Olen
joutunut olemaan kuukauden alakerrassa. Mietiskellyt miten saisin sen
tai tämän kirjan tänne, koska vaikka kissa ymmärtäisi mitä
kirjaa tai kirjailijaa tarkoitan, niin toinen ihminen ei ehkä, koska
muistan kirjat lähinnä niiden kansista ja siitä, missä niiden
kaiken järjen mukaan pitäisi sijaita. Kissa ei saa kirjaa tuoduksi.
Mutta muuttamiset yläkerrasta alakertaan tai päinvastoin ovat
useimmiten kaoottisia tapahtumia, eivätkä siis hallittavissa. En
silti myönnä että kirjoja on liikaa.
Uusissa
unissa on paljon vettä. Olen päässyt kellumaan uimahalliin ja
sattui vielä niin että kellumiseni alku osui hiihtolomaksi. Uin
ilman inhottavia pärskeitä ja kiljumista, joka seuraa koululuokkien
vellomisesta vedessä. Hyvä se on että oppivat uimaan. Mutta sitten
olen kuullut, että syyskylmillä kun putoaa veneestä, niin ei se
uimataito auta. En näe unta uima-altaista, vaan järvistä ja
joista.
Luonnonvesissä
uiminen on kuin toipilaana kellumista. Ulkona saattoi pyryttää,
altaassa surkuttelin puluja, jotka selvästi yrittävät tehdä pesää
katon rajaan kevään toivossa. Tuli sunnuntai, oli pakkasta ja
taivas on auki. Piti lukea esseitä 1800-luvulta, se on osa
projektia, josta olen pitänyt kiinni hengissä pysyäkseni. Esseet
ovat Percy Bysshe Shelleyn.
Olin juuttua jonkun yliopistoihmisen alkupuheeseen. Siitä alkoivat
unet joissa oli vettä.
Ehkä
Princetonin yliopiston englannin apulaisproffa on tehnyt alkupuheita
työkseen? En tiedä mitä yliopistoihmiset tekevät silloin kun
eivät ole luennoimassa tai lue tenttivastauksia. Tässä ei ole
Shelleyn koko tuotantoa vaan valikoima. Tuli mieleen, että jos Suomi
nyt itsenäisenä valtiona onkin ollut olemassa 100 vuotta niin oli
täällä minullakin sukulaisia jo 1800-luvulla ja aiemminkin. Mitä
siis esimerkiksi englantilainen runoilija on ajatellut sen vuosisadan
aikana? Ei 1800-luku ole sama kuin 1900-luku. Mutta ei se
Englannissa ole samanlaista aikaa kuin Suomessa oli. Aikaa on
verrattava että ymmärtäisin tekstistä jotain.
Ja
kun avasin kirjan proosaosaston, löysin tämmöisen lauseen: What
is the connexion of sleeping and of waking?. Kun
ei pääse kulkemaan niin kuin haluaisi, johtuu ajattelemaan unia.
Vesi unissa ei tietenkään johdu pelkästään siitä, että
patterit kurluttavat veden virratessa ja kuulen sen unen läpi.
Pattereiden vesi on sitä jokapäivästä, jota ei enää kuule.
Radiossa joku kertoi olleensa äänieristetyssä huoneessa. Ei
ollutkaan hiljaista, vaan hän rupesi kuulemaan verensä virtaavan.
Ihmisen on täydennettävä kokemuksensa sillä, minkä pitäisi olla
tavallista ja jokapäiväistä ja jota ei juuri siksi havaitse.
Todellisuudessa on useimmiten ääntä.
Tottakai
kun 1800-luvun runoilija miettii uni- ja valvetilaa, hän päätyy
miettimään todellisuutta. Lukiessani tätä tuli mieleen eroja
tämän päivän ja Shelleyn ajan ajatuksissa:
In
dreams, images acquire associations peculiar to dreaming; so that the
idea of a particular house, when it recurs a second time in dreams,
will have relation with the idea of the same house, in the first
time, of a nature entirely different from that which the house
excites, when seen or thought of in relation to waking ideas.
Freudin
Unien tulkinta
oli vielä ilmestymättä. Mutta ei Shelley ole kuitenkaan
toivottoman kaukana minusta. Hän mietti toistuvaa unta: talo ei ole
sama eri unissa eikä varsinkaan sama jota ajattelee valveilla
ollessaan. Muistaakseni uni talosta tarkoittaa unennäkijän
omakuvaa, Freudin mukaan. Kellari on kellari, eikä sinne
erityisemmin halua mennä varsinkaan yöllä. Miksi Freud sen
kellarin nimesi, taisi olla Id. Eli Se. Ne kaikki siellä kellarissa
pyrkivät sitten päivänvaloon unien avulla.
Tulkitsin,
että näen unta vedestä ja tiedän että Shelley hukkui ja aika
nuorena vielä. Pään läpi virtaa kaikenlaista koko ajan, eikä
sitä etukäteen tiedä, mihin tarttuu kiinni ja mikä on unien
vaikutus siihen. Näin unta läheltä virtaavasta joesta. Unen
selitys on selvä: pitkin talvea on televisiosta näkynyt uutisia
nopeista ja suurista tulvista milloin Itä-Euroopassa, milloin taas
Kaliforniassa. Kaliforniassa radiotkin tiedottavat flash
flood -ilmiön
mahdollisuudesta. Uutisiin joku tulvan eteen joutunut autoilija otti
videokuvaa, samalla kun etsi paikkaa missä kääntyä, ettei jäisi
tulvan alle. Siinä voi mennä henki.
Sitten
tietenkin herätessä ajattelen että onpa mukavaa asua maassa, jossa
on mahdollista juoda vettä kraanasta. Tulvien jälkeen vesijohtovesi
ei ole usein enää turvallista juotavaksi. Kaliforniasta kertoessaan
joku ystävä kirjoitti, että nyt ehkä ei tule ainakaan ihan heti
niitä pensaspaloja, jotka palaessaan polttavat ihmisten talot ja
tavarat. Sitten tuli uutinen Big Surin lähellä oleva sillasta,
pahasti halkeillut sillan valtavan kokoinen pilari, sortumisvaara, ja
jossain päin Kaliforniaa joku pato alkoi vuotaa.
Big
Sur-nimisen paikan muistan siitä että kirjailija Henry
Miller asettui sinne asumaan
kun päätti lopullisesti muuttaa Yhdysvaltain itärannikolta
länsirannikolle. Aina välillä olen miettinyt kukahan hänen
talossaan asuu nyt ja mahtaako joku tehdä tauluja hänen
ateljeessaan. Millerin ystävä Lawrence
Durrell, englantilainen
kirjailija, matkusti samoihin aikoihin Millerin kanssa Kreikassa,
kirjailijat tapasivat nuorina. Sittemmin he lähettivät silloin
tällöin toisilleen akvarelleja maapallon toiselle puolelle.
Kumpikin osasi maalata, teki kuvia kirjoittamisen välillä. Jos joku
on kiinnostunut amerikkalaisesta sielunmaisemasta ja paljosta
muustakin siellä, lukekoon joku vuosi sitten uudelleen julkaistun
hienon matkakirjan Ilmastoitu
painajainen, minusta Millerin
tärkein kirja.
Mitä
tapahtuu taloille joista ihmiset kuolevat pois? Ehkä ne vain
ränsistyvät ja puita alkaa kasvaa talojen läpi. Metsä tulee
takaisin. Luulen että Suomen maaseutu on täynnä kuolleita taloja.
Viime kesänä näin isoäidin talon. Pihassa oleva liiveri oli
kallistunut ja harmaantunut selvästi.
Kun
näen siitä pihasta ja talosta unia, on kesä, ihmiset touhuavat
töitään koko ajan. Nukun aitassa niin kuin aina. Kun sieltä
kömpii ylös, näkee puutarhan takana järven säteilevän.
Liiveristä käyn hakemassa maitokärryt. Varjot ovat pitkät sillä
suunnalla, jalkapohjissa tuntuu kaste. Olin luvannut mennä tädin
kanssa lypsylle kotikydölle. Sitä ennen menen tupaan syömään
voileipää ja juomaan mehua.
Jalkaan
on pantava kumisaappaat vaikka on kesä eikä sateesta tietoakaan.
Olin aika pieni ja kydöllä oli aina käärmeitä. Kerran menin
sinne varhain keväällä ja näin käärmepallon, joka kiemurteli
hitaasti. Siinä oli lähellä vielä lunta, mutta käärmepallo oli
kiven päällä. Aurinko oli lämmittänyt sen. Täti veti minut
kiivaasti pois. Eivät käärmeet olleet minusta kiinnostuneita vaan
toisistaan. Täti suhahti että keväisin myrkky on hyvin voimakasta
ja voi tappaa lapsen. En ollut ennen tiennyt että käärmeet ovat
myrkyllisiä.
Nyt
jo aurinko lämmittää. Ehkä käärmeet alkavat nousta
talvihorroksestaan jo nyt, vaikka talvea ei juuri ole ollutkaan.
Miten niiden käy jos tulee kovempi yöpakkanen?
