Olla kuvassa

Kuvataidenäyttelystä kotiintullessa on aina virittynyt ja hyvä olo. Hyvä olo saattaa olla ehdollistuneena minuun, koska minut on altistettu kuvataiteelle isommassa määrin ainakin 8-vuotiaasta asti. Perheeni ei ollut varakas, isä oli historian ja latinan vanhempi lehtori, äiti senttasi lehtiin kulttuurijuttuja eli ei ansainnut kuin pennosia ja kolme lasta olivat kaikki alaikäisiä.

Isä joutui tekemään kahta työtä, päivisin opetusta koulussa ja iltaisin kansalaisopistolla. Äiti halusi kumppanin matkoilleen Kangasalta Tampereelle, joten se olin minä, vanhin lapsista. Olisin mennyt mieluummin yksin, mutta kun äiti oli se pääsylippu. Lapsuuden ja nuoruuden käyntien jälkeen tiesin sitten että menen löytämään ne paikat jossa haluan käydä aivan yksin. Oma perhe on saanut jossain määrin periaatteesta tinkimään, mutta aina on ollut tilanne, jossa minä olen ollut hyötymässä kumppanista.

Se kumppani suhisi esimerkiksi korvaani suunnilleen jokaisen teoksen tiedot Uffizzin galleriassa Firenzessä. Se oli välttämätöntä, koska en ollut opiskellut taidehistoriaa. Tuo toinen ihminen on.

Työhuoneesta puuttuu nyt yksi romppu. Ei ole edes kovin kauan siitä, kun jonkun siivouspuuskan yhteydessä näin sen. Panin sen varmaan talteen, koska aavistin että tarvitsen sitä joskus. Se on Antti Maasalon, kuvanveistäjän ja kaikenlaisen muun median mestarin, minulle antama romppu joskus vuosia sitten.

Antilla on iso oma näyttely Pohjanmaan museolla. Se on täynnä valoa ja liikettä. Näyttely on kyllä auki vielä kauan, mutta ei ole mitään järkeä siinä, että yrittäisin mennä ottamaan kuvia niistä töistä, koska en ole Antti Maasalo, joka aivan varmasti tuntee työnsä parhaiten itse. Oltiin avajaisissa viikko sitten.

En muista sitä varmaa tallepaikkaa sille rompulle. Se ei ole kävellyt tiehensä tietenkään, eikä kissa ole leikkinyt sillä kissaa ja hiirtä. Siihen se levy olisi vähän liian kömpelö. Kissa tuli sitten tuohon, koska rupesin kirjoittamaan siitä. Olen ollut huomaavinani, että aina kun aktiivisesti ajattelen Lidia-kissaa, se tulee tuohon tapittamaan isoilla silmillään. Se nuolaisi sormiani, jotka ovat näppäimillä, ihana otus.

Kissan ja minun sanaton suhde, suhteemme joka on jatkunut jo vuosia, ei ole mitenkään telepaattinen tai muuten tieteen käsityksiä vastaamaton. Kysymys on siitä, että Lidia on kymmenentuhatkertaisesti (vähintään) tarkempi huomioitsija kuin minä. Kun ajattelin kissaa, korvani ja silmäni terästäytyivät, koska mietin missä se katti luuhaa. Että sen pitäisi olla tässä jo. Selkäkin suoristuu ajatuksista.

Kissa puraisi. Kohta se pitää heittää työpöydältä pois ja sillä on vaihteeksi syytä loukkaantua. Mutta Antti Maasalon näyttely sopi erittäin hyvin syksyyn. Joillakin ihmisillä on kirkasvalolamppu aamiaispöydällä, minulle riittää se että kissa on vieressä ja hyrrää ja ikkunasta näkyy tuulessa lentäviä lehtiä.

Syksyn lehdissä on fluoresoivia värejä. Vai mikä se sana on, sellaisia jotka hohtavat pimeässä? Ja myös kissojen silmät välähtelevät vaikka ei olisi valoja päällä, hämärässä.

Antti Maasalo kertoi ennen tätä näyttelyä oman näyttelyn viimeksi vuonna 1970 Helsingin Taidehallissa. Mutta hän elää ja tekee työtä Etelä-Pohjanmaan Järviseudulla. Koska tämä perhe on asunut siellä myös, oli selvää että joskus tavattaisiin. Jonkun näyttelyn avajaisissa sitten varmaan. Ehkä se oli se näyttely jossa soitti elektronisen musiikin kokoonpano nimeltä Neum. Paikka oli Ilmajoki tai Seinäjoki. Neumissa soittivat ainakin Esa Kotilainen ja Otto Romanowski, nyt avajaisissa kuullun selityksen mukaan mukana on joskus ollut myös Erkki Kurenniemi. Nyt musiikkia soitti Otto Romanowski, yksin, mutta syntesisaattori voi olla kokonainen orkesteri. Se musiikki on lisä mihin tahansa näyttelyyn, koska on mahdollista kävellä sen (epä)tahdissa ympäri tilaa ja antaa itsensä sulautua kuviin ja ääniin aivan yksin, omien aistiensa viemänä, omassa tajunnassaan. En yritä selittää näyttelyä, mutta tiedän (kokemuksesta) että liikkuvat värit ja niille annettu muoto ovat sellaisessa suhteessa toisiinsa, että ne uppoavat aivojen kuvamuistiin. Kuvia kannattaa käydä katsomassa aivan itse!

Antin töitä on ollut ympäri maailmaa suomalaisessa Dimensio-ryhmässä. Olen sattunut myös sen ryhmän näyttelyyn/näyttelyihin siellä sun täällä. Olen ollut tietoinen Maasalon Antin olemassaolosta ennen kuin tapasin hänet itsensä ja huomasin että asutaan naapuripitäjässä. Ensimmäiseksi sain ällistellä hänen taloaan, joka jo 1980-luvulla oli sähköistetty ja lämmitetty tuuli- ja aurinkovoimalla. Antti hymyili kun kysyin millaista on asuminen: no jos kestät 12-13-asteen lämpötilaa sisällä niin täydellistä. Siinä oli edelläkävijä!

Kun näen hänen töitään jossain (niitä on eri paikkakunnilla kadunkulmissa ja puistoissa) ja mikä hienoa, myös lasten leikkipuistoissa, kiipeily- ja leikkivälineitä, usein tunnistan ne. Onneksi Antti Maasalon töiden kuvia on myös netissä. Ja onneksi niitä on paljon ulkona, puistoissa ja hienointa on että niitä on paljon lasten leikkipuistoissa, saisi olla paljon enemmän.

Meillä on hallitus joka leikkaa koulutuksesta kaikilta ikäryhmiltä. Yksi leikkausten kohteista on kuitenkin ollut jo vuosia musiikki ja kuvataide. Lapseni jo joutui maalla koulua käydessään tilanteeseen, jossa oli valittava musiikin ja kuvataiteen välillä. Koululautakunnalle oli itsestään selvää se, että opettaja oli epäpätevä kummallakin osa-alueella. Sattui olemaan seminaarin käynyt (?) opettaja, jolta puuttui tunteja.

Siksi on hyvä että taidetta on edes jossain myös aivan tavallisen ohikulkijan katseltavana. Ihastukseni kohde tänä syksynä on joissakin Suomen kaupungeissa tapahtunut katutaiteen invaasio. Se osui onnellisesti myös Vaasaan, jossa palolaitoksen torni sai hienon kuvan katseltavaksi vaikka ihan aamulla matkallaan

pääterveysasemalla. Nämä ovat oikeiden taitelijoiden tekemiä kuvia.