Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkat. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste matkat. Näytä kaikki tekstit

26.8.16

Sinne ja takaisin


Heinäkuu meni kulkiessa. Takaisin vasta elokuun puolivälissä. Kaupungissa oleminen, siinä välillä, jäi ilman kovin vahvoja muistijälkiä. Pakastimessa on mustikoita. Marjat tuntuvat ja maistuvat. Olin siis kuitenkin enemmän poissa, koska oli siitä hyötyäkin.

Kun tapasin tätini pitkän ajan jälkeen, hänellä oli tapanaan tarkistaa mitä pidän päälläni ja mitä on repussani. Hän hypisteli villatakkia tai lakkia ja kysyi mistä olen ne hyötynyt. Mustikoita ei kyllä niinä aikoina hyödytty, kyllä ne piti itse kerätä.

Keväällä tuntuu, että en ole koskaan metsän peitossa ollutkaan. Siitä lähtee kaipaus. Yksi tuttu tunne siellä tuli heti: tie tuli talvipaikoista sinne, mutta sitä pitkin oli vaikeaa mennä omia jälkiä takaisin. Piti riuhtaista. Suurin asia nyt oli helpotus siitä että kotka on tullut takaisin. Vaikka on niitä ennenkin näkynyt, mutta ei aivan siinä kohdalla.



Kesän alussa joku poliitikko vastusti tietulleja senkin takia, että auto on oltava että pääsee huvilalleen. Se oli rikas vanhempi nainen tietenkin. Varmaan tietää myös että maalta ovat julkiset kulkuvälineet hävinneet lopullisesti, nyt kun myös junaliikennettä on ruvettu lopettamaan.

Loma tuli kalliiksi, kun piti vuokrata auto. Toisaalta pääsin sillä autolla katsomaan ihmisiä, jotka eivät kyenneet itse enää liikkumaan. Ennen kulkivat kylän raitilla ja pysähtyivät kertomaan mitä on tapahtunut sitten edelliskesän, kun jonkun mutkan kautta ovat sukuakin. Pitäjästä muutetaan nyt pois, koska ei nuorille ole työpaikkoja.

Katselin vanhan emännän pään yli pihaa. Liiveri ensin, sitten vähän kauempana kolme vai neljä aittaa. Kun olin pieni, olin aina herättelemässä talon nuorimpia lapsia, että mennäänkö uimaan. Ne tekivät pitkiä päiviä talon töissä, mutta uimakavereiksi ehtivät kyllä. Järvi oli niin matala että rannasta pääsi kahlaten läheiselle saarelle. Kuljetettiin ruuhta mukana ja lähdettiin siitä soutamaan toiselle puolen järveä, jos oli sunnuntai.



Pysähdyin tähän talvikaupunkiin vähäksi aikaa, niin kauaksi että ehdin käydä barokkimusiikkikonsertissa Isonkyrön vanhassa kirkossa. Sielläkin olin ollut paljon pienenä, kun isän serkku asui pappilassa. Sunnuntaisin serkun mies saarnasi siinä kirkossa ja minä katselin kuvia seinillä. Ne olivat pyhimyksiä. Pappilassa olikin sitten kuvitettu legenda-kirja, joissa oli ainakin joitakin pyhimyksiä, mutta en osannut vielä lukea enkä sitten vieläkään tiedä mitä pyhimyksiä ne olivat ja mihinkä vaivoihin ne vaikuttaisivat.

En tiedä kuinka paljon kykenin keskittymään musiikkiin, kun pelkät seinät saivat muistamaan ne ihmiset ja paikat. Säveltäjillä on ehkä aivan samanlaisia muistoja kuin minullakin, mutta sitten ne kertovatkin niistä viulun äänin, ehkä cembalolla? Barokkimusiikkia on ehkä kuultu siinä kirkossa ennenkin, se on rakennettu ilmeisesti 1500-luvulla (ei 1300-luvulla niin kuin tienviitassa lukee). Musiikki on erilainen kieli kuin se millä kerron kulkemisesta isoäidin kylän raitilla 1950-luvun alussa.

Emännän mielestä ympärillä oleva riittää. Ehkä hän ajatteli kotipihaa työnään, osana häntä itseään. Emäntä oli säveltänyt talon sisustuksen, päättänyt mitä puita ja mitä marjapensaita tahtoo siihen liiverin ympärille. Takahuoneessa olivat kangaspuut. Hän oli itse tehnyt ryijyt seinille.

Olen asunut elämäni aikana monissa paikoissa. En ehkä olisi muuttanut koko ajan, jos olisin syntynyt sellaiseen suureen maalaistaloon. Ajattelen eteisen lasista näkyvää ohrapeltoa. Isoäidin ohrasekareikäleipä oli parasta ruokaa mitä tiesin, enkä tiennyt ruuasta juuri mitään niin kuin en vieläkään.



Kuuntelen Paul Hindemithiä. Ulkona paistaa tänä elokuuna harvinainen aurinko. Ajattelen sitä kotkansulkaa jonka löysin mökkitieltä. Kesätalo on mökki sen takia, että se laajenee heti ulko-ovelta metsäksi ja järveksi. Maisema ei ole kenenkään tekemä, se tiedä itsestään eikä kukaan voi väittää omistavansa sitä. Maisema ei ole hetkeäkään yksi eikä sama.

Tiedän kyllä että kulttuuri on tarkoittanut maanviljelystä. Yksi syy ihmisten metsässä olemiseen on raivata puita pois ja tasoittaa metsän pohja pellon pohjaksi. Kun asuin mökissä kesät kaiket, niin opin tuntemaan kivet ja puut, osasin kulkea polkuja pitkin, tiesin mustikkapaikat. En ole löytänyt enää niitä polkuja. Sen sijaan syvemmällä metsässä on hirveitä raiskioita, ei enää pääse kulkemaan. Metsä ei ole enää entisensä, ei sama marjametsä niin kuin aivan vähän aikaa sitten. Aika on kyllä yhä suhteellisempi käsite. Mutta kylällä eivät kaikki talot ole enää asuttujakaan ja eläintenkin koti on tuhoutunut.

Musiikki on sillä tavalla hyvä, että se tuo olemiseen voimaa. Kaupungissa voimaa on yritettävä saada jostain muusta kuin tuulesta metsän latvuksissa ja äkkiä pihalla läpi ruumiin puhaltavasta kylmyydestä. En ole syksyä, talvea enkä kevättä siellä. Musiikki astuu sen sijaan. Viulun ja alttoviulun duetto on juuri nyt tavattoman kaunis.

Viulua soittaa jo nuorena paljon kuuntelemani David Oistrah ja alttoviulua Igor Boguslavsky, orkesteri on Neuvostoliiton radion sinfoniaorkesteri johtajanaan Gennady Rozdestvensky (nimet englantilaisittain) ja Paul Hindemithin konsertot on taltioitu 1962, 1967 ja 1970. Säveltäjästä sanotaan hienosti: ”Hindemith was the ’fiddler’ among 20th century composers.”. Olen samaa mieltä. Niin oli kyllä Oistrahkin. Ja vaikka en muista nyt Boguslavskyn nimeä, olen aika varmasti kuullut häntä silloin pienenä. Copyright on ilmoitettu Melodialle vuosina 1962, -68, -70, mutta levymerkki on BMG (saksalainen levy-yhtiö, jonka omistaa Bertelsmann, omistussuhteet ja -vaiheet erittäin monimutkaiset, googlaamalla löytää jotain) , RCA Classics. Tämän CD-levyn ilmestymisvuosi näyttää olleen 1996.

Alkuperäistä Melodian tuottamaa LP-levyä (?) ei ollut lapsuuskotonani. Aika varmasti olen hankkinut/saanut lahjaksi levyn Oistrahin vuoksi, ah, onneksi toinen kotimme ihminen muisti kuka lahjan antoi. Oistrahin soiton olen vuosikymmenten myötä oppinut tunnistamaan. Tässä levyssä hämmästyttää nopea tempo, Oistrah ei juuri pääse unelmoimaan viulullaan.

Olen joka tapauksessa utelias levyn suhteen. Hindemith kuulostaa kunnianhimoisen modernilta neuvostomusiikin julkaisuksi. Ehkä taltiointi oli tehty sitten kolmeen kertaan? Ehkä levytyksestä on keskusteltu kiivaasti?


9.3.14

Aamu


Arto Mellerin Mau-Mau-opuksessa toistuu aamu. Se menee näin: ”On aamu, ja olen palannut kaukaa.” Se on osa Mau-Maun I runon viimeisestä säkeistöstä. Se runo on myös Edward Vesalan säveltämä, ja teatterikoululaisten laulama ja painettu älppäriksi. En ole kuullut että sitä olisi julkaistu uudelleen. Enkä voi kuunnella sitä, koska levari on rikki.

Olen merkinnyt runon lausujaoppilasta varten. Hän tarvitsi sitä johonkin opinnoissaan ja tahtoi että määrään hänelle runon. En muista tuliko lausumisesta mitään, ihminen oli nuori, mutta vähän jäykkä. Hyvin kunnollinen ihminen.

Vesalan nuotit soivat päässä aamulla ja mietin kovasti miksi. Minulla ON paperia yöpöydällä, kynäkin on, minä EN herää koskaan tarpeeksi että muistaisin mitä kaikkea unessa on tullut nähdyksi. Tiedän että raapustuksista voisi olla johonkin, mutta en ensinnäkään saa juuri selvää siitä mitä olen yöllä kirjoittanut ja sen lisäksi sanat näyttäytyvät täysin merkityksettömiltä, joten olen päätynyt siihen, että tajunta on tajunta on tajunta.

Kyllä sieltä ne asiat tulevat jossain vaiheessa eikä edes tee kipeää. Riippuu aivan siitä mitä tarvitsen.

Kissa tuli nukkumaan pään päälle, tuli kuuma. Uneen tuli kissa, ei tämä, vaan se joka kuoli. Kaikkihan ne ovat kuolleet paitsi tämä, mutta unessa ollut teki kuolemaa kauan.



Nyt olin matkalla laivalla. Laivassa oli paljon ihmisiä, laiva pysähtyi satamasta toiseen, meren rantaviiva polveili, lahtia ja niemiä. Satamista lähti jyrkkiä portaita ylös kohti kukkuloita ja usva peitti lumipeitteisiä vuoria. Tiesin että ne ovat kaukana.

Tapasin kuolleen kissani satamassa, se loikkasi syliini. Kävin laivan keittiöstä pyydystämässä sille sardiinin. Se tahtoi lisää. Sain sille maitoa kuppiin, se joi. Turkki oli pitkä ja kiiltävä niin kuin se on aina ollut. Olin ilahtunut siitä että löysin hyvästit jättäneeni taas edestäni. Katsoin ihmisiä tarkemmin: he eivät näyttäneet kuolleilta.

Sitten tietysti laivan moottori alkoi yskiä. Aurinko paistoi täydeltä terältään, ruokaa oli ja vettä, kissa nukkui sylissä, ei ollut hätää. Niemen takaa tuli pari hinaajaa, jotka tulivat ottamaan rantalaivan mukaansa. Meno oli vähän epätasaista, joten keräsin rinkan ja olkalaukun viereeni, löysin pienen kangaskassin roskiksesta ja ajattelin panna kissan siihen, koska meidät kaikki varmaan ajettaisiin ulos laivasta.

Joku tuli kiihtyneenä selittämään minulle jollakin tuntemattomalla kielellä, että satamapaikalla oli pieni kylä, eikä siellä ollut hotelleja eikä ravintoloita. Kissa ei pitänyt liian lujaa puhuneesta vieraasta ja hyppäsi pois sylistä. Laiva keinahti enkä nähnyt kissaa enää. Tiesin että se osaisi kyllä seurata hajuani, minä olin elänyt sen kanssa 20 vuotta, se oli tarpeeksi kauan.

Nousin ylös ja menin katsomaan näkyisikö jo kylää. Etsin katseellani sitä lujaa puhunutta ihmistä, mutta häntä ei enää näkynyt. Että piti tulla häiritsemään kissan unta! Ja sitten häipyä! Sitten ajattelin että olen ollut matkalla kyllä aika kauan kun olen oppinut jo kielenkin. Kylä tuli esiin ja se näytti tosi heikolta esitykseltä. Köyhä ilman muuta, koinsyömä, ihmisiä oli kerääntynyt laiturille, ihme että siellä yleensä oli laituri.

En kehdannut ruveta huutamaan kissan nimeä. Sitä paitsi ihmiset ihmettelisivät miksi joku rupeaa kutsumaan kuolleita, olivat ne nyt sitten kissoja tai mitä tahansa. Laskivat laituriportaat, kahden riitelevät perheen välistä näin kuinka kissani pujotteli kaidetta pitkin ja meni maihin. Se katsoa tapitti minua vihreillä silmillään sieltä, istui vanhan öljytynnyrin päällä. Sitten se hyppäsi alas ja meni jonnekin satamahökkelin taakse.

Se ei ollut mikä tahansa kissa. Muistan kun yhtenä päivänä, kun elohopea nousi siihen kohtaan, johon se oli kerran jähmettynyt, 31 astetta, ja aurinko oli vielä keskipäivässä, taloon osuivat varjot. Kissa ahersi ovensuussa niin kuin olisi ollut joku isompikin työ, menin katsomaan. Portaiden edessä luikersi kahdeksan kyyn häntää. Kissa oli hakemassa lisää, näin siitä hännän pään, häntä oli kuin oranssi salama, kiire sillä oli.

Se oli vahdissa kun kyyt tulivat rantapolulle hakemaan vettä ja ehkä uimaan. Se söi ne, mutta hännät olivat varmaan vähän kuivia, ne se jätti minulle. Panin saappaat jalkaan ja olin aivan paikallani, varjossa. Kissa naukaisi minut nähdessään, sillä oli kyy suussaan. Kyy putosi maahan ja livisti talon alle kissa perässä. Sitten kissa jo toi yhdeksättä häntää minulle.

Sinä päivänä kirkolla tapasin serkkuni joka sanoi että ei pidä paikkaansa. Serkun kaveri väitti että hänen koiransa oli syönyt kyyn. Ei siitä selvää tullut. Kirjastossa kirjastotäti sanoi hui ja hyi, joten en ruvennut värisyttämään tätiä enempää. Mietin laiskasti Aatamia ja Eevaa ja ajattelin että sen tädin jumala oli pannut vihan kyyn ja naisen väliin ja kyy oli pistänyt naista kantapäähän.

Kotona ei näkynyt kuin kasa liikkumattomia kyyn häntiä. Menin peltopolulle ja kutsuin kissaa. Se hyppi siellä heinän keskellä. Katsoi sitten ja tuli. Tuli kun lupasin kermaa. Itselleni olin luvannut kahvia. Käveltiin yhdessä polkua pitkin talolle. Siinä oli kivistä tehtyä aitaa, ei kovin korkeaa, tiesin että ne olivat vain kiviä, joita oli noussut kynnöksestä. Paikka oli vanha, maa savista, ei se juuri tuottanut kuin lampaille kesäheinän.

Yhtäkkiä kissa loikkasi kiviaitaan ja meni sisälle. Se retuutti kiviaidasta kärppää. Se ei ollut enää kiinnostunut kermasta, vaan jäi pihalle järsimään elukkaa. Soitin serkulle ja sanoin että kissa metsästi kärpän. Se sanoi että kissa ei kärppää saa. Sanoin että se on kärppä. Serkku lupasi tulla huomenissa ja voisinko säilyttää kärpästä hännänpään.

Se jäi porraspieleen samoin kuin 16 kyyn häntää, ja serkku oli kyllä hämmästynyt. Kissa ei välittänyt serkusta, se haisi varmaan pystykorvalta tai joltain muulta metsästäjämäiseltä. Se istui verannan kaiteella ja katseli tielle päin. Serkku myönsi että minulla on vahtikissa.



Kuumuus jatkui vielä ainakin sen viikon. Uni sen sijaan oli edennyt kauas siitä köyhästä kylästä, olin tavattoman ahdistunut koska kissa ei enää seurannut minua. Maisemat olivat muuttuneet, uusi laiva oli putipuhdas ja moitteeton enkä ollut varma siitä, tiesikö laivalla kukaan mihin olin menossa ja menisikö tämä lähellekään sitä.

Olisin tahtonut kääntyä takaisin ja löytää kissani. Olisin ehkä voinut jollain konstilla jäädä siihen kylään kissan kanssa. Mellerin runossa mantereet liikkuvat yössä ja pitävät jumalatonta meteliä. Uusi laiva ei metelöinyt mutta kissa pään päällä takertui tassunsa kanssa hiuksiin ja kiskoi niitä. Yritin liikkua alaspäin, silmät aukenivat ja kissa katsoi minua vihreillä silmillään, siitä parin sentin päästä.

Unet ovat varmaan samankaltaisia asuintovereiden unien kanssa. Tuskin niiden kanssa muuten elettäisiinkään.