31.3.16

Kansanrunouden kehyksiä


Olen hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2. huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan. Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti, ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.

Divarista löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.

Nyt kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville oli.

Anna-Leena Siikala oli vain kolme vuotta minua vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten mytologia on järkäle. Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä valkoinen shamaani, ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa. Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos kysymästä, eilen oli paksu sumu.

Kirja on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen on jännittävää ja nautinnollista.

Olen lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi. Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.

Mutta tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit, jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja Savosta 1960-luvun alussa.

Tässä on kuvaus maailmanvuoresta:

Lennä tuonne, Luojan lintu,
Viiletä, Jumalan vilja
Päivölähän, Pohjolahan,
Kulta vuoren kukkulalle,
Helmoille hopea vuoren,
Vaski vuoren vantahille,
Siellä kynnet leivotaan.

On aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin. Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa. Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.

Tämän runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista, äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä tai sitten aivan fyysinen tila.

Kansanrunoutta taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee ajatelleeksi.

Olen lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.

Ugreilla se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.



Joka tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60 vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän lukemisten suhteen ei ole ongelmia.


En muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin. 

Ei kommentteja: