soivat päässä aamulla ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että tajunta on tajunta on tajunta.

Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä tarvitsen.

Kissa tuli nukkumaan pään päälle, tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli. Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki kuolemaa kauan.



Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.

Tapasin kuolleen kissani satamassa, se loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi. Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni. Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.

Sitten tietysti laivan moottori alkoi yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä, kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen, koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.

Joku tuli kiihtyneenä selittämään minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20 vuotta, se oli tarpeeksi kauan.

Nousin ylös ja menin katsomaan näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä. Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.

En kehdannut ruveta huutamaan kissan nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa. Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin satamahökkelin taakse.

Se ei ollut mikä tahansa kissa. Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan, johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää, näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire sillä oli.

Se oli vahdissa kun kyyt tulivat rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä häntää minulle.

Sinä päivänä kirkolla tapasin serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut. Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.

Kotona ei näkynyt kuin kasa liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa. Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut kuin lampaille kesäheinän.

Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.

Se jäi porraspieleen samoin kuin 16 kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.



Kuumuus jatkui vielä ainakin sen viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä, olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua. Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa ja menisikö tämä lähellekään sitä.

Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.

Unet ovat varmaan samankaltaisia asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten elettäisiinkään.



7.5.11

Ajan valo ja pimeä


Kevät muuttaa ajan tajua. Olen muutenkin miltei aina viikkovillissä, enkä yleensä koskaan tiedä mikä päivä on, siis numeroina, useimmiten olen selvillä siitä mikä viikonpäivä on.

Valo laajenee. Sitä tulvii asuntoon jatkuvasti. Herään valoon joka iskeytyy huoneen toisen pään ikkunasta sängyn karmin kautta suoraan silmiin kello neljä. Aivan äsken kello neljä oli pilkkopimeää. Siis niihin aikoihin kun aloittelin Joyce Carol Oates'n lukemista. Vielä kauemmin, helmikuun alussa oli pimeää vielä seitsemän aikaan aamulla, kun luin aamiaiseksi Odysseus Elitiksen runoja.

Siihen pimeyteen liittyi lasinen päänsärky. Tauti oli kyllä vatsassa, mutta kuume oli päässä. Päätä ei voinut kääntää ilman, että oli pakko oksentaa. Joten oli oltava vaakasuorassa ja aivan paikoillaan ja toivottava että ajatukset rauhoittuisivat ja niiden vapaa leijailu ehkä tekisi lopun hirveästä päänsärystä. En olisi voinut edes kuvitella jotain niin aktiivista kuin soittaminen johonkin terveyskeskukseen tai päivystykseen sudenhetkenä, yöllä. Sen verran tajusin että olin vieraalla paikkakunnalla, eikä mikään instanssi ottaisi minua vastaan.

En olisi kestänyt edes taksissa istumista, koska pää olisi todennäköisesti haljennut. Tähän liittyivät kaiken lisäksi hurjat värien roiskahdukset näkökentän laidalta keskelle ja vähäksi aikaa pois ja sitten takaisin, kun olin jo kuvitellut ohittaneeni pahimman. Löysin kuumemittarin. Se oli digitaalinen enkä ymmärtänyt miten sitä käytetään. Ohjeet olivat saksaksi.

Mutta sairaus ja koko se matka supistuivat hyvin tiiviiksi pimeäksi, aika oli miltei loppua.  Aika on kuminauha, joka joskus väsyy ja menee yksinkertaisesti poikki. Se kuminauha oli siis minun käsissäni. Pimeys ja sairaus tekivät siitä hauraan.

Sairauden jälkeen pääsin suhteellisen huojuvin askelin lopulta kotiin. Luin Göran Ekströmin syväekologista kirjaa Utopia pelastaa maailman. Kirja on hyvin kirjoitettu ja kirjoitin siitä omakohtaisen arvion Kotisivut2:een, joka on blogirullassani. Sitten löysin kirjahyllystä pudonneen kirjan joka vaikutti oudolta. Rupesin lukemaan sitä, koska arvostan sen kirjoittajia, Henri Bromsia ja Pentti Malaskaa. Kirja on nimeltään Nosferatun maa, sen on kustantanut Arator, eikä siinä ole missään julkaisuvuotta. Kirja jäi kesken ja se on edelleen kesken. Sen etukannessa on riikinkukon aukilevähtäneen pyrstön silmiä.

Kirja kertoo Euroopasta. Se on lajityypiltään romaani. Minulla on kiusaus tuumia että ehkä kirjailijat eivät ole kirjoittaneetkaan sitä. Broms on semiootikko ja kulttuuriajattelija noin ylipäänsä, ja Malaska on Rooman klubin jäsen. Kiusaa etten osaa lukea kirjaa. Oletan että yksi syy kykenemättömyyteen on se, että luulen sen reagoivan Ekströmin syväekologian kanssa ja siinä puolestaan on kysymys maailman hengissäsäilymisestä. Kirjaimellisesti. Koko Telluksen tulevaisuudesta. Voiko olla tärkeämpää aihetta?

Valo oli alkanut lisääntyä. Se lisääntyy hyvin nopeasti noin maaliskuun puolivälistä huhtikuun puoliväliin, sitten aivot alkavat tottua erilaisiin heräämisrytmeihin. En ole ikinä ymmärtänyt miten kissat pystyvät nukkumaan missä valossa tahansa. Voi olla että ne ovat enemmän suomalaisia kuin suomalaiset ihmiset ovat.

Minua kiusaa se, etten pääse eteenpäin. Piti mennä hoitamaan lapsenlapsia, viikoksi vain, mutta ongelma oli siinä, silloin helmi-maaliskuussa, että sekä keuhkokuumeileva että kätensä katkaissut lapsi olivat kumpikin nyt jo tottuneet minuun, niin että he erittäin kokeneesti pyörittivät minua edestakaisin. Vedätystä! Onneksi keuhkokuume alkoi vähentyä, sen sijaan kipsattu vanhempi neiti kutisi niin paljon, että rupesin itse raapimaan käsivarttani.

Kirjoilla on täsmälleen sama vaikutus minuun kuin ihmissuhteilla, ne vaikuttavat suoraan silloin kun ne ovat merkityksellisiä. En pysty keksimään merkityksellisempiä ihmissuhteita kuin suhteet lapsiin ja kissoihin.

Lasten nimittäin on pelastettava maapallo. Tässä asiassa Malaska on varmasti samaa mieltä kanssani, koska luulen hänen jo käsittäneen että Rooman klubi ei kykene sitä tekemään. Aikuiset ja tärkeät ihmiset tietävät kyllä että maailma kuolee pian ellei jotain tehdä, mutta ovat halvaantuneet.

Kysyin Göran Ekströmiltä kauppajonossa miten hän suhtautuu ihmisten ja eläinten väliseen myönteiseen suhteeseen, siis sellaiseen jossa hyötyä ei oteta ainakaan lihana, maitona, kananmunina tai jonain muuna syötävänä asiana. Kirjailijalla oli kiire, mutta hän sanoi että periaatteessa ihmisen suhde lemmikkieläimiin on positiivinen ja vie elämää eteenpäin. Tätä keskustelua minun pitäisi viedä eteenpäin. Olen jotenkin solmussa sen kanssa. Minun on tiedettävä merkitykset.



Nyt valo jatkaa kasvuaan. Käyn päivittäin tervehtimässä joitakuita tuttuja. Vihreys kasvaa. Ruohonkorsia ei pysty kukaan enää mittaamaan.

Puistattaa ajatus siitä, että pian tulee ruohonleikkuri. Niittyjä ja ketoja ei ihmisten kaupungissa sallita. Tänään näin ensimmäisen perhosen. On ollut aurinkoista, mutta tuullut pohjoisesta ja lujaa. Perhosia ei kauan enää näy, ellei niittyjä ja ketoja aleta hyväksyä.

Näissä kuvissa on pari sorsaa, jotka palelivat ja ajattelivat että tuon ruokaa. Sorsien silmät ovat kuitenkin ilmeettömät. Sorsaa on tulkittava niin, että kun se tulee lähelle, ele on jo viesti. Kissalla taas silmät kertovat paljon monimutkaisempia asioita.
(Kuvat saa isommiksi että nousevat vesililjatkin näkyvät)

Sorsalla on paikkansa ja samoin kissalla. Perhonen, hyönteiset, kaikki ötökät ovat lainsuojattomia. Niitä ei uhkaa ainoastaan tuleva viileä kesä. Ruohonleikkurin pienhiukkaset ovat niin myrkyllisiä, että ne tappavat jokaisen ötökän joka on lähellä. Minulla on pyörä ja pääsen karkuun. En ole varma kuinka kauaksi. Jossain vaiheessa todennäköisesti pökerryn itsekin. Siinä se sitten on.

Joku lintu on syönyt pökertyneen ötökän ja linnun pää on muuttumassa lasiseksi ja se oksentaa päätään kääntäessään.