Linnunradan tuulet

Puolenpäivän aikaan, juuri ennen uutisia, on yleensä päivän mietelause. Tällä viikolla on ollut ohjelmassa Suomen kansan loitsurunoja, joita aikoinaan Elias Lönnrot keräsi. Pidän Radio Ylen 1:n kuuluttajista, koska lukemisesta kuuluu harjoittelu.

Ei ole yksinkertaista noin vain lukea vienankarjalaista murrerunoutta. Luultavasti siihen tarvitaan myös lahjakkuutta eikä ole pahitteeksi osata jotakin itämurretta. Torstain lukijalla on vielä peräti käsitys siitä miten kehitetään draamallista kaarta. Ensimmäistä kertaa tajusin että loitsiminen on jonkun ilmiön tai olennon niin perinpohjaista parjaamista ja haukkumista, sanalla sanoen noitumista, että itsevarminkin käärme menee lujaa kivenkoloon.

Rupesin myös tajuamaan minkä takia keskipohjalainen jäsenkorjaaja vuosia sitten väitti osanneensa loitsia haavan niin että veri siinä toisessa ihmisessä säikähti ja rupesi haavan reunoilta vaalenemaan ja sulkeutumaan. Jäsenkorjaaja sanoi setänsä osanneen ne sanat ja oli kuullut hänen latelevan ne hirveät uhkaukset puhelimeen. Metsuri oli tehnyt moottorisahalla reiteensä ison palkeenkielen, ei olisi sieltä ehtinyt sairaalaan ajoissa, olisi juossut kuiviin jo. Kysyin jäsenkorjaajalta, että ketä tai mitä setä oli uhkaillut, mutta sitä ei kuulemma saanut ulkopuoliselle sanoa.

Muistan että yritin olla hymyilemättä sille nikamanniksauttajalle. Se huomasi ja sanoi että etkö usko. Onneksi ymmärsin pitää suuni kiinni, koska muutaman vuoden kuluttua tarvitsin jäsenkorjaajan apua sen jälkeen kun selkäni sanoi lujalla äänellä räks. Sitten menivät jo jalat alta.

Olin haastatellut jäsenkorjaajaa sen takia, että olin luullut heidänlaisensa ajat sitten jo lopettaneen, mutta sitten kun kysäisin tutulta lakia tuntevalta ihmiseltä, kuulin että puoskarilaki oli jo lopetettu. Aloitin siitä sitten terveyskeskuslääkäreiden kiusaamisen ja pyysin heitä menemään akupunktio-kursseille edes.

Olin kyllä jo opiskellut silloin aikuiskasvatusta. Ensin piti kyllä lukea kehityspsykologiaa. Ymmärsin että nikamanniksauttajan setä oli ollut tärkeä ihminen sillä kylällä. Kyllä nuoren ihmisen on otettava mallia sieltä mistä saa.

Siitä tuli mieleen silloin ja myöhemminkin sellainen vertauskuva, että ihmisen kasvu on verrattavissa kasvien kasvamiseen ja kaikkiaan muuttuminen, syntymästä kuolemaan kasvaminen pätisi myös kulttuureihin ja sivilisaatioihin kuten Osvald Spengler kirjoittaa ja rationaalisesti päättelee opuksessaan Länsimaiden perikato. Länsimaat ovat vain yksi ihmiskunnan monista sivilisaatioista eikä mitenkään erilainen tai erityinen, ei ehkä edes tuhovoimassaan.

Kerran tulin huoneeseen ja silloin noin 1-vuotias lapsi oli syömässä Raamattua. Kaivoin sen suusta ohuita painettuja sivuja ja rupesin selittämään sille, että Raamattu on aika harhaanjohtava juttu jos sitä katselee pohjoisen kansan näkökulmasta ja varsinkin jos kyse on tämmöisestä kansasta jolla on oma kieli ja kielisukulaisia Siperiassa. Pian lapsi jo seisoi ja rupesi juoksemaan ja jatkoi juoksemistaan pois.

Nyt kun luen (edelleen) Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia-kirjaa, niin tajuan miten monia vuosia Raamatun ylivalta on vienyt minulta. Kun en ole lukenut yliopistossa eksegetiikkaa, niin en osaa tietenkään arvostaa teologiaa. Tiedän että myyttisiä alueita siinäkin kirjassa on, mutta kyllä se on surkean monoteistinen ja patriarkaalinen kirja. Paljon mieluummin olisin jo nuorena pannut nuppineuloja maailmankartalle ja merkinnyt myyttejä sinne.

Tänään luin esimerkiksi Päivän päästöstä. Kävin vuoskymmeniä sitten haastattelemassa P-H Nordgrenia Kaustisella. Hän oli silloin säveltämässä kantaattia lapsikuorolle ja orkesterille päivänpäästöstä. P-H oli ruvennut joutessaan tutkimaan kansanrunoutta ja ihmetteli minne päivä oli kadonnut. Kyllä se oli sinnikkäästi poissa kuukausikaupalla Kaustisellakin, kun oli talvi. Niin, säveltäjä sanoi ja myönsi ymmärtäneensä Pohjolan ja muun semmoisen. Nordgren oli säveltäjä jolla oli ajatusryppyinä otsallaan nuottiviivasto.

Nyt opin että isoon tammeen liittyy monimutkaisella tavalla Iku Turso tai Tursas ja käsitin että ruotsalaiset tutkijat ovat olleet sitä mieltä että kysymys on heidän jumalistaan. Sitten joku oli keksinyt että Tursas, se jolla on parta ja kaikki, ei ole mursu, vaan merihirviö joka on pukeutunut rakkolevään. Semmoinen on jossain islantilaisten tarussa.

Ilmeisesti Iku Turso on jotain vielä kummallisempaa ja liittyy Väinämöiseen. Päädyin lukemissessiossa siihen vaiheeseen kun Siikala rupesi tekemään selvää Väinämöisen historiallisuudesta, siis että olisiko sellainen jumalhahmo ollut joskus olemassa. Sitten piti mennä raivaamaan keittiötä.

Ystävä vihjaisi, että netissä on videoita Lennart Merin kansatieteellisistä matkoista siperialaisten ugrien mailla. Joskus 1970-luvulla olin Helsingissä nähnyt jonkun Merin elokuvan, mutta en muistanut minkä. Surullisen vähän ja vähän heikkolaatuista oli YouTuben videotarjonta, mutta yksi jättiopus siellä oli: Linnunradan tuulet. Siinä puhuttiin eestiä,. mutta tekstitys oli englanniksi.

Jos olenkin nähnyt Linnunradan tuulet aikaisemmin, niin olin unohtanut sen täysin. Se on ällistyttävän perinpohjainen esitys, mutta aivan varmasti siinä on myös kansatieteilijän omaa näkemystä. Viron ensimmäinen presidentti oli selvästi taiteilija. Elokuva ei ollut pelkästään dokumentti.

Lennart Merin nimellä löytyy myös dokumentti hänestä itsestään. Neuvosto-Venäjä oli täysin tietämätön maan osakulttuureista. Komissaarit olivat väittäneet että vanhat rituaalit ovat kuolleet pois. Mutta eivät olleet. Meri osui jonkun porukan karhunpeijaisiin. Ilmeni myös että Suomen kaupallinen televisiokanava oli Merin yhteistyökaveri, joten Suomessa pitäisi olla materiaalia enemmänkin.

Tässä on nyt sitten vain toivottava että joku taho editoisi vähän perusteellisemmin Merin elokuvat ja ne näytettäisiin televisiossa uudestaan. Tuntuu kyllä väärältä että kaupallinen kanava omistaa materiaalin. Ei kai nyt sentään? Eikö mitään ole esimerkiksi kansanrunousarkistossa?

Nimittäin dokumentissa väitettiin Merin jättäneen Suomeen kopiot kaikista kansatieteellisistä elokuvistaan ihan sen takia, että hän piti Neuvosto-Viroa arveluttavana paikkana sen materiaalin säilyttämiseen.

YouTuben digiversiot ovat valmistuneet 2000-luvun aikana,siis sen jälkeen kun Meri oli jo kuollut. Voi kun menisi kulttuurivihamielinen aika ohi ja saataisiin Suomen televisioon enemmän kulttuuriohjelmia! Kyllä kai sitä saa toivoa. Itse olen viime päivät lukenut asioita ihmiskunnan muustakin historiasta. Elämä on mielenkiintoista.

Kansanrunouden kehyksiä

Olen hankkinut tämän kirjan 2013. Se tuli puolisolle todennäköisesti syntymäpäivälahjaksi. Kirjailija on alkupuheensa päivännyt 2. huhtikuuta 2012, mutta painovuosi on vasta 2013. Silloin en ole heinäkuun jälkeen tehnyt mainittavampia reissuja, enkä ole todennäköisesti päässyt niin kauas kuin kirjakauppaan. Kirjakauppa on nykyään hyödytön krääsäkauppa, siis oikeasti, ei niin kuin divari on ruokakaupan vierellä.

Divarista löytää miltei aina jotain tärkeää, mutta kirjakaupan kirjojen häviämisen myötä krääsä on muuttunut kirjakaupassa jotenkin aggressiivisemmaksi kuin ennen. Ennen siihen kirjakaupan paperi-puoleen on voinut suhtautua hyväntahtoisesti, koska tiesi kirjojen kuitenkin olevan hyllyissä.

Nyt kun taas pääsen kävelemään jollain lailla eikä energia mene siihen miten jalat suvaitsevat kantaa, sormeilin yhtenä päivänä miehen kirjahyllyä ja löysin kirjan. Nyt kun kirjailija hiljattain kuoli, tahdoin katsoa minkälainen hänen sanomansa jälkipolville oli.

Anna-Leena Siikala oli vain kolme vuotta minua vanhempi kuollessaan. Itämerensuomalaisten mytologia on järkäle. Tutkija-kirjailijaa on jossain lukemassani kutsuttu nimellä valkoinen shamaani, ehkä nimityksen on antanut joku Siperian ugri-heimo. On vaikea ymmärtää miten joku ehtii tehdä kokonaisen elämäntyön samana aikana, kun itse vasta alan ymmärtää joitakin alkeita siitä mistä olemassaolossa on kyse. Kaiken lisäksi täällä Pohjolassa, vaikka tämä ei ihan ehkä maantieteellisesti ole juuri sitä Pimentolaa. Viime aikoina on tuntunut hyvin pimeältä kaikin puolin, kiitos kysymästä, eilen oli paksu sumu.

Kirja on kirjoitettu niin hirveän hyvin, että sitä voi lukea suoraan eteenpäin kuin mitäkin seikkailukirjaa. Seuraavan sivun kääntäminen on jännittävää ja nautinnollista.

Olen lukenut tietysti Kalevalan ja kaiken lisäksi vielä uudestaan monta vuotta koulun jälkeen. Ei ollut vaikeaa. En ymmärtänyt koulutovereiden valitusta vaikeasta kielestä. Mutta olen muuttanut lapsena murrealueelta toiselle sen verran usein, että minun on ollut pakko oppia ymmärtämään erilaista puhetta. Sodan jälkeen ihmiset muuttivat paljon, koska maa oli sekaisin. Olen onneksi rauhan lapsi. Mutta vanhempani olivat vähän keskimääräistä levottomampia.

Mutta tärkeintä Siikalan opuksessa on se, että Itämerensuomalaisten mytologia kertoo maailmanselityksen, minkä pohjalle nämä kansat täällä ovat sitten kehittäneet tarinoita. Tarinat, myytit, jumalhahmot ja haltiat kietoutuvat siihen maailmanselitykseen. Kun sanat ovat runon muodossa, rytmi auttaa muistamaan, koska ihmiset eivät osanneet vielä kirjoittaa. Suullista runoutta. Siikala on sitä paitsi itse käynyt keräämässä viimeisiä kansanrunoja Savosta 1960-luvun alussa.

Tässä on kuvaus maailmanvuoresta:

Lennä tuonne, Luojan lintu,

Viiletä, Jumalan vilja

Päivölähän, Pohjolahan,

Kulta vuoren kukkulalle,

Helmoille hopea vuoren,

Vaski vuoren vantahille,

Siellä kynnet leivotaan.

On aivan fantastista että maailman keskus on meillä samanlainen kuin Keski- ja Pohjois-Aasiassa, Intiassa ja Pohjois-Euroopassa. Meillä on vanha traditio, joka varmaan näkyy mielikuvissamme vieläkin. Täytyy olla koko lailla mahdotonta unohtaa kansanrunojen maailmaa. Niistä tulee olemassaolon selitys, eikä vain ihmisten, vaan kaikenlaisten olioiden. Kaikilla on sidos toisiinsa.

Tämän runon jälkeen Siikala selittää perinpohjaisesti maailmanvuoren ideaa eri puolilla maailmaa. On kai meillä tämä erityinen kielikin, kertoo sekin maailmanselityksestä? Tapa kertoa asioista, äidinkieli, sisältää mielteitä jotka kuuluvat äänneasuista ja ihminen on erilainen kuin naapurikansan aivan erilaista kieltä puhuva ihminen. Ovat laulutkin erilaisia. Kun niitä kuulee, ne kutsuvat usein johonkin tiettyyn tilaan. Tila voi olla vain mielessä tai sitten aivan fyysinen tila.

Kansanrunoutta taitaa olla kaikissa kulttuureissa. Ihminen tahtoo tietää mistä on kotoisin ja mitä sanatkin tarkoittavat. Sitten voi ruveta kuuntelemaan kosmoksesta kertovia tarinoita. Ne ovat erilaisia eri puolilla maailmaa, mutta ovat ne olleet aina. Tämän ajan uskonnot ovat olleet olemassa vain aivan lyhyen aikaa. Vanhassa kosmoksessa voi olla enemmän ja useammille ihmisille yhteistä kuin mitä tulee ajatelleeksi.

Olen lukenut Pohjois-Amerikan mesa-intiaaneista (esimerkiksi Hopi-intiaanit), että heillä oli pääasiallisessa asuintalossaan pitkä puu, salko, joka oli lähellä oviaukkoa ja se osoitti pohjoiseen. En ole varma siitä, näkyykö hopien asuinalueella Pohjantähti, mutta muistan hätkähtäneeni, koska tiesin kodan tukipuun osoittavan Pohjantähteen. Hopeilla pohjoiseen osoittava puu tarkoittaa varmasti jotain. Tulee mieleen, että salkon idea on siltä ajalta, kun alkuperäiset amerikkalaiset ovat vielä olleet alkuperäisiä siperialaisia. Ehkä.

Ugreilla se tarkoittaa sitä, että kodassa elävillä on suora suhde taivaankanteen, jota Pohjantähti edustaa. Sitä taivaankantta oli takomassa seppä, joka Suomessa on Ilmarinen. Kun ihminen katsoo talviyönä ulos kodastaan, hänen yllään on Pohjantähti ja Otava ja Väinämöisen viikate. Ihminen tietää olevansa kotona.

Joka tapauksessa olen löytänyt elämäni ehkä tärkeimmän kirjan, mikä on paljon sanottu kun olen sentään aktiivisesti lukenut jo yli 60 vuotta. Kirjassa on hyvä kirjallisuusluettelo, joten loppuelämän lukemisten suhteen ei ole ongelmia.

En muista kyllä ikinä olleeni olemiseeni kyllästynyt. Kevät ja alkukesä ovat sitten aikaa jolloin kävelen katsomassa ilmoja ja kävelen takaisin ja uppoudun uudestaan vanhoihin aikoihin. 

Tyhmiä mainoksia ja loistavia pilviä

Kissalle on saatava annetuksi matokuuri. Voin olla avustavana osapuolena, Lidia on pikkuinen kissarouva, mutta saa valtavat voimat kun lääke lähestyy. Me kolme olemme hyvin läheisiä. Ei hyödytä mitään tuijotella merkitsevästi lääkekaappia, Lidia jo tietää mistä on kyse ja häipyy jonnekin yläkertaan.

Sadattelua, juoksentelua, esteiden rakentelua. Hitsauskäsineet käsiin. Tilanne olisi täysin mahdoton, ellemme jo tietäisi että kissa antaa anteeksi jo huomenna. Ihminen ei niin nopeaan anteeksiantoon kykenisi.

Kuurin ajankohtaisuus tuli mieleen televisiomainoksesta jossa kissa juoksi kilometrin korkeiden kirjainten päällä. No siltä se ainakin näytti. Lisäksi se oli hieno rotukissa, vaikutti pantteritäpläiseltä tapaukselta.

Kissakäsikirja oli sitten tietenkin poisjuossut. Ihmismies joutui etsimään sitä ja löysi sen lopulta ylimmältä hyllyltä kirjarivin takaa. Sieltä löytyi myös usein kaipaamani Pilvibongarin taskuopas(Gavin Pretor-Pinney, suom.Ulla Lempinen, Atena 2010). Olin minä pysynyt pilvistä selvillä muutenkin, koska porukalla on omat sivut, jotka näkee täältä. Silti kirja, pieni taskukirja, on nätti esine. Kirjaan voi sitä paitsi kirjoittaa päivämääriä milloin minkäkinlaisen pilvimuodostelman näkemisestä.

cloudappreciation.org ja heinäkuun kuva, Anchorage, Alaska

Pilvistä puolestaan tuli mieleen Radio YLE 1:n viikon mittainen kansanruno-ohjelmasarja. Voi olla että se on myös Areenassa. Ne lähetettiin iltapäivän Kultakuume-ohjelmissa.

Täällä laskeutui matalapaine rannikon ylle moneksi päiväksi ja satoi kunnolla. Tuntui omituiselta istua ja lukea lampun valossa, mutta muuten ei vain nähnyt tekstiä. Kaksi ohjelmaa jäi mieleen, Suuri tammi ja Päivän päästö. Niinpä käteen aamiaisen jälkeen tänään Anna-Leena Siikalan Itämerensuomalaisten mytologia (SKS 2013), järkäle kirjaksi, mutta taitettu niin taiten että ohutluinenkaan käsi ei väsy kääntelemään sivuja.

Olen lukenut Kalevalan ja Kantelettaren aikuisenakin, enkä paheksunut keskikoulun IV luokalla opusten pakkoluentaa, vaan olin yksiselitteisesti kiinnostunut siitä. Tämä ei johtunut siitä että olisin yhtäkkiä ruvennut pitämään koulusta, kyllä se edelleen tuntui aika tarpeettomalta laitokselta. Se johtui siitä, että koko luokka valitti Lönnrotin opuksen lukemisen vaivalloisuutta. Melko yksimielisesti kaiken lisäksi, joten ymmärsin pitää suuni kiinni.

Perheeni oli asunut siihen mennessä 5 paikkakunnalla ja matkustanut milloin minnekin kesälomille. Kaikki viisi paikkaa sijaitsivat eri murrealueilla. Viimeisen paikkakunnan kohdalla pääni sisällä asustava kielikeskus meni lakkoon. En kyennyt omaksumaan pohjoishämäläistä tapaa puhua, en edes intonaatiota. Olin silloin 9-vuotias, yritin kovasti ja pelkäsin että en saa kavereita enää koskaan, mutta onneksi 1950-luvun alkupuolella puoli Suomea etsi vielä sodan jälkeen jotakin vakituista paikkaa asumiseen, joten kukaan ei ruvennut kiusaamaan minua.

Mutta kiinnostuin Kalevalasta. Opettaja ei pannut meitä opettelemaan säkeitä ulkoa, vaan niistä piti keskustella tunnilla. Useimmilla koululaisilla, evakoita lukuunottamatta, kieli vain ei valjennut. Rupesin miettimään oliko ruotsin opiskelu ollut niin kauhean hankalaa, tai saksan. Ei ollut, siihen mennessä (puberteetti tosin odotti kulman takana). Sukelsin siis Kalevalan maailmaan ja huomasin uivani siinä kielessä aivan kuin kotijärvessä.

Se oli luonnollista puhetta, vaikka tiesinkin että se oli runoa. Siihen sekaan oli sitten koulu keksinyt järjestää Kastehelmi Karjalaisen ja hänen lukemattomat lapsensa koko koululle lausumaan Kalevalaa – en nyt muista oliko kanteleen säestyksellä vai ilman – mutta olin suhteellisen varma siitä, että runoja ei taatusti ole esitetty sillä tavoin.

Tästä syntyi sitten keskustelu, kun opettaja sanoi että runot on alunperin laulettu. Keskusteluun osallistui joku hienoääninen likka luokalta, sanoi että säveltä ei ole voitu varmistaa oikeaksi ja että laulukirjan ”Kamanat kohottukohot” on pelkkä arvaus. Minä en ollut pariin vuoteen saanut aikaiseksi juuri tismalleen oikeankorkuisia säveleitä kurkustani, joten kiinnostuin aiheesta entistä enemmän.

Kävi ilmi että runoja on laulettu nuorison kesken iltaisin ja kaiken lisäksi keinumäellä, jossa ne ruojat ovat pyörittäneet keinuja ympäri ja kiljuneet niin että metsä on kaikunut. Katselin ympärilleni ja totesin että joitakin valopilkkuja lukuunottamatta väkirikas hämäläiskirkonkylä oli unelias ja tylsä. Kuka tahansa koululainen olisi paljon mieluummin mennyt keinumäelle kuin istunut luokkahuoneessa tuijottamassa taivasta, joka sinänsä kyllä antoi vastauksen useimpiin kysymyksiin. Sillä samalla taivaalla kerran käveleskelin yhdessä pallosalaman kanssa enkä pelännyt yhtään. Voi olla että se oli unta.

Monen mutkan jälkeen päädyin sitten Pohjanmaalle, lähelle sukulaisia, jotka alkoivat tarvita apua. Muistin opettajan Kalevala-tunnit ja sen väitteen, että monet runot ovat peräisin Pohjanmaalta. Muutama ihminen vahvisti sitten väitteen. En usko että sitä hirveän yleisesti tiedetään täällä vieläkään.

Vielä tärkeämpää kuin yrittää todistaa jotain absoluuttista alkuperää on kuitenkin ehdottomasti se, että sillä ei ole mitään merkitystä. Kansanrunous on tietenkin ollut kaikkialla. Se on ollut läsnäoleva mahti. Meillä taisi olla sellainen lukemisto kuin Sanan mahti. Tämä on hämärä muistikuva.

Samaan aikaan rannalla

Siikala siteeraa tyrvääläistä Miina Pumpulia ja toista hänen muistamaansa versiota Neljän neidon runoa:

Mikä tuolla kaukana näkyy?

Meri tuolla kaukana näkyy.

Mikä sen meren tutkaimilla?

Saari sen meren tutkaimilla.

Mikä sen saaren tutkaimilla?

Nätti kaunis tupa uus'.

Ketä siinä tuvassa asuu?

Neljä nuorta neitsykäistä!

Mitä ne kukin työksensä tekee?

Yks' niistä kutoo kultasta vyöt,

Toinen vaippaa vaatelee,

Kolmas hopeeta hohottaa,

Neljäs itkee veljestänsä.

Tuollapa veljes näkyy,

Allan virran aivotaisi,

Päällä virran virvotaisi,

Hiukset kullan suortuvissa,

Sormet Ruotsin sormuksissa,

Jalat saksan saappahissa.

Tuntuu olevan aika kaukana Vienan karjalan kielestä, mikäli se nyt sitten on kieli eikä murre. Kouluaikana asiasta ei ollut vielä tutkijoiden kesken täyttä yksimielisyyttä. Siikalan kirja on hieno aarre.

Eipä sinne kansanrunousarkistoon pääsisi alkuperäisrunoja sormeilemaan ellei ole tiukasti sinne jotain asiaa. Näiden kahden tarinan keskelle pääsin tänä aamuna ja pää on täynnä, variaatioita niistä, arveluja alkuperästä, eri tutkijoiden mielipiteitä ja lähdeaineistokin on kirjan lopussa käsittääkseni aivan järjestyksessä. Päästäni en ole varma, enkä sen järjestyksestä.

Kultakuumeen idea tuoda kansanrunoutta iltapäiväkeskusteluihin oli hieno. Muistaakseni Suuri tammi ja Päivän päästö tulivat myös osin laulettuina, sen päivän taiteilijana oli laulaja. Meillä on Sibelius-akatemiassa nykyään kansanrunous omana osastonaan ja kuulosti kyllä todelta ainakin senkertainen hoilotus, saattoi kuvitella keinumäen, vaikka tuskin sellaisia on edes kultaisessa Karjalassa enää.