19.10.16

Historiasarjoja kuunnellessa


Meillä on vessassa vaihtuva valokuvanäyttely. Kuvista suurin osa on postikortteja. Niissä näkyy aika, minkälaisia kuvakulmia on tahdottu näyttää, näyttelyn avajaiskutsukortin haipuva painojälki, mutta näkyy myös paikan henki ja lumo.

Hienoimmat kuvat tulevat tietysti maista joissa en ole koskaan ollut. Thaimaalaiset ystävät lähettivät raakasilkkihuivin ja valokuvan, jossa on pimeään kehystettynä buddhalaismunkki kädet yhdessä kumartuneena tervehdykseen. Tai sitten muutaman vuosikymmenen takainen tukkirekka lännen lokarin mailta: rekan ja sen perävaunun päällä makasi yksi ja ainoa jumalaton tukki. Olen ollut lännen mailla, mutta toivonut että ne julmetun isot puut saisivat vastakin taipua taittumatta myrskyissä, douglas-kuuset, hemlokit ja seetrit.

Yhtä katsomaan pysähdyn miltei joka päivä. Ei ole kovinkaan kauan kun ystävä lähetti Helsingistä postikortin, jossa ehkä 1940- tai -50-luvun korttia on käsitelty jollain oudolla tavalla. Voi olla että vain en tiedä mitä fotoshoppaus on. En ole ikinä ajatellut välinettä muuna kuin muistiinpanona, mikäli on kysymys dokumentoinnista. Mutta tässä kuvassa on kyllä jotain hienoa.

Juuri olin sen kortin saapumisen aikaan kuullut että jossain kauppatorilla pitäisi olla Romanovien vaakuna pylvään päässä. Sillä taitaa olla nimikin, obeliski. Kortti kuvaa talvipäivää aika kiukkuisen näköisessä pakkasessa Kolera-altaalta päin. Ajankohta-arvioni johtuu siitä, että kuorma-auto näyttää samalta kuin miltä kaikki kuorma-autot näyttivät lapsuudessani. Kuva on vanha, mutta se on hyvin silkoinen. Värit eivät ole teräviä, Kolera-allas on täynnä jäätyneitä kappaleita, reunat epäsymmetriset. Oli ollut ehkä nopea jäähtyminen talveen. Lunta ei ole paljon.



Kuuntelen radiosta historia-sarjoja. Niitä tulee vielä nyt ennen kuin kulttuuriohjelmia ruvetaan karsimaan Ylen radio 1:n ohjelmissa. Joka viikko maanantaina puolen päivän uutisten jälkeen. Näkyy radio mainostavan: kammottavat koleravaunut kolistelivat jatkuvasti pitkin Turun katuja vuonna 1831. Historiasarjassa on tautien historiaa. Ohjelmassa ei selitetty miksi Kolera-allas on senniminen. Mutta se tiedetään että jossain kalastusveneessä oli ollut koleraan sairastunut ihminen. Ehkä sairas oli vain kipattu siihen satama-altaaseen?

Kolera oli pandemia ja aiheutti Venäjän suuriruhtinaanmaassa paniikkia mutta ihmiset myös oppivat suojautumaan. Ajattelin ohjelman päätyttyä, että kun ihmiset eivät osaa nähdä tulevaisuuteen, niin kukaan ei arvannut että nälkävuodet olivat vain vähän yli 30 vuoden päässä. Ihmisten maailma on hirveän hauras.

Nyt kerätään rahaa Haitin hirmumyrskyn uhreille. Maassa leviää kolera. Nyt tautiin on olemassa lääkkeitä ja varsinkin on olemassa rokote, joka suojaisi ainakin lapsia. Olkaa ystävällisiä ja lähettäkää rahaa! Suomi ei tee enää velvollisuuttaan valtiona köyhiä maita kohtaan, niin että yksityisten ja varakkaampien ihmisten pitäisi auttaa aivan itse ilman erillistä pyyntöäkin.

Radio on pääasiallinen oppimisympäristöni nykyään. Lehdet eivät useimmiten onnistu laajentamaan tietämystäni, pikemminkin ne onnistuvat sen supistamisessa. En tiedä mitä lehdistölle tapahtui. Kannatan lämpimästi Yleisradiota. Se on paras mahdollinen joukkotiedotusväline ja sen soisi pysyvän. Vastustakaa pyrkimyksiä vähentää radion (samoin esimerkiksi television Teema-kanavan) ohjelmistoa!



Nyt on keskiviikko ja puolenpäivän lähetyksessä tuli asiaa kirjallisuudesta. Toimittaja Juha Kulmanen oli löytänyt vanhan ääninauhan Eino Leino-seuran kokouksesta vuodelta 1980. Sen lisäksi hänellä oli haastattelu kirjailija Harri Sirolan esikoisteoksesta Abiturientti.

On käsittämätöntä että tuosta ajasta on jo melkein 40 vuotta. Ajan kulun tunnistaa hyvin esimerkiksi ihmisten tavasta puhua. Pidin tavattomasti kirjailijoiden täsmällisestä ja artikuloidusta puhetavasta. Erno Paasilinna taisi olla ensimmäisenä äänessä. Artikulointi ei tässä tarkoita juhlapuhetta vaan sitä, että väite tulisi mahdollisimman hyvin esille, että syntyisi keskustelua argumenteista. Ja niitä tuntui lentävän. Pienessä nauhanpätkäyksessä oli oikeasti elämää. Nyt jos pannaan mikrofoni ihmisten nenän alle, sieltä tulee parhaimmillaan vain änkytystä.

Kokousnauhasta ei saanut selvää siitä kuka puhui milloinkin, mutta äänessä olivat myös Arto Melleri ja Kai Laitinen. Mellerin äänen muistan ja vaikka hän epäilemättä edusti jo silloin jonkinlaista boheemia kirjailijoiden joukossa, hän puhui hyvää ja selkeää suomea.

Asioita oli iloinen joukko. Miksi ihmiset keskittyvät sanamagiaan, miksi he eivät oikeasti puhu, kysyi joku. Kirjallisuuden merkitys on siinä että työtä tehdään kauan, vasta myöhemmin nähdään kenen tekstit jäävät elämään, sanoi ehkä Kai Laitinen. Ja eikö kukaan nyt muuta keksi kuin mennä kuuntelemaan Bottalle Hassisen konetta, joku ihmettelee. Joku muu väittää että punk-bändit soittavat kaikki samalla tavalla. Sitten edelleen joku toistaa ettei kirjallisuudesta tarvitse olla huolissaan. Joku vakuuttaa menevänsä viimeistään nyt sienen alle pitämään sadetta.

Sitten joku kannattaa Anja Kaurasen ajatusta kirjailijoiden markkinointikykyjen kouluttamisesta. Kauranen kuuluu henkäisevän ”kiitos”, mutta en ole varma tästäkään äänestä. Siis ohjelmassa puhuivat miehet, vasta siinä loppupuolella oli hento naisäänen kiitos. Huh.


Lopulta kerrotaan kuolematon viisaus siitä, että vain kesyt linnut kaipaavat. Ne villit lentävät. Tämä on sitaatti jostain kirjasta. Sitaatti tuntuu tutulta. Kerron toisaalla muunlaisesta puheesta, joka on myös suomea, mutta ei niin hyvin artikuloitua kuin tässä satunnaisessa ääninauhassa vuodelta 1980.

4 kommenttia:

Anita Konkka kirjoitti...

Se oli Elmer Diktonius, joka sanoi että vain kesyt linnut kaipaavat, villit linnut lentävät. Elmer Diktoniuksella on muitakin hyviä mietteitä. Hän oli yks mun lemirunoilijoitan nuorena.

Eino Leino -seurassa eivät niset puhuneet. Ei seura hyväksynyt naisia edes jäseniksi alkuaikoina. Vasta kahdeksankymmentäluvulla naiset saivat niin paljon itseluottamusta, että alkoivat puhua ääneen Eino Leino -seurassai ( kiitos feminismin nousun). Varmasti Qnja Kauranen oli puhunut tuossa Eino Leino seuran kokouksessa enemmän kuin mitä radiosta kuulimme eilen , siis keskivikkobna Julkisessa sanassa - vai mikä sen ohjelman nimi nyt olikaan.

Ripsa kirjoitti...

Anita,

kiitos! Todennäköisesti luin linnuista elokuussa, jolloin luin sen Jörn Donnerin Diktonius kirjasi. Ajattelin eilen heti, että olen aika äskettäin lukenut tuon sitaatin.

Eino Leino-seurasta ei ole ollut viime aikoina uutisia. Voi olla että se oli aktiivisempi juuri 1980-luvulla. Se Kulmasen pätkä kokouksesta oli kuin joku vanha kuulokuva, ei siinä ollut selvää juonta. Mutta ehkä nauha on toimittajalta jäänyt yli silloin. Se kyllä on tuntunut, että se on miesten areena. Ehkä sitten jo 1980 nainenkin saattoi tulla kiitetyksi kokouksissa?

Vähän tuo tuntuu hirtehishuumorilta, kun Kaurasta kiitetään ajatuksesta kirjailijoiden markkinoinnista. Ehkä siitä on ollut keskusteluakin. Joka tapauksessa se kokouspätkä oli eloisa ja kirjailijat puhuivat hyvin. Joku muuten on kirjoittanut sienen alla sateen pitämisestäkin. Ellei jonkun mieleen juolahtanut juuri silloin runokuva.

Anita Konkka kirjoitti...

Se oli Arto meller joka puhui sienen alla sateen pitämisestä. Ensimmäinen puhuja oli Erno Paasilinna, puhui tapojensa mukaan äreästi. Toinen puhuja oli Arto . ja kolmas Kai Laitinen, joka oli siihen aikaan kotimaisen kirjllisuuden apulaisprofessori. Tunsin kaikki keskustelijat äänestä.

Nykyään kirjallisuudesta ei keskustella, ei edes Eino Leino -seurassa. Seuran jäsenet ovat vahentuneet eikä nuoria kiinnosta seuraan kuuluminen.

Ripsa kirjoitti...

Anita,
sinulla ei olekaan kyllä kuulossa ongelmia. Paasilinnan äänen tunnistin, koska hänestä taitaa olla aika paljon Ylen arkistossa nauhoja ja hän on ollut usein äänessä. Muita en tunnistanut, vaikka arvelin kyllä että sienen alla sateen pitämisen olleen jotenkin Mellerille ominainen juttu, vaikka en muista Arton puhuneen ikinä erityisesti sienistä, ehkä hän ei käynyt sienimetsällä... Kai Laitisestakin on aina vähän väliä soitettu nauhoja. Kyllä kai hän myös puhui vähän niin kuin kirjallisuuden tutkija. Tuossa oli kivaa se, että ikähaitari oli aikamoinen ja ihmiset saivat olla elementissään.

Minusta nauhanpätkä oli hyvä juuri siksi, että siinä kuului eloisuus. Ihmiset ovat tulleet keskustelemaan ja se kuuluu se into. Varmasti ihmiset pitivät myös siitä että oli yhdistys jossa sai olla ja puhua. Kaikki siinä ohjelmassa ovat kuolleet lukuunottamatta Anja Kaurasta. Myös Harri Sirola. Kirjat elävät.

Mietin sitä, voidaanko jo sanoa jäikö noiden kirjailijoiden tuotanto elämään. Jos rupeaisi jäljittämään heidän tuotantoaan kirjoja voisi olla vaikeata löytää. Ja sitten niiden kirjojen merkityksen mittaamiseksi ehkä ei ole vielä kulunut tarpeeksi aikaa. Ehkä Ylessä soitetaan noita nauhoja sitten vuonna 2080. Onkohan Suomessa silloin vielä olemassa omakielistä kirjallisuutta?

Onko Suomea olemassa?