Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa
toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.”
Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on
myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja
painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu
uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.
Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta
varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että
määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään,
ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.
Vesalan nuotit soivat päässä aamulla
ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin
on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea
unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla
johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä
olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät
täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että
tajunta on tajunta on tajunta.
Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain
vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä
tarvitsen.
Kissa tuli nukkumaan pään päälle,
tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli.
Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki
kuolemaa kauan.
Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa
oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren
rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä
portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä
vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.
Tapasin kuolleen kissani satamassa, se
loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille
sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi.
Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin
ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni.
Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.
Sitten tietysti laivan moottori alkoi
yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä,
kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari
hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän
epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin
pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen,
koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.
Joku tuli kiihtyneenä selittämään
minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli
pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa
ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois
sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se
osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20
vuotta, se oli tarpeeksi kauan.
Nousin ylös ja menin katsomaan
näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta
ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla
häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin
että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo
kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä.
Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt
laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.
En kehdannut ruveta huutamaan kissan
nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa
kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa.
Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin
kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa
tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan
öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin
satamahökkelin taakse.
Se ei ollut mikä tahansa kissa.
Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan,
johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä
keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin
kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden
edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää,
näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire
sillä oli.
Se oli vahdissa kun kyyt tulivat
rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta
hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin
saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi
minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja
livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä
häntää minulle.
Sinä päivänä kirkolla tapasin
serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti
että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut.
Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut
värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja
Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja
naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.
Kotona ei näkynyt kuin kasa
liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa.
Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun
lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä
polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin
korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut
kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut
kuin lampaille kesäheinän.
Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja
meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää
kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin
serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että
kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi
tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.
Se jäi porraspieleen samoin kuin 16
kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei
välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain
muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja
katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.
Kuumuus jatkui vielä ainakin sen
viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä,
olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua.
Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton
enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa
ja menisikö tämä lähellekään sitä.
Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja
löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä
siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat
yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt
mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja
kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa
katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.
Unet ovat varmaan samankaltaisia
asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten
elettäisiinkään.
Ihmeellinen uni ja vielä niin paljon muistit. Harvoin käy minulle.
VastaaPoistaMarja-Leena!
VastaaPoistaMutta jospa kissamme Lidia näki samaa unta kuin minä? Tai tiesi että uneksin kissasta, samanlaisesta otuksesta kuin hän itse on?
Ripsa,
VastaaPoistaminullakin on ikävä kissaa. Sen nimi oli (on) Nanni, 18v. Sen sileäkarvainen vaate oli kelta-valko-musta. Se kuoli pian täytettyään 18.
Se ei ollut meidän kissa. Se kuului perheeseen, jossa usein vierailimme. Joka kerran, kun kävimme siellä, missä istuinkin, se hyppäsi syliini. Silitin sitä.
Liisu,
VastaaPoistakisaat tuntevat ihmisensä, luulen että kyse on noista feromoneista. Sama juttu on varmaan koirien kanssa. Minä pelkään koiria, koska yksi koira puri minua käden läpi kun olin lapsi ja käsi paisui palloksi ja se piti leikata ja siihen iskettiin pulverimuotoista sulfaa. Antibiootteja ei muita vielä ollut, ei edes penisilliiniä. Kämmenen keskellä on arpi vieläkin.
Jäi pelko koiria kohtaa. Kierrän ne kaukaa, jos näen irrallaan olevan koiran, pysähdyn ja käsken omistajaa panemaan ne kiinni. Ne tottelevat. Omistajien hymy on arka, minä en hymyile, ei ole mitään syytä.
Koirat haistavat että pelkään niitä ja alkavat haukkua louskuttaa heti. Kukaan kissa ei ole koskaan sähissit minulle. Kerran yksi kissa, se joka vartioi San Marcon luostarin puutarhaa, tuli lähelle ja kun silitin sitä, se aukaisi suunsa ja otti hampaillaan käteeni kiinni, mutta ei purrut. Se siis selitti että ei pidä silittämisestä.
ripsa
VastaaPoistaoletko koskaan nähnyt enneunia? ja jos, niin ovatko ne toteutuneet?
unet herättävät minussa samanlaisia kysymyksiä kuin sadut. käykö ennustus aina toteen? miten kohtalonsa voi välttää? mistä tietää, milloin ennustus on tehty tyhjäksi? saduissa kysymykset on helppo ratkaista, koska kertojan on sovittu olevan aina oikeassa. enneunen näkijän luotettavuudesta on paha mennä sanomaan.
ehkä unennäkijä vain tietää enemmän kuin hän tiesi tietävänsä? ehkä hänen osuva unensa perustuu toiveeseen, suggestioon, todennäköisyyteen tai väkinäiseen tulkintaan? ehkä hänellä viiraa muuten vaan?
tai sitten kokemukset vuotavat: ihmisen tajunta ulottuu muiden tajunnan alueelle ja tapahtumiin, joihin sillä ei pitäisi olla pääsyä.
meri
Meri,
VastaaPoistaen usko että olen nähnyt enneunia. En muista mitään oikein lähellekään sitä. Mutta sen sijaan on usein unia joissa on mielentila tai tarina jotka ovat hyvin voimakkaita. Luulen että ne voivat olla juuri sellaisia, joita ihmiset arvelevat enneuniksi.
Anita kirjoitti kirjan nimeltä Nainen unen peilissä. Oletko lukenut sen? Se on hirveän mielenkiintoinen koska siinä hän keskittyy arkkittyyppisiin uniin. Ihan samoin siis kuin saduissa on arkkityyppisiä unia.
Kerran oikeastaan kuolin unessa. Karhu tuli ja raateli hengiltä. Sitten tuli kuoleman jälkeinen elämä, joka oli jotenkin aivan hirveän romanttinen anniswan-mainen kuvaelma pienestä punaisesta mökistä jossa asui silloinen ystäväni. Hän kutsui minut sisälle ja sanoi ettei anna mitään pahaa tapahtua minulle.
Kerroin hänelle sen unen ja hän lupasi puolustaa minua. Sitten tuli aika pian tilanne että olisin tarvinnut apua, mutta hän oli jo muuttanut pois eikä ollut tavoitettavissa. Se oli lopulta oikein hyvä uni, koska se opetti sen yksinkertaisen asian, että ihmisen pitää kerätä itse voimat itselleen ja puolustaa itse itseään.
Jaa. Että jos häviää? Niin siinä usein käy eikä uhriutumisesta ole kyllä mihinkään, siitä tulee useimmille ihmisille tapa. Jonkinasteisen uhman pitäminen voimissaan lapsuudesta asti olis varmaan hyvä kaikille.
Anita vastasi tuon unen symboliikkaan, taisin kirjoittaa kirjeen ja kysyä, enkä nyt muista kenen unitutkijan sanoin että harvemmin perusuniin tulee villieläimiä. Olen jäänyt miettimään sitä karhua. Sille mielellään olisin antanut nimen.
Tässä oli jonkinmoinen kuolleiden laiva ilmeisesti. Mieleen tulevat pakolaislaivat mustan surman aikaan. Muistan että valkoinen lippu tarkoittaa terveyttä ja keltainen oli sairaita laivassa. Ehkä lavantautikin oli yksi joka saattoi iskeä tai pilkkukuume.
Kuvat olivat aivan kuin Ingmar Bergmanin Seitsemännestä sinetistä. Kaamea apokalypsi. Siinä pelataan shakkia kuoleman kanssa.