Holtitonta menoa

En tehnyt mitään ihmeellistä, ajattelin omiani ja katsoin ulos ikkunaverhon läpi. Ei tuullut ollenkaan. Sadetta ei ole ollut viikkoihin, kuulemma merivesi on alhaalla, mutta en tiedä mikä merkitys sillä on. Joku vesijumppakaveri sanoi, että pohjan muta antaa linnuille ruokaa. Muuttolinnut ovat kyllä jo lähteneet täältä.

Sitten siinä vieressäni kiinanruusu alkoi yhtäkkiä heilua ja viuhtoa holtittomasti. Sillä ehkä oli jotain asiaa. Käänsin katseeni takaisin ulos ja takaisin sisälle: ei edelleenkään tuullut. Ikkunoiden raosta vetää lujaa, joten sisällä tietää heti jos ulkona tuulee. Kuului kova tömähdys. Kiinanruusu jatkoi sanatonta vaikeroimistaan, mutta sen ruukun juurelle oli pudonnut se syksyn viimeinen ruusu. En ollut ikinä nähnyt tai kuullut noin dramaattista viimeisen ruusun poistumista. En ole elävien kirjoissa, sanoi ruusu.

Olin kyllä sanaton, vaikka kiinanruusu sai puhaltamaan säikähdystä ulos aluksi. Kissa syöksyi sohvalta haistelemaan metelin aiheuttajaa, joksi se epäilemättä luuli hiirtä tai lintua. Tottahan se nyt tiesi että ruusu on ruusu.

Sohvapöydällä on yksi valkoinen, tavallinen ruusu joka teettelee avautumistaan, valkoisia ruusuja muistaakseni käytetään hautajaiskukkana, mutta nyt se tuli jostain onnitteluna. Ruusuruusu on tavattoman eteerinen, suorastaan runollinen.

Se sijaitsee Kari Virtasen suunnitteleman sohvapöydän päällä. Maljakon on omin käsin dreijannut vuoskymmenet sitten lappajärvinen Hemminki Ahola, vaasi on siis punasavea, tai oikeastaan siis puhdasta harmaata, joka poltettaessa muuttuu lämpötilasta riippuen mustaksi tai punaiseksi. Virtanen puolestaan asui niihin aikoihin Nurmossa. Asuin silloin Lappajärven naapuripitäjässä.

Kiinanruusun kuolema sai miettimään ankarasti suurehkon pensaan käyttäytymistä. Tulin siihen tulokseen, että kukan kanta oli ollut jostain syystä tavallista tuhdimpi tapaus. Se taas saattoi johtua siitä, että kiinanruusulla oli hankala kesä. Toukokuussa oli lämpöaalto, joka vaihtui kesäkuussa viluun. Puska oli valmistellut kukintaansa, mutta se joutui perääntymään kiireesti. Ikkunoista ja ovista siis tuulee ja kiinanruusu on eteläaasialainen koristepensas, joten pensas rupesi kukkimaan vasta elokuun lopulla. Kiinanruusu ehkä se on alun perin jostain Vietnamin viidakosta, ainakin talossa ennen asunut vietnamilaisperhe tunsi pensaan heti. Heillä se oli ollut kaupungissa talon ympärillä kasvanut pensasaita, siis Vietnamissa.

Vietnamista muistutti Suomen ulkoministeri viime viikolla. Hänestä tuntui siltä että Syyriasta tulee Euroopalle uusi Vietnam, siis surun ja ahdistuksen kohde. En kiinanruusua katsellessani muistanut napalmia, vaikka pitäisi tietenkin.

Kuva Mickey O'Brien

Olen lukenut tiiviisti Siri Hustvedtin kirjaa Elää, ajatella, katsoa. Kirjassa on lyhyitä ja pitempiä tekstejä, joissa kirjailija käsittelee neurotieteitä ja taidehistoriaa (ainakin) ja miettii esimerkiksi migreenin syntyä. Kirja on oikeastaan sisarteos hänen vuonna 2011 suomeksi ilmestyneelle pitemmälle tekstille nimeltä Vapiseva nainen. Kummankin suomentaja on Kaisa Sivenius. Kieli merkitsee hyvin paljon, varsinkin kun se näissä teksteissä väistämättä on vähän väliä selitettävä tiedetermejä. Tätä kirjaa en lukenut englanniksi, koska on vähän kiire lukemisten kanssa. Tiedetermit ovat englanniksi melkein samoja kuin suomeksi, joskus kirjoitusasu saattaa häiritä.

Hustvedt kirjoittaa retkistään tieteen maailmaan. En ollut oivaltanut että hän on käyttänyt tiedettä hyväkseen kirjoittaessaan esimerkiksi Amerikkalainen elegia-romaaniaan, fiktion maailma kun poikkeaa kovasti humanistisen tai käyttäytymistieteellisen kirjan rakenteesta ja kielestä. Romaanin yksi henkilö on psykoanalyytikko-psykiatri Erik Davidsen, jonka kirjoittamiseksi Hustvedt on tutkinut paljon psykiatrien ei-kenenkään maata, aluetta joka on psykiatrin ja potilaan välillä:

Ajatus analyytikosta neutraalina hahmona on jo pitkään tuntunut minusta  virheelliseltä, mutta toisaalta samoin tuntuu myös ajatus tieteen objektiivisuudesta. Onko mahdollista tyhjentää ihminen kaikesta subjektiivisuudesta, olipa hän analyytikko tai laboratoriossaan häärivä tutkija? Laboratoriossakin tuloksia tulkitsee ihminen, eikä tulkintoja voi eristää tulkitsijan ajattelusta, kielestä ja kulttuurista. Ei ole olemassa mitään kolmatta persoonaa tai lintuperspektiiviä, joka olisi irrallaan ruumiillisesta läsnäolosta. Kokeet eivät ole vapaita ihmisen ennakkoluuloista, mutta kovissa tieteissä niitä voidaan kontrolloida ja toistaa yhä uudelleen. Sama ei päde analyyttisen ympäristön monisävyiseen ilmapiiriin. Alkuajoistaan asti psykoanalyysi on joutunut puolustautumaan sellaisia väitteitä vastaan, että analyytikon ja potilaan välillä molemmin puolin vaihdetut tulkintaehdotukset saastuttavat prosessin ja pilaavat analyysin pätevyyden.

Psykoanalyysi ja psykiatria ovat edelleen käytettyjä hoitomuotoja. Neurotieteet eivät ilmeisesti ainakaan toistaiseksi ole tulleet esiin jonkun käänteentekevän hoitoehdotuksen kanssa mikäli kyse on ihmisen mielen parantamisesta. En usko että käsitettä ”mieli” on toistaiseksi onnistuttu edes paikallistamaan johonkin tiettyyn osaan ihmisaivoista, sitä ei näe aivoskannerissa. Neurologeilla on paljon ehdotuksia aivojen rakenteesta ja paljon tiedetään, mutta tuskin kukaan rohkaistuu kertomaan mikä osa kuuluu minuuteen ja mieleen saati että onko sielua olemassa.

Hustvedt löytää kirjallisuudesta paljon esimerkkejä mielisairauksien kuvauksista ja niiden hoitoyrityksistä. Mutta Hustvedt ei luonut Erik Davidsenia kirjalliseksi hahmoksi, vaan ajatteli hänet veljekseen, jolla oli psykiatrin ammatti:

Muutin kokemustani, vaihdoin sukupuolta, kirjoitin eri äänellä ja löysin itsestäni lääkärin ja useita potilaita. Koska olin Erik, minulla oli fiktiivinen vastaanotto. Kertojani ja hänen hoitamiensa ihmisten välisistä istunnoista kirjoittaessani ammensin omista paikoistani, tiedetyistä ja ei-tiedetyistä.

Ei minua hämmästytä yhtään lukea kirjailijan kyky samaistua mielikuvitushenkilöihin. Kyllä kai mielikuvitus on olemassa kaikilla ihmisillä. Kaikki eivät vain kirjoita mielikuvitusolennoistaan. Kun luin tästä prosessista, rupesin yksinkertaisesti miettimään, että ehkä maailma olisi  terveempi ja onnellisempikin, jos ihmiset välillä menisivät mielikuvitusmaailmaansa ja eläisivät siellä. 

Kuva Mickey O'Brien

Hustvedt käsittelee myös lapsen kielellistä kehitystä. Hän panee merkille kielen erilaisuuden ennen ja jälkeen luku- ja puhekyvyn. Olin itse vastahakoinen oppimaan lukemista. Minusta oli paljon hienompaa katsoa kirjoja, selata niitä ja kehittää itse tarinoita. Kun sitten koulu pakotti oppimaan kirjaimet, tavaamaan ja ymmärtämään luetun ja sanotun (ja suomi mukava koska se on niin foneettinen kieli), päänsisäinen tarinointini lopahti. 

Se lähti uudestaan liikkeelle vasta pitkän, sairaustalven (joku pahempi tartuntatauti raivosi) jälkeen. Perhe muutti muualle ja kavereille oli sitten kirjoitettava. Aloin kirjoittaa tarinoita kirjeisiin.