Hiihtolomalla

Mt. Hoodin laskettelijoita uudella lumella. (Valokuva M.J.O'Brien)





Erämaassa oli kamelien juoksukilpailut Idan hiihtolomalla. (Valokuva: Roque Solabarrieta)




Vedessä on vähemmän liukasta. (Valokuva: Leo Ackley)

Apokryfejä mietiskellessä

(Max Beckmann ja Jeesuksen ristiltä otto)


Edellisen postauksen loppuvaiheessa iski yhtäkkiä mieleen, että olen lukenut joskus Raamatun apokryyfikirjoja, vaikka niitä ei evankelisluterilaisen, siis tunnustuksellisen, uskonnonopetuksen Raamatussa ollutkaan.

Mutta en yhtään muista milloin ja missä. Niinpä piti tutkia, mitä merkillistä oikeastaan suomenkielisissä Raamatuissa on tapahtunut. Huomasin että Luther, siis Suomen valtiollisen uskonnon profeetta ja oppi-isä, vatsakas piruja pelkäävä protestantti, oli omaan teologiseen uskoonsa ne nuo apokryfit jättänyt. Outoa.

Katolisessa Raamatussa ne ovat ja esimerkiksi Holoferneen kuolemankauhuinen tappokuva on katolisen kirkkotaiteen ikonografiaa: samat kasvot ja irvistys maalasi sen sitten Caravaggio tai Gentilleschi.

Löysin Suomen Raamatunkäännöskomitean ehdotuksen apokryfien uudeksi suomennokseksi, se on internetissä .pdf-formaatissa formuloitunut ja säilöytynyt koipalloissa viitisen vuotta. Mutta esimerkiksi Juditin kirjan kieli on mielestäni loistavaa. Aivan samoin pidin virallisen Raamatun kielestä. Minusta on oikein ja kohtuullista että Raamattua lueksivat suomalaiset saavat kirjansa maukkaassa muodossa.

Päädyin kopioimaan tappokohtauksen kommentiksi. On omituista kommentoida itseään, mutta minä kyllä puhunkin itsekseni.

Täällä käsitellään Stanley Kubrickin elokuvaa Kellopeli appelsiini. Se osui, auts, koska satuin juuri lukemaan Iris Murdochin kirjan Henry and Cato. Kirjaa ei käsittääkseni ole suomennettu.

Kellopeli appelsiini oli Anthony Burgessin kirjoittama kirja. Se suomennettiin jo vuonna 1991, suomentaja Moog Konttinen teki hienon työn, koska alkuperäisteksti on lievästi sanoen hankalaa, siinä sekoitetaan slaavilaisperäisiä sanoja Lontoon cockney-slangiin. Konttinen tarkisti suomennosta kun se julkaistiin uudestaan vuonna 2007.

Totta kai useimmat ovat nähneet elokuvan, minua kiinnosti kirja ja sen kirjoittaja, koska hän elokuvan aikoihin katui syvästi sekä romaanin kirjoittamista että sen filmausoikeuksien antamista. Syy ei ollut mitenkään Kubrickin työn väheksyminen, vaan se että hän pelkäsi elokuvan antavan huonoja roolimalleja brittinuorille.

Burgess oli katolinen, samoin oli alunperin Dublinista kotoisin oleva Iris Murdoch ja kumpikin on eräänlainen moraalifilosofi. Murdoch oli sitä virallisesti, filosofian professori. Mutta fiktion keinoin on mahdollista ehkä käsitellä laajemmin moraalifilosofiaa kuin olisi pienen yleisön filosofiankirjoissa.

Fiktiossa on mahdollista antaa kasvot ongelmille jotka ovat periaatteessa filosofisia.

Burgessin ja Murdochin kirjojen yhteinen nimittäjä on nuori väkivaltainen huligaani. Burgessin Alex ja Murdochin Beautiful Joe ovat häirikkönuoria, vinoon kasvaneita, kaltoin kohdeltuja. Alex pitää valtaa ja Beethovenia kauneutena, jollaista ei voi ylittää, Beautiful Joe etsii rakkautta, jonka hän löytää katolisen papin luota. Pappi on käännynnäinen eikä tajua itse pitkään aikaan suhteen homoseksuaalista ulottuvuutta, vaan ajattelee pelastavansa pojan.

Pappi ei edes näe Beautiful Joen väkivaltaisuutta, joka liittyy naisiin. Beautiful Joe rakastaa naisia vihaamalla heitä. Kirjassa on monimutkainen ja hienosyinen perheiden dynamiikan kuvaus, koska pappi Catollakin on ollut äiti - ja sitä paitsi erittäin elävä ja kaunis sisko Colette.

Murdochin kirjan aikaperspektiivi on pitkä ja sen tempo on hidas. On ilo lukea sellaista kirjaa. Mihinkään ei ole kiire, kieli on olemassa tarinaa eteenpäin viemänä kauniina ja täsmällisenä englantina. Brittienglanti sisältää myös tunnistettavat luokkaerot - eli senlaatuinen luokkaretki.

Kirjassa ei ollutkaan tärkeintä itse tarina, vaan henkilöihin liittyvät asiat. Henry, toinen nimihenkilö, on perheen, taiteen, kahden maan ja rakkauden kimppu. Rakastumisen ja seksuaalisen heräämisen ohella näkyy luontevasti rakkaus kuvataiteeseen ja erityisesti Max Beckmanniin, josta hän on kirjoittamassa kirjaa. Beckmann oli saksalainen ekspressionisti, joka joutui pakenemaan Hitleriä Yhdysvaltoihin ja hänellä on erittäin voimallinen vaikutus abstraktin ekspressionismin syntyyn sodan jälkeen.

Kirjaan tulee lisäksi kulttuuriantropologiaa Yhdysvaltain ja Englannin yliopistolaitoksen ja laajemmin sivistyneistön vertailussa. Atlantin valtamerestä on kasvanut noita kahta maata erottava meri. Henry ei voi saada opettajan paikkaa englantilaisessa yliopistossa, mutta Yhdysvalloissa kyllä. Hän ei ole amerikkalaisine todistuksineen Englantiin pätevä.

Ehkä tässä on kyseessä brittien stiff upper lip, en tiedä. Katalysaattori Beautiful Joe tulee kuitenkin muuttaneeksi perusteellisesti sekä Henryn että Caton elämän. Väkivalta on valtaa.

Burgessin Alec puolestaan tulee yhteiskunnan pelastamaksi, kunnes poliitikot keksivät että väkivallasta, raiskauksista ja Beethovenista juopunut nuori mies on mitä parhainta poliitikkoainesta. Tämä ei ole edes satiiria.

Sadismin mukana olo todennäköisesti johtuu yksinkertaisesti siitä että Burgess oli yläluokan kasvatti ja sellaisena tunsi brittikasvatuksen sadismin pedofilioineen päivineen. Siitä todella voi tulla toinen luonto. Murdoch taas, Dublinista kotoisin, pohtii moraalifilosofiassaan, Henryn ja Caton fiktiivisissä hahmoissa, myös katolisuutta, joka vaatii papeiltaan koko elämän.

Caton ajatus Beautiful Joen pelastamisesta on viattoman idealistisen käännynnäisen ajatus ja päätyy katastrofiin, totta kai. Pappien ehkä oletetaan olevan lunastajia jumalanpoika Jeesuksen lisäksi.


(Max Beckmannin sirkuskuva Henryn ja Caton kannessa)

Kenen hillittömyys?

Hillittömyys tuottaa kärsimystä, esteettisellä ihanteella on hintansa. Tässä puhutaan Arthur Rimbaudista, joka katosi nuorena Afrikkaan, kun ei löytänyt itsessään sitä suurta runoilijaa joka hän tunsi olevansa. Ehkä hän oli suuri, mutta ei vain oppinut ilmaisemaan suuruuttaan.

Kirja on Umberto Econ toimittama kuvataidekirja nimeltä Kauneuden historia (2008, kirjasta enemmän täällä), jossa käydään läpi Euroopan taiteen historia. Rimbaud sanoo pienellä präntätyssä tekstissä: Eräänä iltana istuin kauneus sylissäni – Minusta se oli katkera. – Solvasin sitä. Sitaatti on luvussa Kauneuden uskonto ja sen symbolismia käsittelevässä osassa.

Rimbaud, Mallarmé, Wilde, Edgar Allan Poe, Baudelaire, koko symbolistien dekadentti joukkio, on edustettuna tekstissä, jota kuvittavat Gustav Klimt, Henri de Fantin-Latour ja Ėduard Manet. Symbolismi oli voimissaan noin vuosina 1850-1914, joka tapauksessa ensimmäinen maailmansota lopetti kaikki kuvataiteelliset ja runolliset kokeilut, ja maailmantuska jäi joksikin aikaa.

Kiinnitin huomioni Gustav Klimtiin, koska meillä sattuu olemaan hänestä kokonainen kirja, Gottfried Fliedlin kirjoittama elämänkertateos Maailma naisen hahmossa. Klimt eli juuri symbolismin aikoihin, 1862-1918. Suomennos on Tarja Braunin ja hyvä sellainen.

Econ kirjassa Klimtin maalaus on nimeltään Salome. Nimi on väärä ja se on toistunut vääränä yhä uudelleen monissa taidekirjoissa. Maalauksen raameissa nimittäin lukee Judith ja Holofernes.

Näiden kahden Raamatun naishahmon suhde miehen tappamiseen on oleellisesti erilainen. Judith tappaa itse, palvelustyttönsä auttamana, Holoferneen. Sen sijaan Salome esittää kuuluisan seitsemän hunnun tanssin ja saa siitä hyvästä palkakseen kuningas Herodekselta Johannes Kastajan pään.

Fliedlin kirjassa nimisotkuun uhrataan melkoisesti palstatilaa, koska se on outo. Klimtin kuva on tyypillinen jugend-maalaus, jossa dekoratiivisuus miltei peittää hahmot alleen. Judithin ilme on kuvassa julkean itsetietoinen, vaikka katumus ei tietenkään murhaajan kuvaan istukaan, ainakaan raivon ja intohimon hetkellä.

Nainen on pukeutunut kauniisti ja värikkäästi ja näyttää tunkeneen Holoferneen pään laukkuun. Ehkä kyse oli tietoisesta teosta eikä raivon osoituksesta?

En tiennyt sitä, että 1900-luvun alun Wienissä oli käynnissä voimallinen naisemansipaatioliike. Naiset alkoivat yhä enemmän käydä töissä ja hankkia yhä vähemmän lapsia. Freud piti vastaanottoaan Wienissä ja tapasi paljon hysteerisiä naisia, joiden kohtaukset hän johti yläluokan elämäntavan dekadenssiin ja toimettomuuteen. Hän myös löysi naisista mielestään seksuaalista turhautumista, mikä on saattanut pitääkin paikkansa, mikäli emansipaatio löysi ilmiasunsa seksuaalisesta itsenäisyydestä.

En tiedä, koska minulla ei ole käytössäni Wienin sosiaalihistoriaa. Mutta ehkä Klimt Judith-maalauksessaan kommentoi Wienin naisten itsellisyysliikettä.

Mutta toinen kuva, joka kuvaa samaa tappokohtausta, onkin sitten länsimaisen maalaustaiteen ensimmäisiä naiskuvia, autenttinen vihan kuva, joka kohdistuu mieheen. Maalari on nimeltään Artemisia Gentilleschi. Hänen elämästään ja kohtalostaan on kirjoitettu paljon, esimerkiksi täältä saa osviittaa hänen merkityksestään barokkitaiteeseen - ja antaa oivaltaa hänen merkityksensä naisten tekemälle kuvataiteelle.

Artemisia ja hänen taiteilijaisänsä Orazio kuuluivat n.k. caravaggisteihin, barokin taiteilijoihin, jotka seurasivat Caravaggion jälkiä. Yksi Caravaggion tavaramerkeistä oli maalausten valo, toinen oli hänen oma väkivaltansa: hän joutui pakenemaan Italiasta tapettuaan ihmisen.

Artemisia eli vuosina 1593-1653. Hänen maalaamansa Judith ja Holofernes on kaikkea muuta kuin dekadentti kuva. Sitä voisi sanoa suorastaan realistiseksi. Samalla kuva on selvä manifesti siitä, miten nainen suhtautuu hänet raiskanneeseen mieheen.

Tässä ei ole kysymys intohimodraamasta, jollaiseen Klimt tuntuu viittaavan, vaan teloituksesta. (Kumpikin tähän präntätyistä kuvista on osa maalauksesta, keskeinen, koska oli tarpeen kuvata tappo.)

Näistä kahdesta kuvasta voi oppia paljon ja nähdä kahden aikakauden käsityksen miehen ja naisen suhteesta tai oikeastaan suhteen väkivaltaisuudesta. Väkivalta ei ole näiden kuvien jälkeen suinkaan vähentynyt – pikemminkin päinvastoin.

Edelleen kaikkien Toista maailmansotaa seuranneiden selitysten, historiankirjojen, elokuvien ja muun jälkeen joukkoraiskauksia käytetään yleisesti sodissa keinona lyödä vastustaja moraalisesti polvilleen. Viimeksi tätä sodankäyntitapaa sovellettiin Euroopassa Jugoslavian sodan yhteydessä 1990-luvulla.

Ehkä uusia Judith-kuvia on jo tehty, mutta minun silmiini niitä ei ole osunut. Ehkä Judith on nykyään nimeltään joku muu. Eikä hänen välttämättä tarvitse asua Euroopassa lainkaan.

Allegoria ei ehkä ole ollenkaan juutalaiskristillinen, se ei ehkä liity mihinkään uskontoon, vaan aikakausiin ja kulttuureihin?


Edit 12.2. The article is in English here as I have got questions of the context, mainly: why Klimt?

Sirkuksen lumo

Uuteen vuoteen kuuluu sirkus telkkarista, vaikka Circus Soleil. Tänä vuonna se jäi katsomatta ja aika omituisesti, vaikka kaiken järjen mukaan juuri se olisi pitänyt katsoa: lapsenlapset olivat kylässä. Ei tullut katsotuksi televisio-ohjelmaa kertaakaan sen puolentoista päivän kuluessa.

Aika oli kortilla, siis vanhempien, ruoka-aikojen, vaipanvaihtojen ja semmoisen kanssa, että jonkun huippuhetken nostaminen yleisen kaaoksen, naurun, itkun, tuolien kaatamisen, kiukunpurkausten, aikuisten jupinan ja totaalisen riemun välähdysten väliltä joku sellainen kuin telkkari jää varjoon – ja yleensä pysyy suljettuna.

Ensimmäinen muistoni sirkuksesta on ehkä kolmivuotiaana. Samana vuonna pääsin ensimmäistä kertaa myös oopperaan. Seuraavana vuonna matkustin yksikseni Sukevalta Alavudelle, mutta tietysti konduktöörisedät katsoivat perään.

Mutta sirkuksessa oli leijona ja se karjui. Muistan sanoneeni hitaasti kuin jotakin mantraa tai rukousta: kiltti kisu, kiltti kisu, kis kis.

Rakastin kissoja jo silloin. Sirkus oli todennäköisesti Sukevan suuressa keskusvankilassa kylässä. Vangit tekivät lujasti töitä, maata raivattiin suolta, suosta, eikä traktoreita ollut joka työporukalle. Kyllä he edes sirkukseen ansaitsivat päästä.

Vankilan sedät olivat itsestään selvästi myös minun setiäni ja he kuljettivat minua mukanaan. Pystyin menemään jo kaksivuotiaana miltei minne vain, koska tiesin että sekä sedät että varsinkin hevoset pitivät minusta.

Paljon myöhemmin tajusin, että vankila oli täpötäynnä ja että sieltä ei mitenkään päässyt pakenemaan koska se on korpivankila, ja sen että vangeilla oli ikävä kotiin ja heillä saattoi olla montakin lasta odottamassa.

Jostakin luin että 40-luvun loppu ja 50-luvun alku olivat väkivaltaista aikaa ja se johtui sodasta. Aivan nuoret miehet olivat joutuneet viisikin vuotta perättäin vain tappamaan. Vaikka sotakomiikka oli suosittua, niin oikeasti olosuhteilla on taatusti raaistava vaikutus.

Sen lisäksi olen kuullut että yskänlääke oli välttämätön etulinjassa, mikään ei saanut herättää vihollisen huomiota, ja se lääke oli heroiinipitoista siihen mittaan, että Suomessa oli rauhan tullessa myös ensimmäinen huumausaineaalto, joka levisi siviiliinkin.

Mutta se pieni tyttö oli täysin turvassa. Näin unta siitä leijonasta vuosikaudet, ja muistan vieläkin miltä se näytti.

Toinen kohokohta sirkuksessa oli trapetsi. Luin myöhemmin Oiva Paloheimon kirjoittaman Tirlittanin, jossa lapsitähti, Sirkus Meranon ihme, oppii keinumaan ja päästämään irti kuoleman uhalla. Kuolemasta tuli sitten puhettakin että mitä se on. Huomasin, että kukaan ei osaa tarkkaan sanoa miten sitä pitäisi kuvata. Kuulin körttihautajaisissa mummojen sanovan että oli kaunis kuolema. Sen jälkeen mummot alkoivat veisata uudelleen.

Sirkuksessa on jotain sellaista joka ei kuole. Sen kuvat, tapahtumat, liikkeet, värit, fanfaarit, sahajauhopöly ovat kaikki yhtä suurta ja ihmeellistä unta.

Blogistanissa on liikkeellä meemi. En osaa yleensä niihin liittyä, mutta nyt kävin katsomassa kuvia. Neljäs kuvakansio on nimeltään Ihmisiä ja neljäs kuva on tämä akrobaatti.

Tunnen tytön, mutta vain lapsena ja nuorena. Hänen nimensä on Heini ja 8-vuotiaana hänen normaalein asentonsa näytti olevan puussa roikkuminen pää alaspäin. Hän osasi myös kiemurrella ihmisiä pitkin kuin mikäkin liaani tai käärme. Sen lisäksi tyttö oli aivan uskomattoman absurdilla tavalla hauska jo lapsena.

Hän osasi päästää irti ja tarttua juuri oikeisiin asioihin aikuistenkin kanssa.

Sirkus Meranossa tai siinä leijonasirkuksessa ei vielä ollut näitä huiviakrobaatteja. Heidänkin liikkeissään on kysymys sekunneista, yhdestä kangassuikaleesta on päästettävä irti, pudotettava itsensä alas ja kyettävä ottamaan jalalla kiinni. Ja niin tyttö on taas pää alaspäin.

Mutta tässä kuvassa tyttö katsoo suoraan kameraan. Hän kiusaa katsojaa: etkö usko että uskallan päästää irti?