Alkuperäismusiikkia

Robert Grumbin näkemys Janis Joplinista ja Big Brother and the Holding Company-yhtyeestä älppärin Cheap Thrills (1968) kannessa



Leonard Cohen laulaa jossain kauan sitten julkaisemassaan albumissa biisin nimeltä Chelsea Hotel:

I remember we were in Chelsea Hotel
We were young and you were a beauty[---].
You turned around
And fixed yourself
And you said “Oh well,
We’re ugly
But we have the music.”

Cohen sattui olemaan Janis Joplinin kanssa samaan aikaan New Yorkin taiteilijoiden suosimassa Chelsea-hotellissa. Tapasivat. Muusikon ei tarvitse sanoa kovin paljon toiselle.

He ovat kovasti erilaisia. Cohen on mietiskelijä, kirjoittajakin, Joplin on taas ammentanut bluesin perinteestä rockin suuntaan ja on ennen kaikkea laulaja ja esiintyjä. Katsoin siis vaihteeksi taas Woodstock-leffan.

Se ei ollut sama jonka olen nähnyt aiemmin, tässä näytti yhtenä tekijänä olleen Mike (siis ei ohjaaja Martin?) Scorsese, jonka mieltymyksillä voi olla jotain tekemistä tämänkertaisten konserttikokoonpanon kanssa. Tarkoitus ei ollut nytkään katsoa kolmituntista leffaa kokonaan, mutta totta varmaan nuoruuden musiikki kutittaa aivoja juuri sellaisista mielihyväkerroksista, että se liimaa paikoilleen, vaikka piti vain tsekata uusi versio.

Olin kyllä Amerikassa jo vuonna 1969, mutta tulin muutama kuukausi liian myöhään. Olisin todennäköisesti päätynyt festareille.

En tajunnut musiikkia vielä yhtään, vaikka minulla oli kyllä Velvet Undergroundin Banaani-älppäri, Janis Joplinin Cheap Thrills (ks. kuva) ja joitain muita rock-levyjä. Ne löysin Tukholmasta ennen Amerikkaan lähtöä.

Mutta varsinainen levytysaalto tapahtuikin vasta Woodstock-festivaalien jälkeen. Paikalla oli elokuvan mukaan 1.5 miljoonaa ihmistä. Ainakin yksi vauva syntyi mutavellin keskelle. Paikallinen sheriffi kiitteli hyväkäytöksisiä vieraita ja kutsui heitä kunnon amerikkalaisiksi.

Levy-yhtiöt tajusivat raha-sammon.

Olin taas unohtanut miten uskomattoman lahjakas musiikkikansa amerikkalaiset ovat. Kolmessa tunnissa näin ja kuulin rockin ehdottomasti parhaimman osan, mitä ikinä on ollut.

Tämä ei ole mielipide.

Asuin Amerikassa kaksi vuotta ja tiedän että rock on oikeata kansanmusiikkia, vaikka se onkin sekoitus jazzista, bluesista ja ”travellin’ man”-reissumiesmusiikista. Viimeksimainittua ruvettiin kutsumaan nimellä Blue Grass. Ei Suomessa suunnilleen jokainen vastaantulija osannut vuonna 1969 soittaa jotakin instrumenttia. Ei meillä ollut elävää kansanmusiikkia. Pelimannit alkoivat olla jo haudassa, ja sitä paitsi se musiikki oli alunperin ruotsalaista kansanmusiikkia, aika lailla naftaliinissa.

Country-Joe MacDonald lauloi Woodstockissa sen, jonka opin sitten mielenosoituksissa myöhemmin:

One, two, three, four
I don’t want no fucking war,
Five, six, seven
I don’t give a damn,
Next stop is Viet Nam.

Missä ovat Irakin ja Afganistanin sodanvastaiset laulut? Levy-yhtiöt jauhoivat nuuskaksi lahjakkuutensa, silloiset. Entä nykyiset? Ehkä heillä ei ole enää ajatuksia moraalista, vaan dollarin kuva silmissä. En tiedä. En tosiaankaan tiedä ja se masentaa minua, sekä tietämättömyys että synkät epäilyt.

Woodstock näytti kaksi lahjakkuutta joita ylittäneitä on kyllä vaikea löytää: Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin. Kamera hellii Joplinia kun hän laulaa Work Me, Lord, voimallisuudessaan traditionaalinen negro spiritual kyllä jää toiseksi. Tässä elokuvaversiossa Hendrix ei esitä pelkästään Star Bangled Banneria vaan hän ikään kuin soittaa elokuvan loppuun oman konserttinsa, joka alkaa Voodoo Chile’sta, siirtyy Purple Hazeen ja päätyy sitten Tähtilippulaulun sodan kumuun.

Toisin kuin Jefferson Airplanen, Carlos Santanan tai Country Joe and Fishin kohdalla jalka ei lyönyt tahtia eikä kroppa heilunut, vaan kuuntelin jok’ikistä sointua, joka Hendrixin kitarasta lähti. Kameramies tunsi musiikin, konserttia saattoi seurata kuin olisi aivan lavan reunalla.

Että pitääkö muistuttaa Janis Joplinin ja Jimi Hendrixin kuolleen jo seuraavana vuonna? Sanoin sen jo. Levy-yhtiöiden ahneudesta tuli loputon. Eihän tilinpitäjä voi ymmärtää minkälainen otus taiteilija on. Lähtökohdat ovat suorastaan vastakkaiset.

Mutta Santana esiintyy ja tekee levyjä edelleen. Ne ovat täyspainoista latino-rock-musiikkia. Luin jostain, että Crosby, Stills, Nash and Young aloittaisi uudelleen, vaikka joku muusikko ei taida enää olla keskuudessamme.

Tarkennan vielä. Tässä alkuperäismusiikissa sähköisten vempeleiden käyttö on minimissään. Sähköinstrumentit ja kovaääniset riittävät. Keskiössä on taiteilijaryhmä, joka on kovien aikojen saumattomaksi hitsaama. Jokainen muusikko on rautainen ammattilainen, mutta rakastaa työtään.

Sanomana rauha ja rakkaus eivät ole mitenkään vanhentuneet. Ydin huutaa edelleen lujaa melkein 40 vuoden takaa.

Kritiikin kuolema?

Kuva taidenäyttelyn avajaisista Anno Dazumal





Olen miettinyt paljon työtä jota olen tehnyt muun työn tai opiskelun ohella jo yli 40 vuotta, kritiikkiä. Olen kirjoittanut useimmiten kirjoista, mutta myös teatterista, elokuvista, vapaasta sivistystyöstä, arkkitehtuurista.

Anita Konkka nosti esille kirjallisuuskritiikin heikon tolan, aiheen hän puolestaan oli saanut englantilaisesta Guardian-lehdestä. Nettilehdessä povataan kirjallisuuskritiikille kuolemaa. Se kuulostaa ihan yhtä kamalalta kuin romaanin jo ainakin sata vuotta povattu kuolema – jaa ehkä ei ihan niin kauan mutta ainakin sen ajan kun olen itse kirjoista kirjoittanut.

Guardianissa on aavisteltu, että kirjallisuuskritiikki muuttaa muotoaan ja asettuu Blogistaniin. Siellä toimiikin jo useita saitteja, joissa harjoitetaan kirjavinkkausta. Blogistan muodostaa erilaisia vertaisverkkoja ja virtuaaliystävän kautta saa todennäköisesti päteviä vinkkejä, jotka sopivat vertaisverkolle.

Se ei ole sama asia kuin kritiikki.

Kriitikolle on asetettava vaatimuksia: koulutus, kokemus, jonkinlaiset suhteet kulttuurin kenttään. Mutta se on vain takaamassa jonkinasteista ammattitaitoa. Kriitikko on väärällä asialla, jos esittelee omaa maailmaansa, kun kyse on juuri julkaistusta uudesta kirjasta.

Sillä jos kriitikko mittaa kritisoitavaa kirjaa esimerkiksi vasten omaa maailmankuvaansa, niin siitä se soppa syntyy. Kyllä kriitikon pitää pystyä olemaan teoksen sisällä ja sieltä arvioimaan sitä suhteessa muuhun samantyyppiseen kirjallisuuteen.

Kriitikko ei ole kirjallisuudentutkija, vaikka siitä ei ole toki haittaakaan, päinvastoin. Hän ei voi asettua tuomariksi. Hänen asemansa parhaimmillaan on mielestäni olla sillanrakentaja teoksen ja lukijan/kokijan välillä.
Missä kritiikkiä voi opiskella? Ei missään.

Itse olin sikäli onnekas, että pääsin opiskelemaan muinaiseen Draamastudioon Tampereen yliopistoon ja siellä tutkija/kriitikkolinjalle. Opettajat olivat kirjoittamisen, kritiikin, dramaturgian, journalismin ja ylipäänsä kulttuurin kentän asiantuntijoita. Näitä erityiskursseja oli noin 20 viikkotuntia kolmen vuoden ajan ja sen ohessa vaatimuksena oli humanististen tieteiden kandidaatin tutkinto pääaineena yleinen kirjallisuustiede ja sen draamalinja.

Sitten Helsingin teatterikoulu rupesi kutsumaan itseään korkeakouluksi. Se koulu ei sietänyt muita kouluja rinnallaan ja Tampereen Draamastudio hävisi.

Rahoitin opintoni lehtijutuilla, joista suurin osa oli kritiikkejä. Enää opiskelua tuskin voi kritiikeillä rahoittaa, mutta nyt onkin opintotuet ja –lainat ja asumistuet. Siihen aikaan lehdissä oli jopa runoja ja novelleja. Esseet olivat myös lehtien suosima laji, siis aivan tavallisen maakuntalehden, ei erikoisaikakauslehden. Esseitä oli tavallisten sanomalehtien kulttuurisivuilla vielä 1980-luvulla yleisesti.

Sanomalehdistö on vähentänyt kaikkia kritiikinlajeja. Viimeksi aiheesta älähtivät kuvataiteilijat. Kun heidän näyttelyitään arvostellaan, niin se vie paljon tilaa, koska mukana täytyy olla kuviakin. Jokaisella lukijalla on oma visuaalinen maailmansa ja lehden kuva voi saada lukijan menemään galleriaan tai museoon.

Minulla on sellainen tunne että blogien kirjavinkit ovat hyvin suosittuja. Minusta se on hyvin hedelmällinen tilanne kirjallisuuskeskusteluille. Mutta myös muista taiteista pitäisi voida keskustella.

Blogien yhteyteen voi panna valokuvia. Tässä yhteydessä varmaan pitäisi taas huutaa professori Jukka Kemppistä apuun, mutta olen tosissani miettinyt sellaista, että jospa joku taidenäyttelyissä kävijä saisi kirjoittaa kokemuksistaan blogiinsa ja panna esille ilman kustannuksia jonkun teoksen kuvan.

Sama pätisi teatteriin.

Kuvaajalla on oikeus valokuvaansa, mutta entä jos joku on ottanut kuvan taideteoksesta? Tai teatteriesityksestä? Sehän käy nykyään jopa puhelimeen liitetyllä digikameralla.

Täällä kyllä on olemassa joitakin taidesivustoja, mutta ne ovat yleensä jonkun yksittäisen kuvataiteilijan. Meiltä puuttuu kokoava kulttuurisivusto, jossa voisi olla kuvitus mukana.

Tilanne on muuttumassa hankalammaksi, kun uusi tekijänoikeuslaki astuu voimaan. Minulle on tullut se käsitys, että blogin kirjoittaja on silloin vastuussa jopa kommenteista (eli hänellä pitäisi olla sulku ja tarkistaa kenet päästää läpi ja kenet ei).

Se kyllä tarkoittaisi jonkinasteista vertaisverkon loppumista. Sananvapaus kutistuisi oleellisesti.

Viimeisessä Guardianin puheenvuorossa kysyttiin: A penny of your thought? Blogien kirjoittajat tekevät työtään ilmaiseksi, kaikkien huviksi ja hyödyksi. Ei ole tarkoitus että sillä joku eläisi.

Jokaisella kirjoittavalla ihmisellä jää töistään ajatuksia yli, eikä niitä kannattaisi raahata roskikseen. Niistä voisi jalostaa kuvin varustetun reportaasin, esseen tai kolumnin. Sen voisi sitten omalla vastuullaan julkaista Blogistanissa. Joskus se voisi olla jopa kritiikkiä, jolle, kuten sanoin, on kyllä asetettava selviä omia ammatillisia vaatimuksia.

Tämä ei tarkoita etteikö kritiikki voisi olla iloista, sellaista on joskus jopa tiede.

Tänään

Day in the Life

I read the news today, oh boy:
4000 holes in Lancashire
And thought eh holes were rather small,
They filled them all.
Now I know how many holes it takes
To fill the Albert Hall.
I love to turn you on.
(The Beatles: Seargent Pepper Lonely Hearts Club Band)

Olen kulkenut viikon sumussa. Kaukolinssit olivat korjattavana. En vaadi enkä tahdo paljoa, uudet kehykset olivat mahdottomat lisätä hintaan, koska pelkät linssit olivat jo 230 euroa, enkä tiedä miten selviämme loppukuun ruokalaskuista. Ulkonäöstä minun ei tarvitse onneksi välittää.

En tapaa ketään. Jos joku tuttu tulisikin, en tuntisi häntä. Sanokoot sitten ylpeäksi, mutta enhän minä voi madella pitkin katuja pyytämässä anteeksi, että olen hukannut ikivanhat kaukolasini.

Tänään aamulla tuli tekstiviesti ystävältä. Tiesin että hän on lähtenyt matkaan ja koska n.k. roaming maksaa hirveästi, muut kuin tekstiviestit eivät ole mahdollisia, ellei satu tietokonekahvilaan.

Siinä kysyttiin suomeksi muistanko kuinka monta reikää tarvitaan täyttämään Albert Hall. Muistin sen heti ja kirjoitin koko säkeistön ylös ja lähetin sen takaisin. Hän osaa saksaa paremmin kuin englantia. Nyt pelkään että hän toistaa näitä päivän uutisia jok’ikiselle tapaamalleen engelsmannille ja minkä käsityksen ne taas saavat Suomesta.

Säkeistöhän on unta. Ja kun vielä lopuksi laulaja tahtoo kääntää ystävänsä päälle, niin alkaa selvästi mennä psykedelian puolella. Ja kyllä biisi siihen suuntaan useimmissa säkeistöissä meneekin reippaasti.

Seuraava tekstiviesti tuli optikolta: saisin lasit tänään. Hapuilin vanhoja lukulaseja käsiini, koska olen jättänyt vanhat kaukolasit ilmeisesti mökille. Ainakaan niitä ei ole missään todennäköisessä sen paremmin kuin epätodennäköisessäkään paikassa. Olen joutunut katselemaan pihan sadetta ruikuttavia punaruusuja sumun läpi, en ole uskaltanut hypätä Jopon selkään, olen joogannut niin että oloni alkaa olla suhteellisen puhdas.

Lähdin epäteräville kaduille. Päätä jomotti ja silmät ovat punaiset kuin päivällä valvomaan joutuneen ärtyneen pöllön.

Olin lukenut että Taivaansusi etsii matkakumppania Roomaan ja sydämeen alkoi sattua. Olisi hauskaa olla 30 vuotta nuorempi, vailla nivelrikkoa ja kaikki aistit toimivina. Haluaisin nähdä ainakin etruskimuseo Villa Giulian ja sen jesuiittakirkon, jonka kattomaalaukset ovat väärennettyä, taitavasti maalattua kolmiulotteisuutta. Kirkko sijaitsee vähän matkaa Espanjalaisia portaita alapäästä vasemmalla puolen katua ja sen ohi voi vahingossa kävellä, ovi on vaatimaton ja huomaamaton.

Italia on sellainen maa että tunsin heti sinne päästyäni oloni kotoisaksi. En ole missään muualla käymissäni paikoissa ajatellut kotia heti, silmänräpäyksessä. Voi se johtua isän kertomuksista Pompeijin kaivauksilla ja äidin Villa Lanten ihastelusta.

Kyllä, yllytin ystävääni lähtemään mieluummin Italiaan kuin Lontooseen. Lontoossahan vain sataa, oli kesä tai talvi. Sen lisäksi brittihuumori on tavattoman vaikea laji, enkä usko että ilman sitä siellä selviää.

Sain lasit ja maailma muuttui teräväksi mutta samalla kuperaksi. Optikko vakuutti että kuperuus häviää. Päätä särkee jos mahdollista vielä kaameammin kuin aamulla.

Tuon ylhäällä olevan briljantin lähetti minulle Sari (). Hän lopettaa bloggauksen ainakin joksikin aikaa. Sari joutuu tulemaan Italian Modenasta Suomeen hautaamaan äitinsä. Aika oli tullut. Toivon Sarille jaksua, koska valoisat päivät tulevat vielä.

Sari ilmoitti saatteessa, että minun (ynnä kuuden muun) on lähetettävä briljantti eteenpäin seitsemälle (7) blogistille. Haluan antaa sen sille nuorisolle, jota pidän eräinä parhaimmista humanisteina Blogistanissa, lähettäkööt nuoret aikuiset kiviä eteenpäin! Heitä on onneksi paljon muitakin, mutta nämä ovat kyllä mielestäni briljantteja:








Huomautus: Vaikuttaa siltä, että linkit eivät toimi. Panen briljanttilinkit sitten sivupalkkiin. En ole ikinä yrittänytkään tehdä linkkejä, joten eivät kai ne hetikohta toimi... Annoin ne siis Timon ajalle, Silumiinille,Penjamille, Taivaansudelle, Koskikaralle, Susille jotka tulevat, ja kyllä vielä Takkiraudallekin, vaikka en onnistunut saamaan sitä linkkilistalle