Kesän epätodellisuus

Lueksin puolihuolimattomasti Umberto Econ opusta Travels in Hyperreality. Lukeminen liittyi alun perin johonkin varteenotettavaan, mutta yhtäkkiä muistin kesän omituisimman hetken.

Olin menossa lammen rantaan, paikka oli aivan vieras ja oli ilta. Kamera oli mukana, koska neuvoja sanoi että siellä kasvaa sitten kaikki. Piti mennä polkua ja sitten kääntyä oikealle. Olen sillä tavoin rakennettu että sekoitan aina oikean ja vasemman, joten ehkä käännyin väärään suuntaan, tai ehkä piti kääntyä vasemmalle.




Törmäsin loukkuun. Se näkyy himmeästi kuvan yhdessä laidassa, neliskanttinen esine. Siinä oli kansi auki polulle päin, muuten verkkoa. Säikähdin aivan järjettömästi. En oikeastaan muista milloin olisin säikähtänyt viimeksi lapsuuden jälkeen niin lujaa. Jos olisin kävellyt eteenpäin, ansaraudat olisivat loksahtaneet nilkan ympärille ja murskanneet sen. Karhunraudat, tai ketun.

Joku siellä metsästi jotakin otusta. Oli keskikesä, mutta metsän sisällä oli kylmä. Jokin lensi suoraan käsivarrelle ja puri. Lähdin kompastellen juoksemaan takaisin kohti tietä. Käsivarresta joku oli puraissut palan pois ja siihen nousi iso paukama.

Pääsin kotiin ja heräilin vähän väliä valoisaan ja himmeään yöhön. Korva kuunteli taloa minunkin puolestani, menin raapustamaan äänistä tarinaa. Se on helppoa koska en kuule oikeastaan mitään ja saan kuvitella kaiken.




Ajattelin että kissan nau’unnalta kuuluva ääni ilmastointihormissa on lapsen itkua. Lapsi itkee itkemistään, itkee itseään uneen. Se on pieni lapsi eikä pääse ulos pinnasängystä, isä ja äiti ovat menneet pois ja unohtaneet että heillä on koskaan lasta ollutkaan.

Käännyin ja huomasin unohtaneeni kissan ulos. Se marssi, Allu, tapansa mukaan määrätietoisesti ja ulvahti että sapuskaa sellaisesta kohtelusta ja minä tottelin. Allun marssi on kummallista, se ei osaa vetää kynsiään tassujen sisään joten se kulkee rapisten kuin rapu ohuella hiekalla. Kuuluu naps, naps, kuin pieniä kotiloita särkyisi jalkojen alla, ja Lidia herää ajattelemaan myös ruokaa.

Olen yksin ja kissat ovat ympärillä. Silitän niitä vuoronperään ja olen yhtäkkiä aivan uninen.

Sitten lähdin muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja kuulin että vaikka tämä kukka on kaunis, sitä ei pitäisi suosia, vaan hävittää se aina löytäessään koska se on valloittamassa koko Suomen. Mutta talossa asuvat ovat sitä mieltä, että voi sitä olla, on vain pidettävä se yhdessä kulmassa.

Mehiläinen osui aterialle samaan aikaan kuin kamera.




Helsinki oli ynseä ja kiireinen. Tajusin että en voisi koskaan enää muuttaa sinne. En ajatellut että en olisi turvassa mitä se ikinänsä tarkoittaakin, vaan sitä, että se oli muuttunut niin toiseksi paikaksi kuin mitä oli ollut ennen, että en olisi kotonani.

Missä ihminen sitten on kotonaan? Varmaan siellä missä on ystäviä. Kavereita, sukulaisia, sellaisia jotka ymmärtäisivät minut puolesta sanasta. Yksi sellainen aivan heti löytyi, abessinialainen kaveri. Se on 8 kuukautta vanha ja tahtoo leikkiä kaiken aikaa.

Sitten aurinko meni piiloon ja rupesi satamaan joka päivä. Kielletyn kukan lehdillä ja kukissa kimaltelivat sadepisarat, kun lähtöaamuna aurinko pilkahti esille. Abessinialainen ystäväni oli jossakin muualla kun hyppäsin taksiin.




Kotona näkyivät sitten jo ensimmäiset keltaiset lehdet koivuissa ja vaahterat loistavat jo pallokentän alapuolella punaisina. Alkoivat kovat tuulet.