Tihentymiä

(Valokuva: Wikimedia)


Luin vähän aikaa sitten Haruki Murakamin kirjan Kafka rannalla. Se pitäisi kirjoittaa oikeastaan että Kafka Rannalla, koska senniminen oli päähenkilö, kodistaan karannut 15-vuotias poika.

Japanilaista nykyproosaa. Ensimmäiseksi mieleeni tuli japanilainen ohjaaja Kenji Mizoguchi ja hänen episodielokuvansa Kalpean kuun tarinoita. Siis elokuva. Seuraavaksi tuli mieleen japanilainen kuvataide, johon tutustuin New Yorkin Metropolitanissa jo joskus 1960-luvulla. Sitten tuli mieleeni että japanilaiset lahjoittivat Washington DC:iin kirsikkapuita, jotka edelleen kukkivat keväisin.

Muistan myös oman amerikkalaisen pihani kirsikkapuun, joka kukki helmikuun lopulla. Kirsikoita syötiin jo kesäkuussa.

Mutta kirsikkajuhla on aivan erityinen Japanissa ja liittyy muun muassa rakkauteen. Myös Mizoguchin ja Murakamin tarinat liittyvät rakkauteen. Jotain aivan erityistä on kyllä japanilaisten luontosuhteessa. Sekin liittyy rakkauteen: ihminen ja hänen ympäristönsä ovat yhtä.

Muistan viime vuonna Australiassa asuvan Ruun (I.O.Rumdum) kuvakertomusta Kiotosta, joka on ehkä parhaiten säilynyt vanhojen talojen ja temppeleiden kokonaisuus entisajoilta. Ruu istui temppelipuutarhassa, hiekkapuutarhan reunalla, ja puhkesi kyyneliin.

Minua harmittaa, että internetissä on laiminlyöty japanilaisten varhaiset hienot elokuvatyöt. Ei edes still-kuvia löydy. Mizoguchi nyt sattuu olemaan siellä, koska on saanut Cannes’n palkinnon 1950-luvulla, mutta japanilaiset eivät pääse omalla painollaan esille – ei, pitäisi osata japania että tietäisi mitä esimerkiksi tämän hetken japanilainen ajattelee tämän hetken japanilaisesta kulttuurista.

Minulla on hämärä tunne siitä, että yksi Mizoguchin elokuva sisältää aivan käsittämättömän hienon kohtauksen järvellä, keskellä sumua, ja paikalla on haamuja. Sekä shintolaisen että buddhalaisen filosofian pohjalla on ajatus siitä että vainajat ovat edelleen läsnä.

Tämä ei ole New Age –höpinää , jota tottatotisesti en ikinä harrasta, vaan käsitys ihmiselämästä kokonaisuutena: ei tarvitse elää pelkästään nykyisyydessä ja toivoa tulevaisuudelta sitä tai tätä, vaan myös historia on elossa.

Murakami tuo kirjaansa elävän ihmisen 15-vuotiaana, mutta ihminen onkin hyvin vahva ja oikeastaan yhtä ja pelkkää ja silkkaa keskittymistä koko nainen, nykyhetken 60-vuotiaana. Siksi hän kykenee olemaan kahdessa hahmossa samaan aikaan.

Sanotaan että länsimainen ihminen on unohtanut historiansa.

Siinä on ilmeisesti tärkein peili, jota vasten japanilaista kulttuuria voi ajatella. Kyllä, olen lukenut ison osan buddhalaisesta kirjallisuudesta ja ei, kyse ei onneksi ole uskonnosta, jolle olisin ehdottomasti jo kehittänyt vähintään kutiavan ihottuman ellen peräti astmaa.

Japanilaisten elokuvien ja kirjojen, etenkin runouden, selittäminen on hyvin vaikeata ellei mahdotonta. Kulttuuri oli tavattoman kauan sulkeutunut muulta maailmalta Kiinaa ja Vietnamia lukuun ottamatta, että se on säilynyt ehkä osin vielä nykyaikaan asti omaleimaisena.

Viimeksi olen keskustellut japanilaisuudesta säveltäjä Pehr-Henrik Nordgrenin kanssa. P-H meni kuolemaan tänä vuonna, enkä näe enää hänen nuottiviivasto-otsansa alla tuikkivia silmiään, kun hän yritti saada sanoiksi omaa musiikkiaan.

Tapaamisesta on aikaa. Istuimme Pelimanni-ravintolan terassilla ja puhuimme suunnilleen huutaen, koska Kaustisilla oli tavan mukaan meneillään jokin musiikkitapahtuma alhaalla pallokentällä, joka oli katettu puiseksi.

Kysyin häneltä ikebanasta, kukkien asettelutaiteesta, koska olin nähnyt hänen japanilaisen vaimonsa kimonoasussa suorittavan rituaalin samaan aikaan kun Izumi Tateno soitti flyygeliä. P-H kohautti olkapäitään ja vilkaisi samalla poikaansa, joka pelasi pajatsoa ravintolan eteisessä.

Tahdoin istua silloin ensimmäisellä rivillä, joku oli kertonut minulle että ikebana kuuluu osana konserttiin, joka sisälsi aivan merkillisen hypnoottisen kokonaisuuden Debussy’n meriaiheisia konserttoja. La Mer?

Tiedän että kyse on tulkinnasta. Sen vuoksi tuon hetken selittäminen on pelkkää hapuilua, koska sanat eivät tavoita ikebanaa ja Debussya. Varmasti Mizocuchista ja Murakamista voisi kirjoittaa kokonaisia opuksia. Mutta parhaimmillaankin ne väistämättä ohittavat tunteet, koska esseihtivä länsimainen (tieto)kirjallisuus tavoittaa tunteita vaivalloisesti ja anteeksipyydellen.

Jotain tekemistä tuolla tiivistyneellä hetkellä oli kyllä sen kanssa, että ranskalainen kulttuuri kaikissa muodoissaan on ottanut valtavasti vaikutteita Japanista. Ei tarvitse kuin ajatella ranskalaisten innostusta japanilaisiin puupiirroksiin joskus 1900-luvun alkupuolella.

Mutta tämä on vain selittelyä.

Baltasar Kormákur vie laavan lähteille eli hulluja nuo islantilaiset

(Kuva: Olafur Egilsson: White Night Wedding)


Perjantaista sunnuntaihin oli todellinen elokuvanystävän viikonloppu, jota parempaa ei voisi ajatella. Muutama kaupungin kulttuuritoimija oli järjestänyt islantilaisen viikon: oli luontoleffoja ja fiktioleffoja, oli taidenäyttely, oli islantilaista draamaa Wasa Teaternissa kaukaa Akureirista.

Olen kerran käynyt Islannissa, oli välilasku Keflavikissa. Olin tulossa vanhalla Islannin lentoyhtiön Loftleidirin koneella New Yorkista, menossa Kööpenhaminaan. Kello oli noin kolme yöllä. Räntää tuli vaakasuoraan, lämpöä oli +2 C, senmukaisesti puupenkein sisustettu matkustajien parakki sisälsi kaksi tai kolme asiakasta ynnä äärettömän yrmeitä ihmisiä baaritiskin toisella puolen. Oli syyskuun loppu.

Heistä ei ollut yhtään hauskaa antaa edes teekupillista nääntyneelle matkustavaiselle. Sain olla kiitollinen siitä että dollari kelpasi.

Jouduin kolmisen tuntia odottamaan potkurikonetta joka veisi minua eteenpäin. Matkalukemista ei jaksanut edes ajatella, puupenkillä ei voinut nukkua ja näkökentässä oli ainoastaan NATOn amerikkalaisia hävittäjiä, jokunen John Waynea etäisesti muistuttava tyyppi kävi kahvilla ja oli lähdössä partioimaan, jaa, en ikinä tajunnut mitä ja miksi.

Islanti oli kuin suunnaton kuun maisema. Kun lentokone kulki maan yli ajattelin että totta kai ihmiset täällä kertovat saagoja, mitä muutakaan he voisivat tehdä.

Olen toivoton filmihullu. En tiedä mitään niin kivaa kuin katsoa yhden ja saman ohjaajan töitä useampia ja peräkkäin. Sillä ideallahan Sodankylässäkin toimitaan. Elokuvat ja ohjaajan itsensä omassa kiinnostavassa persoonassaan tuotti tänne yksi Vaasan Elokuvan ystävien jäsen. Juuri tällaista me kaipasimmekin keskelle viikonlopun räntä- ja lumisadetta: elokuvia paikasta, jonka ilmasto on täysin mahdoton, ja sen vuoksi ihmiset juovat tolkuttomasti ja menevät lopullisesti sekaisin kun valo lisääntyy juhannukseen asti.

Perjantain leffan nimi oli 101Reykjavik(2000). Se on tarina nuoren miehen kasvusta lorvijasta jonkinmoiseksi oman itsensä kantajaksi, mutta aivan hillittömän hauska. Siinä nauraessa tulin miettineeksi, että jos islantilaiset ovat näin hulluja ja tekevät näin mielettömiä asioita ja täysin tolkku pois ja nauravat päälle, niin mistä ihmeestä suomalaisten melatoniini-reaktioihin on keksinyt hiipiä melankolia?

Ohjaajan puheista kuului kyllä, että hän oli hieman hämmästynyt talvisista olosuhteista täällä, eikä tainnut tajuta sitäkään että meilläkin on valo lisääntymässä kovaa kyytiä ja juhannukseen saakka. Tai sitä että ihmiset juovat Suomessa aivan yhtä tolkuttomasti, jopa ihan lapsetkin.

Mutta itse elokuvissa oli kyllä kyse anarkistisesta, suorastaan dadaistisesta menosta, jossa kaikki mahdolliset ja mahdottomat ennakkoluulot lähtevät lentoon kuin paksu setelinippu kovassa merituulessa elokuvassa White Night Wedding (2008). Ja pappi yrittää poimia rukoilemaansa kirkon korjaukseen tarvittavia rahoja, jotka hänen jumalansa lähetti hänelle taivaasta.

Ei niin etteikö useimmiten elokuvansa myös käsikirjoittanut Kormákur tajuaisi elokuvan oleellisinta dynamiikkaa: taustalla ovat surut, köyhyys, perheiden ja yhteisöjen hajoaminen, kylien hiipuminen kalastuksen ohella. Mutta pääosassa silti on aina jonkun ihmisen kehittyminen, nuorten rakastuminen, ylipäänsä optimismi, jollaiseen meillä ei ilmeisesti ole ihmeemmin varaa.

Toisaalta en ihmettele fiktiivisen kalatehdaspatruunan viimeisillä voimillaan ilmaisemaa tahtoa siitä, että tehdas on säilytettävä eikä kalastusaluksista pidä tehdä uivia kalatehtaita. Patruunan lapset taas ovat jo aivan muualla ja ajattelevat tyystin eri asioita – aika on ajanut ohi.

Ohjaaja viittasi keskustelussaan yleisön kanssa juuri nähtyyn elokuvaan Meri, joka on jo vuodelta 2002, ja jossa sukuriidan kautta kritisoidaan rahan valtaan astumista. Kun lainarahalla ostetaan ja myydään, ja samalla ainut olemassa oleva tuotanto, kalatalous, alkaa hiipua – ei turskaakaan ole entiseen malliin – niin siitä tyhjän päältä syntyvä pankkiirien luoma kupla puhkeaa ennemmin tai myöhemmin.

Meilläkin oli tuossa Post- anteeksi Itellan yläkerrassa islantilainen pankkiiriliike Glittner, mutta vähin äänin spekulaatiotoimisto on häipynyt. Katolla nimi vielä loistelee.

Joku yleisön joukosta kysäisi että mistä halu elokuvien tekemiseen tuli, niin totta kai vaihtelun halusta, mutta Kormákur toi myös esiin psykoterapian, että siis elokuvilla voi purkaa jotain omassa maailmassa askarruttamaan jääneitä solmuja.

No, onhan hänellä eräänlainen kanssaohjaaja siinä mielessä Woody Allenin hahmossa. Mutta Kormákurin hahmoilta tuntuu puuttuvan Allenin loputon itsesäälissä rypeminen, tai siis Allenin tarinoiden henkilöiden. Tosin surkuhupainen Allenin juutalaiskarikatyyri on.

Ohjaaja ei tietenkään ole yhtä kuin tarinansa, mutta aivan ilmeisesti meillä on nyt hieno ohjaaja islantilaisessa laavan peittämässä maassa. Ehkä näiden elokuvien anarkistisuus syntyy huimista maisemista: mustia vuoria, kuumia lähteitä ja ikuisesti läsnä oleva meri. Elokuvien kuvaaja oli myös hieno. En oikein käsitä miten hän sai teatterin kankaalle filmillä maalatuksi kolmiulotteisuuden tunteen.

Kontrasti on tarpeen kun on kuvattava isoja asioita. Isoja asioita kuten nuoren vaimon ajama kolari matalalla lentävän joutsenen kanssa. Kevään arktista hysteriaa.

Kuva elokuvasta 101Reykjavik:

Pääsisipä pääsiäisestä

Leonard Cohen kehräävän tytön haastateltavana. Täytyy miettiä, aikooko tätä nyt sitten tarinaa jatkaa vai ei mutta pahuksen Lidia-kissa ei anna ottaa ylös edes osoitetta. Päinvastoin, se sanoo:§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§§ ja kissalla on sääntönsä.

Minä alan väsyä. Koko eilinen oli kevättä, ja pää on täynnä kuvia linnuista ja sulavista vesistä. Aamulla satoi miltei kaatamalla, tihuuttaa edelleen, lämmintä on +4 C, en halua lähteä ulkoiluttamaan eilen pesemääni ja vahaamaani Jopoa. En tahdo mutaa kiiltävälle pyörälleni.

On luettava, kirjoitettava ja sitten on vielä muistettava, mitä oli ajatellut unissaan. Pelkkien kuvien toisto ei auta, ne pitäisi mieluummin sitten maalata tai oppia tekemään esimerkiksi kollaaseja, vaikka tällä koneella, miksi ei. Toisella koneella, vielä parempi. Paitsi että kuvien siirtäminen sille on vaikeata.

Voisikohan esteet voittaa ihan vain voittamalla? Sitä paitsi minä vuoksi ajattelen että minun pitäisi tehdä kuvia tietokoneella, kun minulla on piirustuslehtiö ja vesivärit odottamassa tuossa vieressä? Miksi tietokonemateriaali olisi jollain tavalla tähdellisempää kuin käsin hahmoteltu?

Tämä tuli mieleen kun katselin eilen Gimp-ohjelman ohjeita. Siinä kerrottiin esimerkiksi valokuvakollaasin tekemisestä. En ole edes Sturm und Drang-kaudellani, jälkipuberteetissa, halunnut erityisesti tehdä kollaaseja, pidin paljon enemmän piirtämisestä.

Sitten pidin kirjoittamisesta ja lukemisesta ja musiikin kuuntelemisesta. Pianon soiton olin lopettanut siihen, että äiti pyysi minua aina soittamaan kun tuli hänen mielestään tärkeitä vieraita. Rupesi tuntumaan että olen jonkinlainen näyttelyesine.

Radiosta kuuntelin enimmäkseen jazzia. Kuulon heikkenemisen myötä olen siirtynyt puheohjelmien kuuntelemiseen. Äsken kuuntelin tämän:

http://www.npr.org/templates/story/story.php?storyId=102692227

Leonard Cohen sanoo äänensä olevan viskin ja tupakan käheyttämä. Mutta ääni on silti hyvin selvä ja joka sana. Ehkä kyseessä on kanadalaisaksentti, joka on transatlanttisempi kuin jenkkien erietnistaustaisen sekasotku.

Tosin riippuu paljon mielentilasta osaako vai ei. On paha että joutuu käyttämään sanaa osata, kun on kyse kuuntelemisesta. Se on nimittäin yksi osa tahtomista. Olen aika varma että väsyin kuuntelemaan autoritääristä opettajaa ja siksi en oppinut lukemaan. Kukaan ei ole koskaan saanut minua tahtomaan siksi että tahtoo minun tahtovan.

Autoritääriset ihmiset haluavat ympärilleen papukaijoja. Sellaisten kanssa vain on kaikilla paljon helpompaa, siis monella tavalla. Ei tarvitse auktoriteetit miettiä onko kuningas vai ei, kunhan on diktaattori. Kirjaimellisesti sanelee ihmisille miltei mitä heidän on ajateltava.

Sellaisesta prässistä kuin suomalainen koululaitos 1950-luvulla irtipääseminen on työn ja tuskan takana. Kaikki oppiminen oli itsensä pakottamista ja sitä mukaa itsensä muovaamista jonkinlaiseen hyväksyttävään muottiin, eikä sellaista itseä voinut kukaan hyväksyä. En minä sen paremmin kuin kanssaihmisetkään, vaikka kukaan ei osannut selittää minulle miksi olin vastahankaan.

On olemassa joitakin ihmisiä, jotka solahtivat muottiin hyvin helposti ja vaivattomasti ja tulivat sieltä sitten monistaen mielipiteitä ja ajatuksia yhtä helposti kuin minä haukottelin.

Sellaiselle monistavalla koneelle ei voi puhua minuuden illuusiosta. Tai voi puhua mutta se kone on jo mennyt siinä vaiheessa toisaalle. Monistuskone ei ole käännytyskone, vaan itsensä toistamispakkoinen tapaus. Se ajattelee olevansa minä itse.

Joskus epäilen että monistuskoneita ovat useimmat ihmiset ja se on jo pelottava ajatus. Kun lukee diktaattorien aikaan eläneistä ihmisistä, niin näkee selvästi minkätyyppiset ihmiset ovat selvinneet ja minkälaiset ovat joutuneet tapetuiksi miltei suoraa päätä.

Ajattelen lapsia ja nuoria ja heidän suhteensa tilanne on kyllä aika paha. Heillä ei ole edes historiallista painolastia niskassaan, jota ravistamalla heistä tulisi vapaita. En usko että he ovat vapaitakaan, vaan heidät on sidottu yhteen sattumanvaraisten lähellä olevien ihmisten nyörein. Tai vielä pahempaa: kuluttamisen ja tavaroiden orjia.

Ilmeisesti ympäristö on täynnä geenisekasotkua ja ympäristön tuottamaa kaaosta. On outoa että yksikään ylipäänsä osaa puhua tajuttavasti.

Mutta moni sci-fi –kirja keskittyykin puhumaan mutaatioista ja mutanteista. Niissä näytetään sanovan että kauhea on tapahtunut jo. Siinä mielessä ei sitten kenenkään enää tarvitse pelätä. Niin kuin jo Tuomari Nurmiokin sanoo: ”Mä en kaipaa lohdutusta.”. Kaipuu, siis minkä kaipuu?

Tietokonekollaasi:

Ottaa haltuun

Maailma on lavea. Itse kullekin riittää tilaa ja avaruutta ylikansoitetulta maapalloltakin. Tyhjää tulee vastaan usein. Ei tarvitse kuin mennä metsään, täällä, Suomessa, tai kävellä meren rantaan.

Olin uppoutunut tiiviisti opiskeluihin ja työntekoon. Alkoi tulla halju olo, vaikka sisätiloista näki vielä sisemmäksi, kirjoihin, omaan pölyiseen päähän. Kirjoittaminen huonossa asennossa sai pään särkemään. Päänsärky puolestaan aiheutti tarpeettomia räjähdyksiä viattomille kanssaihmisille.

Syyllisyys puolestaan aiheutti masennuksen. Minusta tuli kuin mikäkin märkä rätti. Osui sitten vastaan tuttu psykologi joka ilmoitti että sisätilasta on tultava välillä ulos. Väitin vastaan, on liikaa töitä juuri nyt. Psykologi väitti vastaan, mutta hyvin lempeästi: ilmassa ja liikkeessä ruumis tuntee rajansa ja ne rajat ovat minuuden rajat samalla ja silloin vasta ihminen on yhtä ympäristöni kanssa.

Siitä tuli sitten toinen luonto, kävelemisestä, fillaroinnista, uinnista. Työt sujuivat taas, räjähdykset loppuivat, ainakin joksikin aikaa. Psykologi osasi suostutella.

Rupesin miettimään käyttämääni tilaa ja eri tiloja joissa olen, kun käteen tarttui kirjastosta muutama päivä sitten Georges Perecin kirja Tiloja/Avaruuksia (suom. Ville Keynäs, 1992). Huomasin heti, että tiivis kirja käsittelee tiloja paljon laajemmin kuin mitä olin uskonut niitä edes olevan olemassa.

Tila ja avaruus eivät ole edes yksiselitteisesti määriteltävissä. Jokaisella näkijällä/kokijalla on oma käsityksensä siitä. He voivat käyttää samoja sanoja, mutta kieli on sopimuksenvarainen asia:

”Jatketaan
Kunnes seutu muuttuu epätodelliseksi
kunnes, lyhyen hetken ajan, aistimme olevamme vieraassa kaupungissa, tai vieläpä ettemme enää ymmärrä mitä tapahtuu tai mitä ei tapahdu, että koko alue käy vieraaksi, ettemme enää edes tiedä että tätä kutsutaan kaupungiksi, kaduksi, kerrostaloiksi, jalkakäytäviksi…”

Tila alkaa kuulostaa afaatikon soperrukselta. Siitä puhuminen ei enää onnistu. Kulttuuri on menettänyt otteensa jostakusta oliosta, joka vain kulkee mutta ei osaa nimetä mitään näkemäänsä.

Kun olen opiskellut draamaa, niin tiedän että tila on otettava haltuun. Nyt rupesin miettimään mitä haltuunotto oikeasti on. Ei tiloja voi omistaa, ei ilmaa voi kahmaista syliinsä, vesikin valuu sateessa maahan. Tila-avaruuksia on niin hirmuisesti että ne eivät todennäköisesti mahdu tuohon kirjaan, saati ikinä mahtuisivat päähäni.

Voi tulla komeetta ja tuhota maapallon. Loppuuko maailma siihen, että ei ole yksiäkään ihmisaivoja jotka voisivat sen tajuta?

Planeetta vain häviää ja sellaista tapahtuu todennäköisesti päivittäin. Kosmiset mittasuhteet ovat isompaa avaruutta, niitä on vaikea kuvitella. Silti jos minulla olisi mahdollisuus mennä katsomaan Linnunradan keskelle mitä siellä on ja tietäisin että en koskaan enää pääsisi maahan, lähtisin.

Ei ihminen toisissa avaruuksissa olisi muuta kuin se sama, mutta hän näkisi ja kokisi jotain aivan muuta. Hänen kuolemansakaan ei olisi se tavallinen joka tapahtuu maan pinnalla. Kuvitelmissani keskustan mustan aukon tietämille matkaava on aivan yksin. Kukaan ei jää kaipaamaan. Tarkemmin: ei ole ketään. Sitten lopuksi ei ole mitään.

Onneksi ovat unet. Niissä voi olla missä tahansa ja niitä voi ohjailla leikin suuntaan.

Perec päättää kirjansa:

”Kirjoittaa: yrittää äärimmäisen tarkasti tallentaa jotain, saada jotain säilymään: tavoitella yksittäisiä jäänteitä alati syvenevässä tyhjyydessä, jättää jokin painauma, ura, jälki tai joitakin merkkejä.”