19.8.09

Amerikkalaisten matkassa

Minulla sattuu olemaan erityissuhde Amerikkaan. Useimmilla maailman ihmisillä on jonkinlainen käsitys maailman mahtavimmasta maasta, mutta minulla se on jo kolmen sukupolven mittainen koska meiltä on aina lähdetty Amerikkaan.

Gary Snyder kirjoittaa vanhasta huojuvasta Wobblysta Seattlen työväentalon ulkopuolella. Hän on suomalainen. Wobbly tarkoittaa IWW-liikkeeseen kuuluvaa ihmistä, jollainen oli esimerkiksi John Reed. Hänet on haudattu Kremlin muuriin eikä hän ollut suomalainen, vaikka menikin Venäjälle vallankumousta tekemään Suomen kautta vuonna 1917. Liikenne Suomenlahdella ja Turun ja Pietarin välisellä rautatiellä on mahtanut olla hirmuinen. Vaarallinenkin se oli.

Nämä tarinat, esimerkiksi International Workers of the World-liikkeestä tai 10 päivästä jotka järisyttivät maailmaa tai vaikka Hemingwayn novelleista saavat minut miettimään, mitä Bob Dylan on ajatellut laulaessaan että I pity the poor emigrant who trambles in the mud. On hänen täytynyt ajatella sitä miten kansakunta on muodostunut ja miten se edelleen kiehuu kuin helvetinkattila, eivät ihmiset vieläkään pysy paikoillaan.

Luin juuri Jayne Anne Phillipsin kirjan Kiuru ja Termiitti. Siinä kerrotaan köyhän etelän valkoisten elämästä ja yhteisöstä. Oikeastaan jo sitä ennen lukemani toisen hienon amerikkalaisen prosaistin, Toni Morrisonin, opus Armo oli tämänkertaisen ajattelutuokioni alkulähde, koska siinä esitettiin esi-helvetinkattila, jossa ei ollut vielä yhteiskunnan piirteitä lainkaan, olipahan vain ihmisiä siroteltuna siellä täällä. Ei teitä edes rannikolla, vain sinnetänne risteileviä intiaanipolkuja.

Morrison on nainen ja orjien jälkeläinen, Jayne Anne Phillips on nainen ja tuntee valkoisen köyhälistön. Kummankin kirjailijan teksteissä on sen laatuista voimaa ja dynamiikkaa, jollaista harvemmin vähäverisestä Euroopasta löytyy.

Tiedän että tämä on klisee, mutta voin vakuuttaa että se samalla kertaa ei sitä ole, koska vastakohtaisuudet maassa ovat edelleen niin hurjat, että Euroopasta saa hakea.

Phillips kertoo Korean sodan aikaan sijoittuvan tarinan. Olin unohtanut koko sodan. Hain kirjastosta lisää Phillipsiä ja löysin vuonna 1984 julkaistun laajan perhetarinan nimeltä Machine Dreams. Siinä tarina alkaa Toisesta maailmansodasta ja jatkuu unen- ja lainomaisesti kohti Korean sotaa.

Sekä Morrison että Phillips osaavat vaihtaa näkökulmia hyvin luonnollisesti miehen ja naisen välillä – varsinkin lapset he tuntevat hyvin - ja siksi heidän suku ja perhetarinansa ovat sekä liikkuvia että eläviä. Ihmiset tunnistaa jo puheesta. Kumpikin kirjailija kertoo köyhistä, suorastaan vähäosaisista, mutta myös sieltä eteenpäin ponnistavista ihmisistä, jotka tuntuvat rajattoman optimistisilta ja rohkeilta.

Sukupolvien tarinoita, joita täplittivät sodat ja lasten syntymät.

Korean sota? Muistan kun istuin Abel'sin kirjavarastossa liimaamassa yliopistojen kirjojen kansia, työpaikka oli kellarissa ja tarkoitettu niille joille ei kerta kaikkiaan voinut olla muuta käyttöä: juuri highschoolista päässeille pennuille ja meille siirtolaisille, jotka emme pomojen mielestä olleet tarpeeksi hyviä vaikka osasimme useampia kieliä kuin mitä he oppisivat ikinä.

Silloin oli käynnissä Vietnamin sota.

Suurin osa meistä oli naisia, tottakai, näppäriä käsistä ja ikuisen kärsivällistä väkeä. Edessä istui vetysuperoksidoitu tyttö, jonka kanssa ehdittiin syödä pari voileipää 15 minuutin lounastauolla. Hän oli edellisjouluna mennyt naimisiin. Kysyin mitä hänen miehensä teki. No, oli Koreassa sotilaana. Päivittelin hänelle että olin unohtanut koko sodan, hänkin sanoi sitä ihmetelleensä, mutta ilmeni että siellä koulutettiin sotilaita Vietnamiin. Siis Etelä-Koreassa.

Nuori aviovaimo lähetteli kirjeitä ja paketteja ja tuskaili kun vastaukset viipyivät viipymistään. Sitten oli parin päivän loma joulun tai hanukkah'n kunniaksi. Tytön kasvoihin ilmestyi uudenvuoden jälkeen uurteita ja silmissä oli selvästi kovempi katse, terävämpi.

Kysyin että mitäs. Tyttö oli vaihtanut hiusten värin punaruskeaksi ja heilautti poninhäntäänsä tarmokkaasti. Että ei tiedä, kohautti vielä olkapäitään alleviivatakseen sitä, että ei todella tiedä.

Parin viikon päästä hän sanoi miettineensä asioita ja ajatelleensa että ovat ajautuneet erilleen. Että ehkä tieto Vietnamiin siirtymisestä oli muuttanut aviomiestä, ei hän ollut enää se sama iloinen veikko.

Kyseli tietäisinkö työtä mistä saisi vähän enemmän rahaa. Sanoin tytölle että menisi nyt opiskelemaan kun on niin nuorikin vielä. Tyttö osoitti päätään, että ei siellä ole ihan tarpeeksi tilaa. Seuraavaksi päiväksi kokosin hänelle nipun esitteitä ja kuukauden päästä hän kertoi hakeneensa muutamalle kurssille.

Kului puoli vuotta ja tapasin hänet sodanvastaisessa mielenosoituksessa. Mutta en edes muista hänen nimeään enää.



(Kuvan amerikkalaisesta rämeestä otti Michael O'Brien)

8 kommenttia:

  1. Minä luen toiseen kertaan Richard Yatesin Revolutionary Roadia. Kirja antaa viiltävän tarkan kuvan keskiluokkaisesta nuorenparin elämästä keskiluokkaisessa asumalähiössä 50-luvulla MacCarthyn aikaan.

    VastaaPoista
  2. Täytyy katsoa onko kirja meidän kirjastossamme.

    Ratkaisu maailman vaivoihin on tietysti yksinkertainen: keskiluokkainen unelma, joka ehdottomasti ei sisällä ajattelua.

    Jenkeissä on paljon noita ajattelevia kirjailijoita, jotka yrittävät osoittaa että ne vaaleanpunaiset talot eivät voi erityisen hyvin.

    Kaksi John Updiken kirjaa osui käteen: novellikokoelma The Same Door ja Couples. Same Door on kyllä suorastaan loistava.

    VastaaPoista
  3. Kymmenen päivää minulta puuttuu, mutta Salamatkustaja minulla on. Isäni puoleisesta suvusta on lähdetty paljonkin amerikoihin. Minulla ei ole erityisempää suhdetta jenkkilään. Yhdysvaltain politiikkaa jonkin verran seuraan ja mietiskelen, miksi uuden mantereen valloittaminen eskaloitui eskatologiaksi.

    VastaaPoista
  4. Salamatkustaja? Nyt minä tipahdin.

    Yhdysvallat on edelleen arvaamaton. Siellä on pääsävynä brittien maailmanvallan, siirtomaan kokema alkuperäinen nöyryytys, joka vallankumouksen kautta muuttui sisällissodaksi ja sitten vähitellen maailman isoimmaksi asevallaksi.

    Olen joskus ajatellut että jos britit ja muut eurooppalaiset siirtolaiset eivät olisi ensimmäiseksi tappaneet intiaaneja pois "tyhjältä" mantereelta ja sen päälle tuoneet orjia Afrikasta niin älytön elintilan raivaaminen maailmassa ei olisi ollut tarpeen.

    Mikä se oikein on se tämä tahto valtaan?

    VastaaPoista
  5. Vallankumouksen salamatkustaja: John Reed Suomessa. Max Engman ja A. Eriksson. WSOY 1982.

    VastaaPoista
  6. Aha.En ollut huomannut koko teoksen olemassaoloa. Siitä leffasta tiesin että Reed kulki Suomen kautta.

    Kunnes sitten sairastui ja kuoli eikä enää päässyt kotiin takaisin.

    VastaaPoista
  7. Vallanhimo on perusvietti. Sitä on kaikkialla. Ihminen saattaa pyrkiä vaikuttamaan puhtaista syistä - itsekin siihen uskoen. Silti taustalla on halu hallita.

    VastaaPoista
  8. Obeesia, tarkoitatko, että ihan oikein biologinen vietti? Mistä ihmeen evolutiivisesta syystä se olisi ihmiseen iskenyt?

    Hmm. Ehkä siis kilpailu elintilasta olisi ollut se alkuperäinen syy, koska metsästäjä-keräilijä -homo sapiensilla on pitänyt olla laaja reviiri?

    Mutta tässäkin on tapahtunut nyrjähtäminen, koska evoluutio soi ihmiselle (joka mm. joutui juoksemaan minkä kintuistaan pääsi antilooppien perässä tai tiikereitä karkuun!) isot aivot, joita käyttämällä homo sapiens ja varmaan myös homo neanderthalis (jotka on todistettu eri homo-lajeiksi, mutta risteytymistä ei vielä tiedetä eikä neandertalin ihmisen DNA:ta, josta äidinpuoleisesta mitokondriosta risteytymien laskeminen onnistuisi, ehkä) olisivat tajunneet yhteistyön olevan yleisesti ottaen parempi tapa säilyä hengissä kuin toistensa kanssa tappeleminen.

    En tiedä. Mutta tuntuisi siltä että nykyihminen voisi kouluttautua aivojensa käyttäjäksi...

    Tuo biologia on tuossa, koska juuri luin laajahkon artikkelin Neandertalin ihmisen häviämisen syistä. Vaikuttaisi siitä että homo sapiens, eli nykyihminen ei tappanut isompaa kumppaniaan, vaan sukupuuton syynä oli ilmaston nopea muuttuminen.

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista