Meidän maailmanperintökohteemme täällä on Merenkurkun saaristo. Meillä on puhtaat vedet ja luulen että sitä myötä metsätkin ovat puhtaat. Täällä kotona on jossain laatikossa vieläkin Heurekasta saatu ympyrä, jonka päällä on pyöritettävä kiekko. Ympyrä osoittaa konkreettisesti veden kierron ja sen pitäisi todistaa todisteluni veden kierrosta puhtaana ja ravitsevana ja metsiä – siinä ohessa tietysti myös ihmisiä – hellivänä ja parantavana voimana. M.o.t.
Tulin takaisin aivan tolkuttoman iloisena. Olen yhä vankemmin sitä mieltä että kaupungeissa pitäisi olla oikeita metsälaikkuja, jonne ihmiset pääsevät vaikka vain jaloittelemaan tai fillaroimaan. Se edellyttäisi kaupunkien isiltä ja äideiltä parempaa suunnittelua, varsinkin sitä että moottoriajoneuvoilla pärisyttelemistä pystyttäisiin oikeasti vähentämään.
Saasteiden keskellä olemisesta voi tulla vain pää kipeäksi. Ja sitä myötä sitä tulee vihaiseksi ja rupeaa vähitellen hautautumaan sisätiloihin ja hautomaan vihaa kaikkia pöriseviä koneita käyttäviä tahoja kohtaan.
Käsittääkseni meillä on Euroopassa vieläkin alueita, joissa ainoat pärisijät ovat pärskähtelevät ja hirnuvat hevoset.
En tarkoita että pitäisi ruveta nostalgiatalkoisiin, mutta en todellakaan pidä nurkan takana väijyvistä city-maastureista pukumiehet sisällään sen paremmin kuin sen saman nurkan takana minua odottelevista viritetyillä mopoilla kaasuttelevista pikkupojistakaan.
Ja oi voi, jos menen valittamaan korvia huumaavasta metelistä (siis minun varttikuuloisenkin!) pihalla, jonka aiheuttavat puhaltimet. Kyllä, meillä käytetään niitä näiden isänmaan toivojen eli opiskelijoiden tuottamien roskien ajelemiseen keskelle jalkakäytävää. Tämän kesän pihan hitti ovat rikotut pullot. Siitä ne on sitten helppo noukkia kapean, yhtä lailla murisevan, lakaisukoneen uumeniin.
En näe enkä koe maaseutua sen paremmin paratiisina, kyllä se alkaa olla koneita täyteen ahdettu sekin. Ahdistavaa asumista.
Mutta paikka jossa sain olla käymässä viitisen tuntia (ja marjojen noukkiminen kyllä tuntuu edelleen koukistajalihaksistossa, auts), oli hiljainen. Löysin aivan hurjan mustikkapaikan, jossa ei voinut kääntyä astumatta vahingossa marjojen päälle.
Kesken kaiken kuulin jonkun linnun tirskuttavan. Ajattelin että se varoittaa minusta poikasiaan. Nousin seisomaan ja näin yhden linnun menevän piiloon kuusen taakse. Sitten seuraavassa puussa joku lintu tuli uskaliaasti hypellen yhä alemmas: sehän oli utelias!
Sitten huomasin että kuuset olivat täynnä hyppeleviä ja minulle nauravia lintuja. En tiedä mitä ne olivat, koska ne olivat vastavalossa kohti pientä merenlahtea. Mutta metsä kyllä vaikutti juuri sellaiselta, joita olen kuvissa nähnyt, kuukkelimetsältä.
Itse olen oppinut vähitellen aistimaan metsän tunnelmaa ja mitä vanhemmaksi tulen, sitä maagisemmilta metsät tuntuvat. Liian harvoin tulee kuitenkaan lähdettyä metsään kävelylle - marjojenpoiminnassakin olen suuri laiskimus (saisi edes yhteen piirakkaan ainekset kerran vuodessa).
VastaaPoistaOfelia, minulla on se käsitys, että metsän ihmisille ja eläimille hyväätekevä vaikutus johtuu siitä, että puut erittävät happea.
VastaaPoistaEli että sitä tulee oikeasti happihumalassa mustikoita poimittuaan. Halpaa huvia!
Mutta kyllähän se edellyttää kunnollisen kokoisia ja luonnontilaisia (ainakin melkein) metsiä.
Joku on ihan metsässä, joku toinen ihan pihalla ja joku valittaa, ettei äly paljon päätä pakota. Voi, meitä!
VastaaPoistaKalevi! Ei tilanne ole toivoton niin kauan kun ihminen arvaa tilansa!
VastaaPoistaja antaa arvon toisellekin
VastaaPoista...kuten isäsemme Kekkonen tapasi sanoa.
VastaaPoistaOiskoos savolaiskainuulainen sananparsi?
Tuossa arvon antamisessa se ongelma taitaakin olla. Sillä vaikka itse ajan autoa ja jopa pidän siitä, niin melkein aina kävelyretkillä huomaan ärtyväni niille autoilijoille, joiden on ihan pakko työntyä kaikille pikkukaduille, vaikkeivät ole menossa millekään tontille.
VastaaPoistaEi se siis ole aina liikennesuunnittelusta, niin kauan kuin on autoilijoita, joiden ajoa ei estä kuin puomi, eikä aina sekään. Mopoista puhumattakaan.
Mutta onhan se sellaista; melkein jokaisen viherlaikun ympärillä käydään kaupungeissa jatkuvaa sotaa kaavoittajat & rakentajat vastaan asukkaat & virkistyskäyttäjät. Sitten ovat kunnanrajat ja maapulat. Ja niin rakennetaan vaikka veden päälle, kun maa loppuu.
Mutta kivaa jos olet jostain löytänyt oikean metsän. Sellaisen, jossa ei suunnisteta sen mukaan, mistä kuuluu liikenteen ääni.
HannaH, minullakin on ajokortti. Jouduin ostamaan myös auton silloin kun olin töissä maalla. Työt olivat iltaisin ja viikonloppuisin, että pakko oli, vaikka olin Helsingissä kuulunut Enemmistö ry:een.
VastaaPoistaLuovuin autosta kun työnantaja luopui minusta ja olen tyytyväinen ferrarinpunaiseen Jopooni.
Lukuunottamatta autoilijoita, jotka ajelevat päin punaista ja aivan säännönmukaisesti ja sitä että valot on suunniteltu niin että fillaristi joutuu nousemaan aina keskellä puistokatua pois, kun valo palaa toiselle puolen katua, siis autojen hyväksi. Pyöräilijöiden ja jalankulkijoiden Vaasa on ahdas ja vaarallinen.
Liikennesuunnittelulla olisi paljon hommaa. Vaasassa on eniten Suomessa yksityisautoja/hlö. Tai ainakin oli viimeksi kun olin hätäaputöissä lääninhallituksen brezhneviläisessä kolossuksessa.
Olemisesta ja elämisestä omin ehdoin kertoo muuten ansiokkaasti Henry Millerin Ilmastoitu painajainen. Se kuvaa Amerikkaa, tietysti, mutta tulee todistaneeksi että se tuo individualistinen kulttuuri on myytti - ellei suorastaan valhe.
Olin todella ja oikeasti kiitollinen että pääsin oikeaan metsään vähäksi aikaa. Olen myös sitä mieltä että ellei jotain ratkaisevaa tapahdu rattia vääntävien autoilijoiden päissä, niin puomeja me saamme paratiisiimme yhä enemmän.
Tarpeetonta ajoa ei maanomistajan tarvitse sallia. Mutta on sääli että maailmanperintömme karkaa yhä kauemmaksi meiltäkin, jotka sitä oikeasti arvostaisimme.
Mutta kasvatusta pitäisi tarjota myös näille likaaville ja piittaamattomille opiskelijoille. Meillä on kauniit pihat korttelin sisällä, mutta muutamat nuoret alkoholistit pilaavat ne yhdessä yössä ja tuntuvat pitävän sitä oikeutenaan.
On ollut lämmin ja kuiva kesä, lapset juoksevat ympäriinsä paljain jaloin. Voin vain arvailla kuinka paljon pikkuiset saavat haavoja jalkoihinsa.
keski-euroopan puut jo kuolevat. suomen puut ovat vasta monivammaisia. niillä on samaan aikaan sekä sokeritaudista johtuva energiakriisi että ylenmääräisestä typpiravinnosta johtuva ähky.
VastaaPoistahavupuut potevat myös unettomuutta. liika typpi pitää niitä liian kauan hereillä, ja talviuni katkeilee herkästi jo tammikuun kalpeaan auringonpaisteeseen, vaikka puiden pitäisi levätä huhtikuulle asti.
Oivoi meri, minä ajattelin olleeni paratiisissa!
VastaaPoistaMutta huom! ne metsät jotka Keski-Euroopassa kuolivat joskus 80-luvulla, ovat nyt kunnossa. Samoin on laita Koillis-Lapin metsien, niiden, jotka olivat kohti Kuollan niemimaata.
Metsä osaa uudistua. Se valitsee sitten ne lajinsa jotka menestyvät kun ilmasto muuttuu.
Mutta talviunesta ja energiasta olet oikeassa JOS kyseessä on talousmetsä. Tämä palanen ei sitä ollut, vaan siellä oli sekaisin eri-ikäistä puustoa ja se näytti tositerveeltä.
Luulen että täällä rannikolla puiden talviuni on kyllä katkeillut melkein aina.
Muistan kyllä vieläkin, kun joskus muinoin puhuin kirjailija Jaakko Rugojevin kanssa Kostamuksen erämaista, hän kun oli sieltä kotoisin. Hän suri niitä metsiä niin kovasti. Pudisti päätään kun sanoin että suomalaiset ja venäläiset saavat nyt työtä.
Oikeassa Rugojev tietysti oli. Todennäköisesti oikeassa olet sinäkin.
Olenkos minä nyt ollut liikaoptimisti, kun olin puiden, lintujen ja mustikoiden tapaamisesta niin onnellinen?
Eksyin tänne Tillmanin blogin kautta. Tämä metsäaihe on minulle mieluisa.
VastaaPoistaOnneksemme meidän lähellämme on hienot kunnan ylläpitämät ulkoilualueet. Lenkkipolkuja on kilometritolkulla. Vaikka olemmekin ihan pääkaupungin naapurissa, niin metsää riittää. Täällä on järveä, suota, rämettä ja kalliota. Kuinka soisinkaan kaikille suomalaisille tällaiset mahdollisuudet luonnossa liikkumiseen.
Mustikoita ja sieniä on täälläkin tänä kesänä runsain määrin. Meitä mummoja onkin ollut noissa marjapaikoissa kiitettävästi. Nuoria ei niinkään, he kiitävät lenkkipolulla sivuilleen vilkuilematta, joskus kuin olisivat jo hämärän rajamailla.
Lenkkeily on hieno asia, mutta joskus olisi hyvä hypätä hieman polulta metsän puolellekin, siellä ne luonnon ihmeet odottavat.
Olen aloittanut blogin pitämisen keväällä, kun lapset toivoivat kirjoittavani muistojani talteen. Kesä on mennyt kukkia kuvaillessa, mutta syksyllä yritän taas jatkaa muisteloita.
Luen mielelläni hyvien kirjoittajien tekstejä, kun itse en ole mitään opetusta kirjoittamiseen saanut, joudun siis kirjoittamaan sydämellä.
Toivon sinulle virkistäviä ja innoittavia metsäretkiä edelleenkin.
Kiitos Unelma, kun eksyit tännekin!
VastaaPoistaMinä olen elänyt puolet elämääni maalla ja täällä Vaasassa oikeastaan tunnen olevani ensimmäistä kertaa enemmän sumpussa.
Se johtuu osin siitä että asun keskustassa. Keskellä asuminen on tärkeää siksi, että ei mene rahaa liikkumiseen esikaupunkialueiden välillä - bussiliikenne kyllä toimii paremmin kuin muissa kaupungeissa.
No, sanoin jo tuolla aiemmin että liikenne pitäisi suunnitella.
Olet oikeassa tuon hyötyliikunnan suhteen. Minä olen oppinut pienestä pitäen poimimaan sieniä ja marjoja, koska se kuului lapsuusperheen ohjelmaan.
Jotain pitäisi tehdä että lapsemme oppisivat sen ja opettaisivat puolestaan lapsensa. Mutta en oikein tiedä miten se enää kävisi päinsä.
Olen lukenut että työtön saisi maalla elantonsa marjojen ja sienien poimimisesta ja se on vielä kaiken lisäksi verotonta tuloa.
Marjoista on vielä ilo talvella kun niitä ei ole kuin kauppojen pakastealtaassa.
Vai kirjoitat sinä elämääsi lapsillesi. Se on hieno asia se!