10.3.17

Unien kultala



Olen joutunut olemaan kuukauden alakerrassa. Mietiskellyt miten saisin sen tai tämän kirjan tänne, koska vaikka kissa ymmärtäisi mitä kirjaa tai kirjailijaa tarkoitan, niin toinen ihminen ei ehkä, koska muistan kirjat lähinnä niiden kansista ja siitä, missä niiden kaiken järjen mukaan pitäisi sijaita. Kissa ei saa kirjaa tuoduksi. Mutta muuttamiset yläkerrasta alakertaan tai päinvastoin ovat useimmiten kaoottisia tapahtumia, eivätkä siis hallittavissa. En silti myönnä että kirjoja on liikaa.

Uusissa unissa on paljon vettä. Olen päässyt kellumaan uimahalliin ja sattui vielä niin että kellumiseni alku osui hiihtolomaksi. Uin ilman inhottavia pärskeitä ja kiljumista, joka seuraa koululuokkien vellomisesta vedessä. Hyvä se on että oppivat uimaan. Mutta sitten olen kuullut, että syyskylmillä kun putoaa veneestä, niin ei se uimataito auta. En näe unta uima-altaista, vaan järvistä ja joista.

Luonnonvesissä uiminen on kuin toipilaana kellumista. Ulkona saattoi pyryttää, altaassa surkuttelin puluja, jotka selvästi yrittävät tehdä pesää katon rajaan kevään toivossa. Tuli sunnuntai, oli pakkasta ja taivas on auki. Piti lukea esseitä 1800-luvulta, se on osa projektia, josta olen pitänyt kiinni hengissä pysyäkseni. Esseet ovat Percy Bysshe Shelleyn. Olin juuttua jonkun yliopistoihmisen alkupuheeseen. Siitä alkoivat unet joissa oli vettä.

Ehkä Princetonin yliopiston englannin apulaisproffa on tehnyt alkupuheita työkseen? En tiedä mitä yliopistoihmiset tekevät silloin kun eivät ole luennoimassa tai lue tenttivastauksia. Tässä ei ole Shelleyn koko tuotantoa vaan valikoima. Tuli mieleen, että jos Suomi nyt itsenäisenä valtiona onkin ollut olemassa 100 vuotta niin oli täällä minullakin sukulaisia jo 1800-luvulla ja aiemminkin. Mitä siis esimerkiksi englantilainen runoilija on ajatellut sen vuosisadan aikana? Ei 1800-luku ole sama kuin 1900-luku. Mutta ei se Englannissa ole samanlaista aikaa kuin Suomessa oli. Aikaa on verrattava että ymmärtäisin tekstistä jotain.

Ja kun avasin kirjan proosaosaston, löysin tämmöisen lauseen: What is the connexion of sleeping and of waking?. Kun ei pääse kulkemaan niin kuin haluaisi, johtuu ajattelemaan unia. Vesi unissa ei tietenkään johdu pelkästään siitä, että patterit kurluttavat veden virratessa ja kuulen sen unen läpi. Pattereiden vesi on sitä jokapäivästä, jota ei enää kuule. Radiossa joku kertoi olleensa äänieristetyssä huoneessa. Ei ollutkaan hiljaista, vaan hän rupesi kuulemaan verensä virtaavan. Ihmisen on täydennettävä kokemuksensa sillä, minkä pitäisi olla tavallista ja jokapäiväistä ja jota ei juuri siksi havaitse. Todellisuudessa on useimmiten ääntä.

Tottakai kun 1800-luvun runoilija miettii uni- ja valvetilaa, hän päätyy miettimään todellisuutta. Lukiessani tätä tuli mieleen eroja tämän päivän ja Shelleyn ajan ajatuksissa:
In dreams, images acquire associations peculiar to dreaming; so that the idea of a particular house, when it recurs a second time in dreams, will have relation with the idea of the same house, in the first time, of a nature entirely different from that which the house excites, when seen or thought of in relation to waking ideas.

Freudin Unien tulkinta oli vielä ilmestymättä. Mutta ei Shelley ole kuitenkaan toivottoman kaukana minusta. Hän mietti toistuvaa unta: talo ei ole sama eri unissa eikä varsinkaan sama jota ajattelee valveilla ollessaan. Muistaakseni uni talosta tarkoittaa unennäkijän omakuvaa, Freudin mukaan. Kellari on kellari, eikä sinne erityisemmin halua mennä varsinkaan yöllä. Miksi Freud sen kellarin nimesi, taisi olla Id. Eli Se. Ne kaikki siellä kellarissa pyrkivät sitten päivänvaloon unien avulla.

Tulkitsin, että näen unta vedestä ja tiedän että Shelley hukkui ja aika nuorena vielä. Pään läpi virtaa kaikenlaista koko ajan, eikä sitä etukäteen tiedä, mihin tarttuu kiinni ja mikä on unien vaikutus siihen. Näin unta läheltä virtaavasta joesta. Unen selitys on selvä: pitkin talvea on televisiosta näkynyt uutisia nopeista ja suurista tulvista milloin Itä-Euroopassa, milloin taas Kaliforniassa. Kaliforniassa radiotkin tiedottavat flash flood -ilmiön mahdollisuudesta. Uutisiin joku tulvan eteen joutunut autoilija otti videokuvaa, samalla kun etsi paikkaa missä kääntyä, ettei jäisi tulvan alle. Siinä voi mennä henki.

Sitten tietenkin herätessä ajattelen että onpa mukavaa asua maassa, jossa on mahdollista juoda vettä kraanasta. Tulvien jälkeen vesijohtovesi ei ole usein enää turvallista juotavaksi. Kaliforniasta kertoessaan joku ystävä kirjoitti, että nyt ehkä ei tule ainakaan ihan heti niitä pensaspaloja, jotka palaessaan polttavat ihmisten talot ja tavarat. Sitten tuli uutinen Big Surin lähellä oleva sillasta, pahasti halkeillut sillan valtavan kokoinen pilari, sortumisvaara, ja jossain päin Kaliforniaa joku pato alkoi vuotaa.

Big Sur-nimisen paikan muistan siitä että kirjailija Henry Miller asettui sinne asumaan kun päätti lopullisesti muuttaa Yhdysvaltain itärannikolta länsirannikolle. Aina välillä olen miettinyt kukahan hänen talossaan asuu nyt ja mahtaako joku tehdä tauluja hänen ateljeessaan. Millerin ystävä Lawrence Durrell, englantilainen kirjailija, matkusti samoihin aikoihin Millerin kanssa Kreikassa, kirjailijat tapasivat nuorina. Sittemmin he lähettivät silloin tällöin toisilleen akvarelleja maapallon toiselle puolelle. Kumpikin osasi maalata, teki kuvia kirjoittamisen välillä. Jos joku on kiinnostunut amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja paljosta muustakin siellä, lukekoon joku vuosi sitten uudelleen julkaistun hienon matkakirjan Ilmastoitu painajainen, minusta Millerin tärkein kirja.



Mitä tapahtuu taloille joista ihmiset kuolevat pois? Ehkä ne vain ränsistyvät ja puita alkaa kasvaa talojen läpi. Metsä tulee takaisin. Luulen että Suomen maaseutu on täynnä kuolleita taloja. Viime kesänä näin isoäidin talon. Pihassa oleva liiveri oli kallistunut ja harmaantunut selvästi.

Kun näen siitä pihasta ja talosta unia, on kesä, ihmiset touhuavat töitään koko ajan. Nukun aitassa niin kuin aina. Kun sieltä kömpii ylös, näkee puutarhan takana järven säteilevän. Liiveristä käyn hakemassa maitokärryt. Varjot ovat pitkät sillä suunnalla, jalkapohjissa tuntuu kaste. Olin luvannut mennä tädin kanssa lypsylle kotikydölle. Sitä ennen menen tupaan syömään voileipää ja juomaan mehua.

Jalkaan on pantava kumisaappaat vaikka on kesä eikä sateesta tietoakaan. Olin aika pieni ja kydöllä oli aina käärmeitä. Kerran menin sinne varhain keväällä ja näin käärmepallon, joka kiemurteli hitaasti. Siinä oli lähellä vielä lunta, mutta käärmepallo oli kiven päällä. Aurinko oli lämmittänyt sen. Täti veti minut kiivaasti pois. Eivät käärmeet olleet minusta kiinnostuneita vaan toisistaan. Täti suhahti että keväisin myrkky on hyvin voimakasta ja voi tappaa lapsen. En ollut ennen tiennyt että käärmeet ovat myrkyllisiä.


Nyt jo aurinko lämmittää. Ehkä käärmeet alkavat nousta talvihorroksestaan jo nyt, vaikka talvea ei juuri ole ollutkaan. Miten niiden käy jos tulee kovempi yöpakkanen?

11 kommenttia:

  1. César Vallejo on kirjoittanut hienon proosarunon talosta, jossa ei asu enää ketään, kakki ovat lähteneet. Se on kokoelmassa Kello 0, sumentanut ja toimittanut Pentti Saaritsa. Lue jos saat jostain käsiisi.

    VastaaPoista
  2. Anita,

    taitaa olla vanhempi kirja. On semmoinen olo että olen lukenut sen. Ja on täysin mahdollista, että tuo talojuttu on jostain semmoisesta peräisin. Paitsi että hylättyjä taloja on kaikkialla.

    Sitten kun pääsen kirjastoon asti pitää katsoa löytyykö tuo kirja. Mulla on tuommoinen valikoima kuin "Musta kivi valkoisen päällä". Siellä on yhtä sun toista. Näkyy olevan Tammen Kurki-sarjassa vuodelta 1975, suomennos ja pitkä essee Matti Rossin.

    Mutta tyhjät talot ovat aina herättäneet aivan hirveän ikävän ja surun. Sen ei tarvitse olla isoäidin talo, ei kenenkään tutun.

    VastaaPoista
  3. Big Surissa asui myös Jack Kerouac. Hän kirjoitti kokemuksistaan kirjan, suomenkieliseltä nimeltään Tuuliajolla Big Surissa (2002, alkuperäinen 1961). Itse en tykkää kirjasta, koska Kerouac kertoo siinä lähinnä ahdistuksistaan ja juoppohulluuden kokemuksistaan.

    Beach Boysin albumilla Holland (1973) on lisäksi kolmiosainen kappale nimeltä California Saga, jonka ensimmäinen osa on nimeltään Big Sur. Siinä ei sanota mitään erityistä, mutta kolmas osa California palaa aiheeseen näillä sanoilla: "Have you ever been to a festival, the Big Sur congregation? / Where Country Joe will do his show and he'd sing about liberty. / And people there in the open air, one big family. / Yeah, the people there love to sing and share their new found liberty."

    VastaaPoista
  4. Keiju,

    olin unohtanut että Kerouac on ollut siellä. Mutta en ole varma siitä, oliko Miller silloin, siis 1961 vielä siellä. En ole tainnut lukea Kerouacilta muuta kuin sen On the Road ja Dharma Bums. Mutta hän on kyllä osallistunut moniin antologioihin.

    Miller jossakin kirjassa kertoo Big Surin talostaan ja hienoista maisemista. Muistaakseni jossain on vilahtanut myös dokkari jossa Miller ja Durrell tapaavat taas, mutta sillä kertaa Kaliforniassa. Ehkä olen löytänyt sen dokkarin joskus Open Culture-sivustolta.

    Country Joe ja Fish, ne olivat jo Woodstockissa. One two three four, what are we waiting for? Beach Boysia en ole kuunnellut koskaan, ne tuntuivat poppareilta. Muistelen että Big Surin seurakunnassa (congregation) on kyllä ollut joitakin ainakin kuvataiteilijoita. Oikeasti rupesin miettimään tuossa että kukahan niitä taloja asuu, vai asuuko enää kukaan.

    Että siis uudelleen löydetty vapaus ja siis Big Surissa. Voisivat jenkit kääntyä sillä tavalla taapäin, että tutustuisivat kirjailijoihinsa ja taiteilijoihinsa. Niitä siellä riittää edelleen.

    VastaaPoista
  5. Nimenomaan, tuon viimeisen allekirjoitan.

    Olen ajatellut Beach Boys -katkelman perusteella, että Country Joe McDonald on myös elänyt Big Surissa. Olen myös törmännyt sellaiseen tekstiviittaukseen joskus, että Kalifornian hipit alkoivat 1960–70-luvun vaihteessa siirtyä ytimistä (San Franciscon Haight-Asbury ym) syrjemmälle kuten Big Suriin. En kuitenkaan ole koskaan tullut selvittäneeksi, asuiko Country Joe siellä vai esiintyikö vain. San Franciscossa tuo näkyy asuneen 1960-luvulla ja Berkeleyssä nyttemmin.

    Beach Boysien maine poppareina istuu yhä aika syvässä. Bändin tietyn kauden (lähinnä v. 1966) levytykset olivat kuitenkin osa sitä perustaa, jonka päälle 1960-luvun lopun musiikkivallankumous rakentui. Toisaalta 1970-luvun puolella bändi keräsi uutta uskottavuutta ja esiintyi mm. Grateful Deadin kanssa. Ne populäärikulttuurisesti ratkaisevat vuodet, 1967–70, Rantapojat olivat aivan ulkona skenestä, vaikka silloinkin tekivät minusta oikein hyviä levyjä.

    VastaaPoista
  6. Keiju,

    käsittääkseni 60-luvun jälkeen varsinkin alkoi kommuuniasuminen yleistyä. Semmoista kirjaa voin suositella kuin T.C. Boylen Drop City (en nyt muista millä nimellä se on suomennettu), siinä on tuntua siitä hippiporukasta. Jossain kommuunit myös onnistuivat, mutta se edellytti jonkunmoisia taitoja kyetä kasvattamaan oma ruokansa ja hoitamaan kommuuni hyvin. Niitä joitakin jouduttiin kieltämään, kun alkoi olla epäilyksiä tautien leviämisestä. Kaupunkien lapset eivät ymmärtäneet hygieniasta ehkä niin kuin olisi pitänyt.

    Muistan kun ilman myrkkyjä kasvatettuja vihanneksia alkoi tulla niihin kaupunkien kauppoihin. Ja leipiä, varsinkin näkkäriä, joka oli hyvää. Suurin osa porukkaa joutui jäämään kaupunkeihin ja alkoi vääjäämättä keskiluokkaistua.

    Big Sur oli kyllä kuuluisa kauneudestaan ennen kaikkea. On voinut olla siellä jonkinmoinen taiteilijayhdyskunnan tynkä ainakin jonkin aikaa. Kai minä olen pitänyt kunnon rokkareina sitä Woodstock-esiintyjälistaa. Eivät ne kovin kaupallistuneita olleet silloin vielä, esimerkiksi se Country Joe. Mutta sen jälkeen viimeistään levy-yhtiöt käsittivät että sitä musiikkia voi myydä.

    Katsoitko sinä sen viimeisimmän Dylan-dokkarin, joka tuli telkkarista? Siinä minusta katsottiin aika johdonmukaisesti sitä miten Dylan yritti kiemurrella siitä soihdunkantajan osastaan pois. Mutta että se osasi kyllä myydä niitä levyjä ja sillä oli taju musiikista koko ajan, niin että sikäli oli jo nuoresta ilmiselvä ammattilainen. Vähän kai siinä sivuttiin muitakin ihmisiä, varsinkin edeltäjiä kuten Woody Cuthrie'a.

    Aikakausi oli muuttumassa toiseksi. Ehkä, jos Vietnamin sota olisi kääntynyt USA:lle voitolliseksi, se edistyksellinen porukka olisi päässyt enemmän esille ja menestymään, mutta hinta myös olisi ollut kova. Sodan vastustajilla oli mukana koko ajan kansalaisoikeustaistelu, joka sitten sodan loppumisen vuoksi jäi toteuttamatta. Liike hajosi, siitä ei tullut puoluetta eli kolmatta mahtia.

    VastaaPoista
  7. Lisäksi: ettei tämä nyt jäisi pelkäksi poliittiseksi puheeksi, niin tekee mieli antaa esimerkki Oregonin Portland-nimisestä kaupungista bändi joka yllättäen löytyi YouTubesta, vaikka bändi ei ole ikinä levyttänyt mitään. Portlandin ihmiset olivat enemmän kuuntelijoita ja tekijöitä kuin levyttäjiä. Tarina vuoden 1967 musiikin päätymisestä bootleg-kopioksi ja sitä kautta älppäristä YouTubeen ja Italian kautta on omituinen, mutta semmoista tapahtui.

    Bändin nimi on P.H. Factor Jug Band ja YouTubesta löytyy kaksi biisiä, Merryjuana ja Rain Island. Leffa-pätkä on selvästi kuvattu Portlandissa, vaikka jostain (poliittisesta?) syystä P.H. Factorin nimeen on yritetty sotkea Kaliforniaa (Californication?). Video ja musiikki löytyvät nimellä.

    Tarkoitan siis sanoa, että mitä pohjoisemmaksi Kaliforniasta mennään, sitä vähemmän kaupalliseksi musiikki muuttuu. San Francisco alkaa jo olla pohjoista. Beach Boysit ovat L.A. : n kaupallista kamaa.

    VastaaPoista
  8. Reilut 2 vuotta ennen Woodstockia oli Montereyn festivaali, jossa esiintyivät mm. Jimi Hendrix, Jefferson Airplane, Grateful Dead, The Byrds, The Who, Eric Burdon & the Animals, Big Brother & the Holding Company Janis Joplineineen sekä Country Joe & the Fish. On aika selvää, että Montereyn kaltaisissa tapahtumissa määriteltiin, mikä oli nyt uskottavaa populäärimusiikkia ja mikä vain kaupallista. The Beach Boys oli mukana alkuperäisellä esiintyjälistalla, Wikipedian sanoin "scheduled to headline and close the show". Esitys kuitenkin peruuntui, koska kitaristi Carl Wilson oli asepalveluksesta kieltäydyttyään vähän kusessa ja masentunut pääbiisinikkari Brian Wilson pelkäsi bändin jääneen jälkeen taiteellisesta kehityksestä (legendojen ympäröimää Smile-albumia oli väsätty jo puolitoista vuotta, eikä se ollut vieläkään valmis). Ehkä tämän kohtalokkaan päätöksen jäljiltä ajattelemme yhä 50 vuotta myöhemmin Rantapoikia kaupallisena bändinä, noita edellä mainittuja enemmänkin vaihtoehtokulttuurisina ja uskottavina.

    Liitän tähän parit Youtube-osoitteet – hieman vähemmän kuultua Beach Boysia ja keskenään varsin erilaisia biisejä:
    "Friends" (1968, albumin nimibiisi ja keskinkertaisesti menestynyt single) https://www.youtube.com/watch?v=ONQdIuPZQpo
    "Got to Know the Woman" (1970, albumiraita)
    "A Day in the Life of a Tree" (1971, ekologisesti tiedostava albumiraita, jonka laulaa bändiin kuulumaton ystävä)

    LA:ssa tiettävästi aluksi vierastettiin San Franciscon meininkiä. Sen bändit eivät kuulostaneet losangelesilaisten korvaan rockilta, vaan "Peter, Paul & Maryiltä, joilla on sähkökitarat". LA:n seudulla vaikuttivat Beach Boysin ja Byrdsin lisäksi mm. The Doors, Love, Spirit, Captain Beefheart ja Kim Fowley.

    Kiitos kirjavinkistä, täytyypäs painaa mieleen. Tarkoitatko Dylan-dokumentilla Martin Scorsesen ohjaamaa No Direction Homea, joka tuli joskus tammikuussa Yle Teemalta? Kyllä katsoin ja tykkäsin.

    VastaaPoista
  9. Keiju,

    varmaan alkoi Montereysta ne isommat bileet. Montereystä tiesin siihen asti sen, että jazz-juhlat olivat iso juttu. Muistaakseni sitä tuli Suomenkin radiosta.

    Tuohon bändien listaan pitää varmaan lisätä kaikenmoiset Andy Warholin Tehtaan tuotannot New Yorkissa, paitsi Velvet Undergroundia, siellä tehtiin leffoja. Ja Dylaniakin Warhol kuvasi. Ynnä happeningit, kaikenlaiset, beatnikkien jutut. San Franciscossa alkoi City Lights-kirjakauppa ja runous kukoisti. Tämä kuuluu jollain lailla samaan jatkumoon.

    Mutta L.A. oli kyllä semmoinen kaupallinen keskus kaikkiaan. Hollywood siinä vaikutti ja se oli vähän yhtä tyhjän kanssa 1960-luvun loppupuolella. San Franciscosta ylöspäin alkoi vähän erilainen meininki sitten. Eivät ne oikein toisistaan tykänneet. The Doors esiintyi joskus 1967 San Franciscon suuressa sodanvastaisessa mielenosoituksessa. Ei Morrisonia kovasti vielä silloin noteerattu.

    Jenkit ovat musiikillisesti olleet johtavia tapauksia bluesista lähtien, ja siellä on ollut omanlaisensa lajit. Siinä Scorsesen leffassa oli hieno se alku, kun pikkuinen Robert Zimmermann kuuntelee radioasemia. Niillä oli suuri merkitys siihen minkälainen musiikki veti missäkin. Itse muistan sen vaiheen, kun alkoivat tulla nettiradiot ja pääsi kuuntelemaan tuntitolkulla aivan pieniäkin radioasemia ympäri maailman.

    Ääntä riittää vieläkin.

    VastaaPoista
  10. Hetkinen, eivätkö ne muut Youtube-osoitteet tulleetkaan perille kuin tuo yksi? Linkkejähän niistä ei jostain syystä synny.

    VastaaPoista
  11. Keiju,

    joo ei näkynyt. En tiedä miksi YouTube on vähän hankala. Muistan joskus osanneeni upottaa videonkin blogiin, mutta en vain enää.

    Yritin saada noita esiin, mutta eivät näkyneet. Ja sitten se haku-juttu ei oikein toimi myöskään. Voi olla että Beach Boys-sivut ovat niin isoja, että yksityiskohtia ei sitten saa esille. Se on arvaukseni.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista