Euripides ja Nietzsche

Kun herään painajaisiin siitä, miten hirveäksi on Seinäjoki ja sitä myötä lapsuuskotimaisemani muuttunut, niin ei tässäkään kaupungissa kannata oikein muuta kuin lukea mitä kaikkea ovat saaneet aikaan vanhassa Kreikassa. Luen edelleen Bakkantteja (The Bacchae, tr. William Arrowsmith), mutta  myös Friedrich Nietzschen Tragedian syntyä (suom. Jarkko S. Tuusvuori). 

Muutoksia on aina. Mutta lapsuuskotini sijaitsi viihtyisässä puukauppalassa. Sen nimi oli silloinkin Seinäjoki. Vuodet olivat 1950-53. Kurakauppalaksi kutsuttiin, mutta kyllä se oli ennen muuta lasten kauppala.

Käsittääkseni on kyseenalaistettu onko tämä ylipäänsä Euripideen teksti. Tässä kuitenkin ovat tarpeelliset tiedot näytelmästä:
Henkilöt:
Dionysos (nimeltään myös Bromios, Evios ja Bacchos)
Kuoro Aasian bakkantit (siis Dionysoksen seuraajat)
Teiresias (mm. Noita)
Kadmos (lohikäärme joka kylvää hampaita maahan Theebassa, ainakin Kreikassa)
Pentheos (Boiotian Theeban kuningas)
Lähetti
Sanansaattaja 1 ja 2.
Agave (Pentheoksen äiti, yksi bakkanteista)
Koryfaos (kuoron johtaja)

Paikka Aasian Theeban kuninkaallinen palatsi, sen edustalla, vasemmalta menee tie Kithaironiin , oikealta kaupunkiin. Orkesterikorokkeen keskellä köynnöksin peitetty Semelen hauta, joka edelleen savuaa, Semele on Dionysoksen äiti, Dionysos saapuu. Hän vaikuttaa pehmeältä, jopa naiselliselta, puku on kauriinnahkaa, kantaa seppelettä päässään, pitkät vaaleat hiukset putoavat selkään asti. Hänellä on näytelmän ajan hymyilevä maski päässään.

Ensimmäisenä tästä henkilöstä tulee mieleen, että mitä tarkoittavat vaaleat hiukset? Ainakin Italiassa vaalea on ruskeahiuksinen ihminen ja heitä on ehkä enemmän Pohjois-Italiassa. Antiikin englanninkielisen sanakirjan kannessa näytti olevan kuva Dionysoksesta. Oikeiden nimien löytäminen on ongelma. Yksi henkilö on ehdottomasti Kadmos, joka tahtoi Boiotian Theeban kuninkaaksi. Boiotian helleenit ajattelivat kuuluneen Aasiaan.

Kuoro kertoo aluksi Dionysoksen historian. Ja: Dionysos ei kuulunut olympolaisiin jumaliin ennen kuin myöhemmän pronssikauden aikaan, mutta siitäkin tuntuu olevan erimielisyyttä. Nykyinen kuningas on Pentheos, (ks. Alkestis), joka ei välitä Dionysoksen jumaluudesta. Syy on ennen kaikkea se, että Dionysoksen palvojat ovat naisia. Tässä kuoro kertoo asemasodasta: jos Theeban miehet yrittävät pakottaa naiseni alas vuorilta, niin minä marssitan paikalle bakkanttini ja valloitan paikan uudelleen. Äänessä on siis Bacchos. Käsitän asian niin, että Bacchos on tehnyt bakkanteistaan sotilaita.
Sitaatti:
”Like it or not, this city must learn it’s lesson:
It lacks initiation in my mysteries;
That I shall vindicate my mother Semele
And stand revealed top mortal eyes as the god
She bore to Zeus.” Säkeet 38-40

Tämä on siis Dionysoksen omaa uhoa. Hän ajoi naiset kodeistaan ja kiukkuisina aivan kaikelle. Naisten vangitsemiset johtuvat uudesta kuninkaasta nimeltä Pentheos, joka ei hyväksy Dionysosta ja kutsuu bakkantteja mainadeiksi, suomeksi heitä taidetaan kutsua raivottariksi. Myytit kulkevat ryppäinä, kerroksina ajassa. Tässä on jonkinlainen siirtymä vanhasta uskosta uuteen. Mainadit olivat naissotureita, joiden tarkoitus oli vallata Aasian seutuja Dionysokselle ja Pan-jumalalle. Ja sitten: naisilla oli huiluja ja symbaaleja ja he tanssivat, tottakai. Niin ja rumpuja myös, he eivät olleet hiljaisia pyhiinvaeltajia.

Näytelmässä seuraa kohtaus jossa kuoro huutaa Bacchoksen kunniaa. Tästä kehittyy jonkinmoinen kulttikohtaus, kerrataan syyt miksi Dionysoksen jumaluus olisi tunnustettava. Jo aiemmin on sanottu että bakkantit  ovat hulluja, kaistapäitä. Bacchos kehottaa seuraajiaan tanssimaan ja laulamaan ja kulkemaan seuraavaan paikkaan, koska Boiotian Theebassa Dionysosta ei oteta todesta.

Näytelmässä mainitaan titaaneja jotka ovat Dionysoksen tukijoita, ehkä: Rhea, esimerkiksi. Hän on Uranuksen ja Gaian tytär, Kronoksen vaimo ja joskus häntä kutsutaan nimellä Kybele. Rhealla on pyhä rumpu.

Teiresiaksen on sanottu olevan sokea ja vanha. Tässä sanailua Kadmoksen ja Teiresiaan välillä:
Kadmos:
Are we the only men who will dance for Bacchus?
Teiresias:
They are all blind. Only we can see.

 
Ehkä eletään siis aikaa jolloin ainoastaan muutamat vanhat noidat ja lohikäärmeet ja naiset kykenevät näkemään ja ehkä ymmärtämään näkemäänsä. Sitten Kadmos näkee Pentheoksen tulevan- Kuningasta on kyllä varoitettu hämäräperäisistä kulkijoista. Pentheos selittää omaa kantaansa. Naiset kuvittelevat olevansa Bacchoksen papittaria, mutta itse asiassa tietysti ihailevat Afroditeä. Pentheoksen oma äiti Agave on bakkanttien mukana. Heidät on ehdottomasti saatava kiinni, että häiriö loppuu. Vaikuttaa siltä että Pentheoksen mielestä olisi parempi että naiset palvoisivat Kyproksen Afroditea.

Melkein kaikissa tragedioissa sodista syytetään jumalia. Ateenan jumalatar on Pallas Athene ja esimerkiksi Troijan on Apollon ja Afrodite. Kreikkalaiset kirjailijat tuntuvat tienneen että isojakin kulttuurisia järistyksiä on tapahtunut menneisyydessä. Dionysoksen jumaluuden häviäminen saattaa tarkoittaa sitä, että se kuuluu vanhempaan myyttikerrostumaan. Jos sitten alkuperäiset titaanit kuten Uranus ja Gaia, olisivat olleet dionyysisten palvontamenojen esi-isiä ja äitejä niin ehkä he helleenien mielestä sitten asettuvat vanhempaan myyttiketjuun. Aasiassahan he tiesivät monien vanhojen myyttien olevan edelleen elossa.

En totisesti tiedä ovatko naissotilaiden esiinmarssitus ja ilmiselvä naisten kapina todellisia tapahtumia, mutta se kyllä tiedetään, että kreikkalaisten yhteiskunnassa naisilla ei ollut kansalaisoikeuksia. Ylipäänsä ei kai ole mahdotonta, että ihmisillä on tarinoita jotka ovat kulkeneet perheissä, suvuissa ja maakunnissa aina ja ikuisesti? Miksi sitä paitsi

Näytelmän mittaan tulee koko ajan tietoa kaikenlaisesta, mitä on ilmaantunut bakkanttien tuomana. Yhtenä esimerkkinä Dithyrambos:
”Dithyrambus, come!
Enter my male womb.
I name you Bacchus and to Thebes
Proclaim you by that name.”

Dithyrambos-sanan merkitystä ei tiedetä, kreikkaa se ei ole. Mutta runomittahan se on. Korintin Arion kehitti runomitan 7. vuosisadan viimeisellä neljänneksellä eaa. Sen toi ilmeisesti Ateenaan Hermionen Lasos ja siitä tuli kilpailulaji vuoden 509 eaa. Dionysian festivaaleilla. Dityrambi-kuoro ei käyttänyt maskeja, se lauloi ja tanssi näyttämöllä. Tässä tuli selitys Dionysia-festivaaleille. Se olikin omistettu Dionysokselle runokilpailun vuoksi! Ja ilmeisesti kyse on ollut runokuoroista. Niissä taas kuoronjohtajan tehtävä on ollut tärkeä. Tottakai! Tässäkin näytelmässä on kuoronjohtaja keskustelemassa kuoron kanssa.

Olen lukenut Friedrich Nietschen Tragedian syntyä pitkin matkan, koska olin lukenut kirjan jo vuonna 1965 kirjallisuuden appron tenttiin ja muistan hyvin että nuoren Nietzschen teksti tuntui hienolta, vaikka toisaalta hän on hirveän kiivas väitteissään. Tässä siis Euripideestä vähän:

”Elämänsä illassa Euripides itse esitti aikalaisilleen myytin muodossa mitä selkeimmin kysymyksen oman tendenssinsä arvosta ja merkityksestä. Tarvitaanko lopultakaan dionyysisyyttä? Eikö se pitäisi väkivalloin juuria helleenisestä maaperästä? Taatusti, vastaa meille runoilija, jos se vain olisi mahdollista: mutta Dionysos- jumala on liian mahtava; ymmärryksekkäinkin vastustaja – kuten Penteus näytelmässä Bakkhantit – joutuu pahaa aavistamatta hänen lumoukseensa ja liikkuu siitä pitäen sen kohtalokkaassa vallassa. Kahden vanhan jäärän, Kadmuksen ja Teiresiaksen, arvostelma näyttää olevan sama kuin ukkoutuneen runoilijan oma arvostelma: älykkäimmän yksilön pohdiskelu ei kumoa vanhaa kansanperinnettä, ikuisesti sikiävää Dionysoksen palvontaa, vaan sen avulla käy päinsä osoittaa noille ihmeellisille voimille vähintäänkin diplomaattisen varovaista osanottoa: missä nyt tietenkin saattaa aina sattua, että jumala ei ihastukaan haaleasta suopeudesta ja muuttaa moiset diplomaatit – kuten Kadmuksen – lohikäärmeiksi. Tämän kertoo meille runoilija, joka koko pitkän elämänsä vastusti Dionysosta sankarillisin voimainponnistuksin – ja joka lopulta glorifioi Dionysoksen vastustajan ja katkaisi oman lentoratansa itsemurhaan, kuten huimaantunut, joka vain päästääkseen häiritsevästä, kestämättömäksi yltyvästä kurimuksesta heittäytyy alas tornista. Bakkanttitragedia on vastalause Euripideen oman pyrinnön toteutettavuutta vastaan; ah, ja se oli jo toteutettu! ” (s. 95)


Onhan tuossa vastalausetta kerrakseen. En oikein vain käsitä mistä Nietsche päätyi noin jyrkkään käsitykseen.  Kyllä kai voi olla että hän vain on omien demoniensa liikuttelema ja siitä johtuu kaikki? Ei aavistustakaan.

Muuten: terveisiä Sodankylästä. Olin häissä, joissa epäilemättä oli jossain määrin dionyysisen juhlan tuntua. Mutta en usko nähneeni jotakuta aivan oikeaa bakkanttia. Eikä papinkaan puhe kuulostanut Dionysoksen puheelta. 

Oltiin talomuseon vieressä. Katselin pienen maatalon seinällä olevaa öljylamppua. Meillä oli sellainen mökillä aina, kun olin lapsi. Lamppu on siellä vieläkin, mutta nyt energia tulee auringosta. Sitä on riittänyt tänä kesänä.

Kellumisajatuksia

Nyt joudutaan me vesijumppaajat olemaan ilman elintärkeää liikuntaa vuoden loppuun ainakin. En ole nähnyt ihmisten sosiaaliturvatunnuksia, joita nyt on netissä paljon kun niitä on vuotanut psykoterapiayrityksestä maailmalle. Pitäisi olla niin ettei mikään sairaus ole enää niin paljon tabu että sillä voi kiristää. Mutta lisäksi en ymmärrä sitä, että niinkin erityinen alue kuin psyykkinen sairastaminen on luovutettu rahanahneiden yksityisomistukseen. Huseeraavat sitten miten huseeraavat.

Minusta kuitenkin tuntuu siltä, että vesijumppaajia on lähinnä meissä vanhemmissa ikäluokissa, vaikka en tunne suuremmin tarvetta kysyä ihmisten ikiä. Syy on selvä: meillä on enemmän rikkonaisia niveliä kuin nuoremmilla ihmisillä. Vesi on hyvä elementti. Se tuudittaa painottomuuteen. Vedessä voi kellua, mutta ilmassa se on vaikeampaa, ellei ole todella isoa ilmapalloa. Olisin aina halunnut päästä lentämään kuumailmapallolla, mutta en ikinä onnistunut. Eivät ne koipiaan rikkoneita siihen koriin voisi huolia. 

Ne zeppeliinit lopulta rupesivat omia aikojaan syttymään tuleen. Ne näyttivät lähinnä valtavilta sikaareilta muodoltaan. Ne kelluvat vähän eteenpäin ja kuvista kun katsoo, niin näyttää siltä että niisää on jonkinmoinen propelli tai siipiratas perässä. Zeppeliinien sisällä ei saanut polttaa tupakkaa, koska siitä syntyy räjähdys. En tiedä mikä ne pani räjähtelemään siinä loppuvaiheessa. Ehkä ne osuivat johonkin terävään kirkontorniin?

Joka tapauksessa ne kelluivat sen aineen vuoksi. Ei kai se heliumia ollut? Mutta olen muistavinani että kun olin pieni, niin kaasuilmapalloista varoiteltiin. Olen elänyt niin kauan jo, että olen unohtanut vastauksia niihin kysymyksiin. Epäilemättä pienenä kyselin jatkuvasti aikuisilta. On täysin mahdollista että minulle ei vastattu, aikuisilla oli aina kiire jonnekin muualle. Harva aikuinen kuitenkaan kehtasi tunnustaa, ettei tiedä jotain mitä pikkulapsi kyselee. Amerikan presidenttikin kehuu koko ajan olevansa maailman älykkäimpiä ihmisiä, vaikka pikkulapsikin näkee että se on tyhmä kuin saapas.

Kun ei ole vesijumppaa niin olen itse aika usein sortunut kellumaan. Kelluminen tuntuu hirveän hyvältä. Siinä kelluskellessa voin kuvitella kesätaivaan mökkijärvellä. Sen verran järvessä oli virtausta, että kellumalla kulki koko ajan jonnekin päin. Lapsena kelluminen oli kivaa sen takia, että painovoima tuntui loppuvan minun kohdallani vedessä täysin. Olin laiha ja kun isä ja pikkuveli yrittivät opettaa minua sukeltamaan, tulin ylös pinnalle kuin korkki. Ehdin nähdä kirkkaassa vedessä pohjan pieniä kiviä. Ehkä minulla oli ontot tikkujalat ja sitten semmoinen ilmarakko, joka on kaloillakin jossain siinä pallean tietämillä. Tai ehkä kyse on nimenomaan palleasta? Näyttämötyön tunneilla opeteltiin käyttämään palleahengitystä, niin että Montun kaukaisinkin penkkirivi kuulee kuiskaukseni. Harjoiteltiin siis teatterikuiskauksia. Ah, ma räydyn!

Minä olin se joka perkasi kalat. Isä opetti. Siinä lahnojen ilmarakon tietämillä oli myös sappirakko, joka oli kellertävä pussi. Sitä ei saanut rikkoa. Siitä tuli niin kamala haju, että se pilasi koko kalan, jos sitä limaa pääsi valumaan kalan sisuksiin. Lisäksi perkaamisella oli aina hirveä kiire. Isä kävi hakemassa lahnaverkot aina viime tingassa ennen kuin savusauna pantiin lämpiämään.

Lihavimmat lahnat piti panna sinne alimmaksi: ensin käärittiin voipaperiin, sitten kasteltiin useampikin Aamulehti ja Uusi Suomi ja käärittiin sen voipaperipaketin ympärille. Jos lahnoja oli useampi, ne jokainen pantiin omaan pakettiinsa. Piti olla tarkkana siinä, että ei pannut kalapakettien viereen isoimpia halkoja.

Savusaunaa ei voinut lämmittää klapeilla. Niitä käytettiin vain sytykkeinä. Kiukaan piti säilyä kuumana viisi kuusi tuntia, niin että isoäitikin ehtisi käydä vielä jälkilämmössä saunassa. Isoäiti piti uimisesta edelleen vaikka se oli hirveän vanha ja kyhmyinen. Jos minä jouduin latomaan puut tulipesään, jouduin kyllä pinnistämään kaikki voimani että sain siihen sytykkeiden päälle halot asetelluksi niin että ne eivät sortuneet alimmaksi. Lahnojen oli tarkoitus savustua, ei käristyä.

Sanomalehdet olivat tärkeä osa aivan tavallista kesäelämää. Kalat oli parasta kääriä sanomalehtipaperiin silloin kun vietiin lahna naapuriin ja vaihdettiin se tuoreisiin kananmuniin. Kaliinin Elli niitä kanoja piti siinä talossa joka sijaitsi mäellä ennen veto-ojan siltaa. Siinä luki Kaliini vanhanaikaisin kirjaimin. Lapsi meni mielellään asioille, koska tiesi saavansa palan nisua ja maitolasillisen siellä perillä. Kotona äiti ja isä eivät olleet kiinnostuneita siitä että suupielessäni olisi muruja vaan kysyivät miten niiden ruis on kasvanut ja onko laiho heilimöinyt. Jos minä olisin kylällä kysellyt että mites laiho heilimöi, niin olisivat katsoneet kuin vajaata.

Tärkeintä mökillä oli selvitä käymättä kaupassa. Siksi minä istuin saaressa onkimassa ahvenia iltapalaksi koko perheelle. Isä oli selvittänyt verkot ja ne olivat saunan seinustalla kuivumassa, puikkarit koukuissaan vieressä. Siksi sain lähteä ruuhella minne tahdoin, kunhan tuon mukanani ahvenia. Ne olivat saaren rannassa melkein mustaselkäisiä. Se johtui siitä että saaren ranta oli ainut vähän syvempi kohta järvellä ja siinä oli suuria kiviä. Ahvenet oppivat maastoutumaan: kun ne syntyivät siihen suureen kivikkoon, niin niistä tuli itsestään mustanpuhuvia. Suuria kiviä oli kaikkialla myös metsässä. Kun olin aivan pieni, minulle kerrottiin että jättiläinen on käynyt niitä heittelemässä. Lisäksi luin myöhemmin että peikoilla oli kolonsa niiden jättiläiskivien alla. Niillä oli kokonaisia maanalaisia tanssilattioita siellä ja ne pitivät pitojaan, kuten on mahdollista kuulla kesäyönä. Olin joskus valveilla ja kuulin. Kesäkuun alussa sammalet olivat heleän vihreitä ja peikkojen oli helppo piiloutua sammalta vasten enkä nähnyt niitä vaikka ne tuijottivat suoraan kohti.

Olin vasta paljon vanhempi kun tajusin että vastarannalla oli puiden takana työväentalon tanssilava. Ja aivan äskettäin sain kuulla, että Suomessa ja muuallakin soittaa kansanmusiikkia (joka ei oikeastaan ole kansanmusiikkia, vaan ihan vain musiikkia, jota eri maista kotoisin olevat ihmiset keksivät siinä soittaessaan aivan itsestään), mutta asuu enemmän vakituisesti Brasiliassa kaveri joka on kotoisin sieltä läheltä työväentaloa. Sen sukunimi on Kontola ja sen TVH on pannut myös valtatie 66 kylkeen viisaamaan tietä esimerkiksi meidän mökille.

Sinne on harva osannut aivan vain sen takia, että se sijaitsee suunnilleen siinä kohti, missä on ollut piilopirttejä Isonvihan vuosina. Ihmiset eivät ole kovin paljon muuttuneet 1700-luvusta. Yhtä paljon tuuheat kuusikot eksyttivät silloin venäläisiä kuin eksyttävät nyt tavallisia kaupunkilaisia, siis toisia suomalaisia. Tietenkin sitä paikkaa uhkaa eniten se sama mikä kaikkea: metsät on nopeasti hakattava paljaiksi, että ehditään saada rahaa. Rahaa on tarkoitus saada leveämpää elämää varten niille vuosille kun ilmasto muuttuu sietämättömäksi ja järvestäkään ei ole enää jäljellä kuin haiseva lätäkkö.


Silmäni osuivat muistiinpanoon joka koskee Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittajaa. Nimi on Louise Glück. Päädyin ihmettelemään, miksi New York Times käski lausua nimen Glick, kunnes äsken sain tietää että äänne y on opeteltu sanomaan jollain tavalla sen jälkeen kun anglot ja saksit muuttivat mannermaalta Englantiin. Ne siellä jo asuvat olivat ehkä kelttejä. Mutta englanti suistui hirveisiin kirjoitus- ja ääntämisongelmiin, joista ihmiset edelleen saavat kärsiä. Siis myös amerikkalaiset, niin kuin nyt Louise Glück, joka tuskin kärsii mistään ainakaan nyt, mutta minä kyllä kärsin koska minulla on ollut saksa oppikoulun pitkänä kielenä. Kun tuota nimeä ei mitenkään nyt pitäisi voida ääntää että Glick. Hassuinta tässä on se, että olen alkanut vähitellen kehittää itselleni jonkinmoista monikielistä kielikorvaa, vaikka tietenkin kielikorvaan pitäisi sattua vain kun on omasta äidinkielestä kysymys.

Olen ollut tietoinen jo kauemmin Paris Review -nimisestä kulttuurilehdestä. Se on englanninkielinen. Löysin siitä tuoreeltaan pienen pätkän tuoreen nobelistin tuotannosta. Kieli on minusta kaunista ja täsmällistä englantia. Kauneuden ei pidä antaa eksyttää. Tuossa pienessä pätkässä on paljon asiaa. Runoilijat ovat maailman kaikkina aikoina oppineet sanomaan asiansa tiiviisti. Sillä lailla lukijatkaan eivät pääse laiskistumaan.

Korkea ja matala

En jaksa roskaa. Roskaa voi olla aivan missä vain. Mitä väsyneempi olen sitä vihaisemmaksi tulen siitä, mitä minulle yritetään syöttää. Yritystä voi olla kirjoissa, elokuvissa, joku voi jopa netissä syöttää moskaa ja mitä korkealentoisin tavoin, mutta sen vain jotenkin näkee läpi.

Olen saanut lapsena perusteellisen taidekasvatuksen, johon kuului teatteri, konsertit ja taidenäyttelyt. Kasvatuksesta puuttui (joiltain osin) niin kutsuttu todellinen elämä ja se olikin vähän hankalampi asia. Kulttuurikasvatus on muuten yksinkertaista. Lapsi oppii tietynlaisen mallin ja sen läpi tulee kohtalokkaasti nähneeksi lopun elämänsä.

Jouduin lukemaan pikkuveljelle ja -siskolle kaikkea mahdollista. Sitten kun lapsille oli varaa tilata lehtiä, niin yhteisesti tuli Aku Ankka, veljelle Korkkarit ja minulle vähän myöhemmin Kaarina Helakisan toimittama Nasta-nuorisolehti. Ehkä siskolla ei ollut toivomuksia tai ehkä hänelle riittivät Carl Barksin piirtämät sarjakuvat.

Ääneen lukeminen oli opettavaista, koska siinä oppi varsinkin noiden pentujen kysymyksistä. Hyvin samanlaista oli lukea lapsenlapsille. Olisi hauskaa jos kaikki, aikuiset ja lapset kerääntyisivät ennen nukkumaanmenoa kuuntelemaan kun joku lukee. Iällä ei olisi väliä, eikä silläkään jos vanhin alkaa kuorsata ja pienimpiä kannetaan sänkyihinsä. Luetusta keskustelu pitäisi ehdottomasti sallia myös.

Taidan kirjoittaa lehdistä sitä varten, että ne vertautuvat roskaan jollain hämärällä tavalla. Ne ovat selviä ja yksinkertaisia tarinoita elämästä, menneestä, kuvitellusta tai tulevastakin, avaruus- ja ufoaiheitakin olen jossain nähnyt. Ufo-juttujen on täytynyt olla lähinnä amerikkalaista materiaalia. Lukeminen ja mielikuvituksen laukkaaminen jonkun ääntä kuuntelemalla oli fantastista, kuunnelmia tuli radiosta. No, lukemiset olivat fantasiaa samalla tavalla.

Televisiossa alkoi ruotsalainen tai tanskalainen sarja, jossa pienellä paikkakunnalla varastetaan lapsia ja sitten ne lapset oppivat kasvattamaan juuria ja niistä tulee ehkä vähän niin kuin pimeässä kasvavaa jäkälää tai sammalta syvällä maan sisällä. Tai sellaista voi arvella. Sarjaa on ollut kaksi kertaa ja kerrankin se ei tunnu aivan täysin hoopolta. Ehkä 1950-luvun tarinat olivat lapsellisempia?

Kun olin nuori, ruvettiin kaikenlaisia lukemistoja julkaisemaan Oulussa kustantamossa joka oli muistaakseni nimeltään Kolmio-kirja. Tunsin joitain ihmisiä jotka suomensivat joihinkin lukemistoihin tarinoita, myöhemmin olen kuullut että jotkut oikeat kirjailijat kirjoittivat hengenpitimikseen niihin tarinoita. Osasin kieliä koulun jäljiltä niin kehnosti, että ei tullut mieleenikään edes yrittää, vaikka opiskellessa olisi tarvittu kaikki raha. Yksi opiskelukaveri kertoi luottamuksellisesti vuosia jälkeenpäin, että kyllä hän keksi täyttää ne aukkopaikat, joissa aivojen kielikeskus löi tyhjää.

Samoihin aikoihin Kolmio-kirjojen kanssa ja vissiin jo vähän aiemmin alkoi ilmestyä salapoliisikirjasarjoja, yksi oli nimeltään SaPo, mutta oli niitä sitten muitakin. Isä rakasti dekkareita jostain syystä todella paljon ja Agatha Christietä ja muita 1950-luvun rikoskirjailijoita tuli luetuksi kesämökillä kynttilän ja öljylampun valossa silmät ristissä. Huomionarvoista oli, että salapoliisikirjat eivät saaneet tilaa talvikodin kirjahyllyissä.

Suomenope oli sitä mieltä että ne ovat erityisen vahingollisia kirjoja, koska ne saattavat muuttaa moraalia kehnommaksi. Mika Waltari tiettävästi kirjoitti joihinkin viihdelukemistoihin 1930-luvulla, mutta salanimillä. Nyt epäilen että suomenope tiesi paheellisesta rahanansaitsemistavasta, vaikka hän ei puhunut Waltarista sanaakaan. Siitä on saattanut lähteä myös kirjailijan maine lähinnä historiallisten viihderomaanien kirjoittajana. Siis tuosta kirjailijan paheesta.

On näistä tullut varmaan jo liuta opinnäytetöitäkin erilaisista julkaisuista, siis painetuista. Mutta kun otetaan mukaan elokuva, sarjat telkkarissa, netti ja esimerkiksi YouTube, niin siellä on tietenkin vaikka mitä.

Sitten on vielä se kuuluisa hyvä maku. Yksi ystävä välitti käsiinsä saaman lyhyen videon, jonka oli tuottanut firma nimeltä Visit Finland. Siinä kolme neitoa haahuili kesäyössä jossain Kolilla tai missä lie ja esitti jotain todella eksoottista keskiyön valon rituaalia (White Light Magic tms.), jollaista ei kyllä täällä ole ikinä ollut. Ei meillä ole magiaa eikä rituaaleja lukuun ottamatta virallisia kirkkoja ja niiden omituisuuksia, jos jotain on niin se on täällä kyllä aika marginaalista. Kun tutkin asiaa, niin löysin taustalta semmoisen kuin Team Finland-firman, ellei se ole yhteistyökumppani, siis tasaveroinen. Jostain syystä tästä on ollut keskustelua viime aikoina.

En tiedä mistä on kysymys, mutta varmasti siitä kuuluisasta maabrändin kehittämisestä. Matkailuvideoita on ehkä syytä olla, mutta olisi hauska nähdä nykyajan pakanismista kiinnostunut turisti kuljeksimassa Kolin rinteitä toivossa löytää edes pienen harsonrepaleen suomalaisneitojen hamosista, jotka ovat totta kai läpinäkyviä ja lopuksi neidot riisuvat nekin yltään.

Turisti on ilman muuta joku ylensyönyt, sillä on tapana heilutella luottokorttejaan köyhässä maassa. Epäilemättä hän oli myös ymmärtänyt asian niin, että Suomi-neidoilla on – kun ollaan täällä Siperian laitamilla – omalaatuinen tapansa harjoittaa prostituutiota. Ihan turistin sukupuolesta riippumatta.

En ole ikinä ymmärtänyt, mikä voisi olla brändäystä saati että mistä syystä. Ei ole tarpeenkaan ymmärtää koska video ei ollut tarkoitettu suomalaisille. Toivoisin että ne Mika Waltarin hömppäkirjat käännetään mitä pikimmin maailman kielille ja turistit saavat kulttuuriset kompanssinsa siltä suunnalta. Luotan kaikesta huolimatta siihen enemmän kuin kolmen magiaan viehättyneen neidon näytökseen. Olen epäluuloinen senkin vuoksi että uuspakanismin käytön, tämän uskomattoman ihanan neronleimauksen, käsikirjoittajaa ei mainita. Sehän voisi olla työoikeudellinen kysymys tai jollain lailla koskea tekijänoikeuttakin.

Kenellä mahtaa olla copyright Suomen brändiin? Ulkomaalainen ystäväni sanoi että Suomi-video on campiä. Olin unohtanut koko termin. Sitä taidettiin käyttää joskus 1980-luvulla täällä.

Kesäillan kuvia

Vaasan taidehalli on edelleen uhanalainen, ja luulen että eilen illalla, perjantaina, avajaisissa oli tunnelma, joka oli käsinkosketeltava sen toiveen puolesta että saataisiin säilymään taidehalli, jonka vaasalaiset taiteilijat ovat aikoinaan perustaneet. Olisi syytä.

Näyttelyiden avajaisissa käyminen on henkireikä. Tapaa silloin tällöin ihmisiä, joiden kanssa on ollut tekemisissä jo parikymmentä vuotta. Näyttäytyjiä ei ole. Mutta väriä oli: kauniita itäaasialaisia, kun yksi heistä oli pannut pystyyn oman näyttelyn Ibis-galleriassa. Siinä oli viidakon ihmisistä otettuja värillisiä muotokuvia. Joku meloi suurella joella, jota ajattelin Mekong-joeksi. Se nyt vain sattuu olemaan joki, joka kuuluu nuoruuteeni, siihen sodanvastaiseen nuoruuteen. Vaikka sitä on edelleen mutta ei marsseiksi asti enää.

Sodasta on tullut vakiotilanne. Ajattelin sitä kun lehdissä on Normandian maihinnoususta. Silloin en ollut vielä syntynyt edes.

Vaasalainen toimittaja ja vaasalaisia.info -yhteisöllisen blogin ylläpitäjä Tapio Parkkari teki yhden näyttelyn pitäjän, Caroline Pippingin haastattelun. Hänen teoksensa oli 1001 Buddhaa. Videon voi katsoa täältä, mutta haastattelusta ilmenee että helsinkiläiset ainakin ovat nähneet tämän jo. 

Juuri Buddha-seinien keskellä olisi voinut olla vaikka kuinka kauan. Siinä ei kaivannut erityisemmin puhekumppania vierelleen. Piti kääntyä pois, jos joku lähestyi.

Muita Taidehallin taiteilijoita olivat Jouni Airaksinen, Jyrki Heikkinen, Anni Rapinoja, Jaakko Rönkkö ja Miina Äkkijyrkkä. Ripustus oli sellainen, jota saattoi ajatella toistensa tuntevien taiteilijoiden tekemiksi, mutta olin iloinen kun huomasin että he ovat vähän joka puolelta Suomea. Ripustuksen selkeys ja rauhallisuus tarkoittaa vain sitä, että kuvataiteilijoilla on yhteinen kieli, eikä se johdu asuinpaikasta lainkaan.

Joukkotiedotusvälineet eivät juuri tunne muuta kuin Helsingin taidekaupunkina, joskus harvoin Tampereen ja Turun. Paikalliset lehdet eivät juuri enää näyttelyistä edes kirjoita. Sen vuoksi täältäkin ollaan viemässä jopa tätä taidehallia. Kukaan ei parkaise, ja me joita itkettää, meillä ei ole valtaa.

Yksi keskustelu koski lähestyviä ylioppilasjuhlia, mutta minä päihitin kaikki, koska menen 50-vuotisjuhliin. Kirjoitin 49 vuotta sitten ylioppilaaksi. Yhden vuoden ero verrattuna muihin johtui siitä, että myöhästyin paikkakunnalta muuton vuoksi vuodella. Joka paikkakunnalla ei sitä paitsi ollut saksaa pitkänä kielenä käyttäviä kouluja. Eikä sitä voinut katkaista vuotta ennen kirjoituksia.

Toinen siihen surullisesti ettei koskaan käynyt ylioppilaaksi asti, vaan meni töihin. Mutta sellaisista tulee itsetekemiään ihmisiä taatusti varmemmin kuin meistä, joiden päähän päntättiin edellisten sukupolvien idioottimaisuuksia, eikä niistä oikein kunnolla ole päässyt irti ikinä. En ole ikinä ymmärtänyt, miksi juuri ne idiotiat piti kaataa puolustuskyvyttömiin pieniin päihin. Kun menin kouluun, niin ensimmäisenä päivänä naisopettaja tukisti minua, koska en heti oppinut paikkaani rivissä. Opettaja oli niin fiksu, että rivit menivät pituusjärjestyksen mukaan. Vasta kun kaikki olivat rivissä, opettaja otti lehmänkellon ja kilisti sitä. Minua sen oli pakko tulla tarttumaan tukasta ja repiä.

Eikä ketään oltu vielä koulussa mitattu ja punnittu, saati että olisin osannut arvata olinko pitempi vai lyhyempi edellä seisovaa. Menin sinä päivänä kotiin ja sanoin etten mene enää kouluun.

Sitä paitsi vain osa ihmisistä käy lukion. Eikä koulutus merkitse suuriakaan kun ihminen yrittää päästä töihin. Ehkä sillä on silloin ollut merkitystä, kun ylioppilaat ovat iänkaiken sitten käveleskelleet raitilla ylioppilaslakki päässä. Vanhoissa Suomi-filmeissä se porukka on aina jossain vaiheessa näkösällä. Ja sen on ehdottomasti puhuttava eri tavalla kuin tavallisen rahvaan.

Niistä tuli kamreereja, kunnankirjureita, kansakoulunopettajia. Luulen että ne elivät herroiksi ja naisiksi ja saivat oikein palkkaakin, kun muu väestö taisi elää kädestä suuhun enimmäkseen. Sitä ajattelin kun katselin niitä Ibis-gallerian kuvia. Nuoret itäaasialaisnaiset näyttivät eksoottisilta kukilta tavallisen suomalaisjäykän yleisön keskellä. Asunnot olivat tyhjiä, puhtaita.

Poikkeuksia olivat aina ne taiteisiin kallistuneet yksilöt, jotka olivat hauskoja ja huvittavia poikkeuksia muuten kunnollisten ihmisten keskellä.

Kuva: Pirketta Levón

No olihan meillä valopilkkuna Miina Äkkijyrkkä. Ja koko joukkio rupesi puhaltamaan pilleihin siinä avajaisissa. Äkkijyrkkä vetäisi lehmien kutsuhuudon ja lauloi yhden virren. Sillä ihmisellä on isot keuhkot. Olen käynyt kävelyllä Uutelassa ennen kuin Äkkijyrkkä ja kyytöt häädettiin siitä liian läheltä hienoa Aurinkolahtea. Yritin puhua parin kissan kanssa, jotka olivat siinä maitotonkkatelineellä puoliksi unessa, mutta kun näkivät vieraan, ne tulivat siitä vilkkaasti alas ja viis veisasivat kissittelystäni. Nyt lehmätaiteilija sanoi että kaikki ne ammuttiin. Joku kysyi että eikö hukutettu.

Näyttelyn nimi on hyvä: WHERE are you from? Varifrån kommer du? MISTÄ tulet? Jos minä osaisin tehdä kuvia seinille asti, niin olisi pakko sanoa että en ole mistään kotoisin. Mutta ei se ole yhtään kummallisempi vastaus kuin suurimmalla osalla ihmiskuntaa.

Sitä voi sitten miettiä että mistä kukin on kotoisin. Minun kotini on kieli. Mutta kyllä se on myös joitakuita maisemia ja joitakin ihmisiä. Tapahtumiakin kulkee joskus päässä kuin elokuvissa. Täällä itsekseen ollessa kuvia tulee silmien eteen satunnaisessa järjestyksessä. Ne kuvat ovat melkein yhtä hyviä kuin unet. Eikä niitäkään voi välttää.

Helteiset ilmat tuovat udun. Illansuussa aurinko paistaa kuin kuu. Kissa on levoton. Yötä ei enää erota illasta, pimeimmän ajan voi nukkua. Olen saanut uudet silmät. Kun tulin sairaalasta kotiin, niin kissa oli ensimmäistä kertaa vuosiin sininen. En ole varma siitä mitä sininen tarkoittaa.

Fragmentteja

Olen onneksi ollut ennenkin tajunnan tällä reunalla.

Muistan vaatineeni synkkyyteen vajonneelta ystävältäni myrskypilven hopeareunan tietämistä. Se oli todennäköisesti kohtuutonta, koska myrskyillä on silmä ja siinä keskellä olevalla ei ole muuta todellisuutta. Keskustelu oli omaa itsepäistä jankutustani.

Koska oltiin keskellä kesää, ja siitä on todella jo aikaa, emmekä päässeet juuri sillä hetkellä siitä mihinkään, jatkoin puhumista seinille, vaikka syrjäsilmällä näinkin hänen tuijottavan huoneen nurkkaa. Mietin oliko hän elossa, siis oikeasti, ja tulisiko tästä ystävyydestä ylipäänsä mitään. Harkitsin hätänumeroon soittamista, vaikka lähin puhelin oli parin kilometrin päässä.

Koska hän oli hereillä, päättelin että hän menisi järveen eikä tulisi takaisin enää koskaan. En uskaltanut lähteä.

Lähdin kokemaan verkon, tuli pari lahnaa. Saunaa ja vettä lämmitin, hän istui verannalla ja poltti tupakkaa taukoamatta.Vein hänelle muistikirjan ja kynän. Hän tarttui niihin mikä oli todella hienoa. Onnittelin itseäni: normaalius voittaa, koska se on elämän puolella. Viheltelin kun menin hakkaamaan puita takkaa ja hellaa varten.

Olen nyt kuunnellut viikon verran radiokeskustelua joka onneksi ei ole käsitellyt ”romantiikan heinäkuuta” joka olisi tuntunut juuri nyt aika sietämättömältä. Ohjelmassa Juha Varto, filosofi, ja Liisa Veenkivi, toimittaja, keskustelivat tänään todellisuudesta. Kesäkohtaus tuli mieleen, siitä on kauan ja sen ytimessä oli selvästi kahden ihmisen erilainen todellisuus.

On erittäin hyvä että olemassaolon keskeinen teema tulee esiin myös loogis-rationaalisessa mielessä, ei pelkästään kertomuksena. Varto on tavattoman hyvä perustelija ja pitäytyy määritelmissä, mutta ei pönkitä niitä nimillä että se ja tämä on ilmoittanut asiasta sitä ja tätä. Varto oli valinnut vaikeamman tien: hänen oli itsensä otettava se todellisuus-teema käsiinsä ja tarkasteltava sitä joka puolelta.

Veenkivi esitti välissä näennäisen herttaisia kysymyksiä enkeleistä ja muista olennoista ja niiden todellisuudesta. Ohjelmassa syntyi luja konstruktio, joka haarautui sinne ja tänne, mutta pysyi muodottomuudessaan käsitettävänä.

En pääse yläkertaan etsimään yhtä Varton kirjaa joka kyllä on siellä. Siis ainakin yksi, saattaa olla myös joku antologia, muistelen, jossa hänen joku artikkelinsa on. Nyt kun kipsi on pois sormien ympäriltä kykenen kirjoittamaan taas ja pitämään käsissäni helpommin ohuita kirjoja. Ohuet kirjat ovat maukkaimpia, koska niiden tavara on tiivistä.

Hypin skuutterin kanssa eteisen kirjahyllyn viertä ja yhtäkkiä silmä osui siihen kirjaan jota etsin keväällä kun runoilija Anselm Hollo kuoli. Kirjan kannessa on Johanna Druckerin maalaus. Eilen mietittiin kuvaa, kun ystävä oli kylässä: mitä akvarelli esittää. Ystävämme sanoi että lintuja, minä sanoin että kaloja. Niinpä Lidia käveli keskelle lattiaa ja sanoi painokkaasti MIAU. Se ratkaisi senkertaisen todellisuus-ongelmamme: Lidia söisi niistä kummatkin.

Hollon kirjan nimi on Finite Continued (Blue Wind Press, Berkeley/1980) ja se on paljon parempi kuin muistinkaan.

Nyt kun tekijänoikeuslaki tulee eduskunnan käsiteltäväksi, aion käyttää sitaattioikeuttani ja kirjoittaa tähän yhden runon, joka on aivan yhtä validi kuin melkein mikä tahansa sitaatti kuumana kesäpäivänä:

hard as nails

hard as nails we are not

& there are no exceptions

but fragile as ”some strange melodious bird”

singing one continuous strain

in which one thought is expressed

deepening in intensity as it evolves in progress

”like wellcome already overshadowed

with coming farewell”

Sain ystäväni saunaan, pesin hänet kuin minkäkin pikkuvauvan, kuivasin, kampasin sotkuiset hiukset. Kaadoin hänen päälleen ämpärillisen kylmää järvivettä lopuksi. Ei hän kiljaissut, mutta loi syrjäsilmin katseen, jossa oli pilkahdus.

Viikkoa ennen juhannusta löysin sen muistivihon. Se oli lehtipinkan välissä. En ollut ikinä katsonut mitä siinä oli. Vihkon ensimmäisellä sivulla oli kirjoitusta. Teksti kulki pitkin ja poikin sivua, yhdestäkään sanasta ei saanut selvää.

Mutta ehkä olin kuitenkin katsonut sitä, viestiä ei ollut tai se oli salattu tai se oli jonkun hullun tekstiä. Käsittääkseni silloinen ystäväni samoin kuin minä itsekin olemme edelleen olemassa. Olisin kuullut jos hän olisi kuollut. Jos minä olisin kuollut niin hän olisi ehkä tullut hakemaan vihkonsa.

Tai ehkä se sekasotku ensimmäisellä sivulla oli vain merkityksetön episodi ja hänen elämäänsä tuli jokin toinen suunta. Olemassaolo tai ei, mutta kysymys taitaa olla järjetön.

Vuodenkierrossa

Jonkinlainen stagnaatiotila tuntuu vallitsevan. Luin ammattilehteä, mutta en jaksanut innostua. Sataa edelleen.

Sitten löysin Ylen Areenasta sarjasta kirjojen henkilöitä nopeasti piirretyn kuvan läkkiseppä Lindbladista. Haastateltavana oli kirjallisuudentutkija Pertti Lassila. Olen kuullut P. Mustapään monia runoja lausuttuina kauan sitten. Mutta eniten ehkä mieleeni on jäänyt juuri läkkiseppä Lindblad, joka rupesi jossain vaiheessa tuntumaan elävältä ihmiseltä.

Läkkiseppiä oli lapsuudessani muuallakin kuin tehtaissa, joissa tehtiin sarjatyönä ämpäreitä ja maitokannuja. Läkkiseppä oli tarpeellinen ihminen. En ollut ikinä tavannut sellaista, mutta tiesin mitä läkki on. Se on metallia, jossa on epätasaisen harmaa pinta. Joskus ämpäreitä myös maalattiin, mutta maali kului äkkiä pois. Läkki ei ruostunut.

Mutta kun siihen pani kielen, maku oli outo. Ei maku veteen silti tarttunut. En vieläkään tiedä mistä läkki on tehty. Tinaa, messinkiä, rautaa? Jaa, mutta ei siinä ole ollut rautaa, koska se ei ruostunut. Mistä sitten?

Ämpäreitä ja maitohinkkejä kävivät kiertävät kauppiaat myymässä isoäidin talossa. Usein kiertävillä myyjillä oli jotain muutakin. Kerran tädin silmiin syttyi intohimoinen katse, kun hän näki yhdellä kulkumyyjällä pitkänomaisen laatikon selässä. Se oli sidottu hihnoilla, mutta näki että se oli painava.

Täti oikein vasta vasten kysyi, että mitä siinä on, ja kulkukauppiaan silmissä välähti vähän samalla tavoin. Kauppias asetteli laatikon varoen seinänvieruspenkille. Sitten hän naputteli lukot irti ja avasi sen. Sahajauhoja, sitten välissä paperia, vanhoja lehtiä, joiden sisältä paljastui punasavisia viilikulhoja. Isoja ja pieniä. Isoäiti sanoi että onhan meillä noita.

Kauppias kysyi että onko tällaisia, joissa on englanninsaviraita? Menin lähemmäs: punaisessa viilipunkissa oli kaksi valkoista raitaa kulhon reunalla. Sitten laatikon pohjalla oli vielä iso lautanen, johon joku oli piirtänyt hirven kuvan samalla englanninsavella. Tai ehkä se oli kauris?

Isoäiti katseli lautasta, minä katsoin pieniä viilipunkkia, täti piti eniten isosta kulhosta, johon voisi panna vaikka omenoita syksyllä. Arvasin että minulta ei kysyttäisi. Sanoin varmuuden vuoksi, että muistatteko kun viime viikolla minulta putosi yksi viilipunkki? Isoäiti katsoi minua kiinteästi. Se katse ei ollut vihainen.

Täti ja isoäiti rupesivat keskustelemaan hinnoista. Maitohuoneeseen tarvittaisiin myös iso maitohinkki, koska kuorma-autokuski oli saanut edellisen pahasti lommolle. Eivät ne apupojat ole niin kuin ennen, kauppias myönteli.

Kyllästyin kaupanhierontaan ja menin ulos etsimään kissanpentuja. Mutta kielot olivat puhjenneet kukkaan. Menin istumaan niiden viereen ja nuuhkin hajua, jota joku hieno hattupäätäti oli sanonut taivaalliseksi. Jälkeenpäin täti ja isoäiti olivat nauraneet.

Kuuntelin ohjelman läkkiseppä Lindbladista ja menin etsimään löytäisinkö jonkun runon hänestä. Löysin, ja hienon löysinkin. Toivon kovasti että lausuja ja toinenkin ottaisi tämän ohjelmistoonsa, tässä ovat antiikin Kreikan muusatkin läsnä. Tämä ei olekaan sellainen Hei hattu kallellaan-runo.

P. Mustapää:

Tuulimyllyfantasia

eli Lindblad Musagates

Taas soita, Lindblad, joutessas, taas soita myllyn luona,

ja paina bassotangetteja ensin.

Näe järvi syksyharmaja ja kaislat syksyntummat

ja taivaanrannan tuulenraskas pilvi.

Nyt melodiaa tapaillen sä etsi kirkas sointu,

herätä suvi harmonikastasi,

pää kallellansa soittele, kun ajaa tuuli sisään,

kun laine vierii vaahtoava rantaan,

kun sorjat kaislat huojuvat ja sini vipajava

levittyy yli armaan kotojärves.

Nyt tuulimylly rummuttaen pyörii soitostasi

ja raskas siipi nousee ylemmäksi,

hitaasti siipi nousee nyt ja soittos hopeainen

nyt kiirii yli hopeaisten vetten.

Nyt soita veteen hopeaiseen venhe sinipurje

ja soita vielä: sanomaton kaipuu

on venheessä ja liitää yli vetten hopeaisten

hitaasti, rytmikkäästi kaukaisuuteen.

Ja soita vuori etäinen, Helikon, unten vuori,

ja Aganippe, unten lähde, soita,

ja vielä soita Kaukaisuuden lehto viheriöivä

ja soita laulun linnut puihin

ja soita Muusat tunnetut ja lauluin ylistetyt

ja vielä soita Tuntematon Muusa.

Ja tuulimylly rummuttaen pyörii soitossasi

ja kohoavan myllynsiiven päästä

voit nähdä kaus, kauemmas, ja aivan kauas, kauas,

nyt Kaukaisuuden lehtoon viheriöivään:

vaan viipyy alla laakereitten Muusa Tuntematon

hämyiset unet päänsä ympärillä.

Ja alas, alas, alemmaksi vaipuu myllynsiipi.

On vaiti harmonikkas, Musagetes.

* * *

Löysin tämän Lindbladin lausujien antologiasta Runon ääni. Olin varma että minulla on äidin kirja Jäähyväiset Arkadialle, siis P. Mustapään, mutta eipä vain ollut. Olen aina joskus ihmetellyt että eikö äidillä ollutkaan enemmän runokirjoja, ne olisi pitänyt olla minulla kaikki, mutta ilmeisesti kirjoja on jäänyt jonnekin. Jäähyväisistä olen aivan varma, muistan keskustelleeni äidin kanssa, minkä runon hän ottaisi ohjelmaan iltamiin ja mikä taas sopisi lausuttavaksi radiossa.

Tässä Tuulimyllyfantasiassa on huomionarvoista se, että runo on selvästi myöhempää tuotantoa, loppusoinnut puuttuvat, vaikka rytmi onkin selvästi havaittavissa. Ja ei, en tiedä miksi runon nimessä lukee että Musagates ja lopussa Musagetes. Luulen kuitenkin että oikea versio on viimeinen. Kreikkalainen mytologian maisema on Helikon, muusien puisto, jossa myös kuolleet saivat kävellä. Eurydike asui Helikonin kartanossa. Ja kuka olisi enemmän muusa kuin Eurydike?

Tässä P. Mustapää on pukenut Lindbladin Panin hahmoon, harmonikkamestarin. Siinä ei ole mitään vikaa, samantapainen soitin on ollut se moniääninen huilu, panhuilu, jota oikean Panin on kuvattu soittaneen. Joka tapauksessa jälleen tässä on esimerkki laulajan voimasta: syksyn keskelle tulee kesä musiikin voimalla. Niinhän se on. Niin on myös runon laita, se työntää parastaikaa hitaasti sadepilviä pois kaupungin yltä.

Tuuli on lakannut.

Kaiken uhalla

Allu täytti 20 vuotta. Diabetes pysyy kurissa insuliinipiikein, mutta maksa ja munuaiset ovat hieman heikentyneet. Sen vuoksi pitää käydä aika ajoin hakemassa eläinlääkäriltä suolistobakteeripurkki, joka auttaa ruokaa imeytymään eikä kissaparka näytä Dachausta karanneelta.

Meidän perheessä kannatetaan eutanasiaa ja luulen että Allu kannattaa sitä myös, mutta hänestä on edelleen hauskaa istua sylissä katsomassa Simpsoneita illalla. Hän myös edelleen hyrrää, osoittaa kiinnostuksensa ulkomaailman tapahtumiin, makoilee iltapäivän auringossa parvekkeella, mikäli aurinkoa näkyy.

Emme siis harrasta mitään mengelemäisiä kokeita vanhimmalla eläinystävällämme. Siinä vaiheessa kun Allun infernaaliset ulvomiskohtaukset muuttuvat yhtenäisiksi ja särkevät sydämemme ynnä hänen oman sydämensä, peli on selvä.

Onneksi kaupungissamme on oma pieneläinklinikka, siis kaupungin oma.

Matkalla eläinlääkärille tuli kuva rannasta ja hautovasta linnusta, joka on maastoutunut oikein hyvin. Mutta siellä se on. Meren ranta kuhisi elämää. Tuon viime syksyn ruovikon päälle ei voinut astua, siihen olisi uponnut jalan mitalta.

Kuvan saa isoksi. Linnulla on musta pää.

Hieman ennen kesän puhkeamista luin kahden suomalaisen kirjailijan tekstejä. En ole lukenut kumpaakaan vähään aikaan, se ei silti erityisesti huolestuttanut minua. Tunnen heidän kirjailijanlaatunsa. Sen lisäksi kumpikin kirjoittaa korkeatasoista proosaa.

Toinen on Kari Hotakainen, jonka Ihmisen osa ei naurata kuoliaaksi, vaikka välillä ehkä hieman hymyilyttää. Toinen on Juha Seppälä, joka on ehkä enemmän dystooppinen kuin useimmissa kirjoissaan. Tarkoitan Takla Makania. Sellainen paikka on oikeasti olemassa ja alueella asuu muun muassa uiguureja, jotka kuuluvat turkkilaiseen kieliperheeseen. En ole varma kykenevätkö he puhumaan nykyturkkilaisten kanssa.

Tulin ajatelleeksi sitäkin että uiguurit tahtoisivat itsehallintoalueen aivan samoin kuin tiibettiläiset tahtoisivat itsenäisyyden. Kumpaankaan mahtivaltio Kiina ei myönny.

Maailma tila on hankala. Kumpikaan noiden suomalaisten prosaistien kirjoista ei ollut oikeastaan dystopiaa. Perun siis edelliset puheeni. Kyllä niissä puhutaan tästä päivästä.

Tulin ajatelleeksi ruokaa. Ketunleipä kukki. Samoin kukki mustikka. Pohjanmaalle on luvattu hallaöitä. En käsitä miksi ne tulevat kuin tauti juuri mustikan kukinnan aikaan. Sitten on tietysti seuraavaksi mietittävä sitä kuinka tärkeä, jos yhtään, ihminen ylipäänsä on tämän planeetan elämälle.

Tämänkin saa isoksi!

Omaksi ilokseni tietysti poimisin vielä mustikkaa, söisin niitä pimeän talven aikaan, vaikka vain uskomuksen voimin silmät sitten voisivat paremmin. Yksi ystävä sanoi että ”Mutta mustikallahan on silmät!”.

Onhan niillä.

Edit 31.6. Ks. sivupalkin syvänmeren kuva British Petroleumin öljyvuodosta täällä. Kuten näyttää, katastrofille ei näy loppua. Ihminen voisi lopettaa kuvitelmansa luonnon (esim. öljyn) herruudesta. Ihan totta!

Kesän epätodellisuus

Lueksin puolihuolimattomasti Umberto Econ opusta Travels in Hyperreality. Lukeminen liittyi alun perin johonkin varteenotettavaan, mutta yhtäkkiä muistin kesän omituisimman hetken.

Olin menossa lammen rantaan, paikka oli aivan vieras ja oli ilta. Kamera oli mukana, koska neuvoja sanoi että siellä kasvaa sitten kaikki. Piti mennä polkua ja sitten kääntyä oikealle. Olen sillä tavoin rakennettu että sekoitan aina oikean ja vasemman, joten ehkä käännyin väärään suuntaan, tai ehkä piti kääntyä vasemmalle.




Törmäsin loukkuun. Se näkyy himmeästi kuvan yhdessä laidassa, neliskanttinen esine. Siinä oli kansi auki polulle päin, muuten verkkoa. Säikähdin aivan järjettömästi. En oikeastaan muista milloin olisin säikähtänyt viimeksi lapsuuden jälkeen niin lujaa. Jos olisin kävellyt eteenpäin, ansaraudat olisivat loksahtaneet nilkan ympärille ja murskanneet sen. Karhunraudat, tai ketun.

Joku siellä metsästi jotakin otusta. Oli keskikesä, mutta metsän sisällä oli kylmä. Jokin lensi suoraan käsivarrelle ja puri. Lähdin kompastellen juoksemaan takaisin kohti tietä. Käsivarresta joku oli puraissut palan pois ja siihen nousi iso paukama.

Pääsin kotiin ja heräilin vähän väliä valoisaan ja himmeään yöhön. Korva kuunteli taloa minunkin puolestani, menin raapustamaan äänistä tarinaa. Se on helppoa koska en kuule oikeastaan mitään ja saan kuvitella kaiken.




Ajattelin että kissan nau’unnalta kuuluva ääni ilmastointihormissa on lapsen itkua. Lapsi itkee itkemistään, itkee itseään uneen. Se on pieni lapsi eikä pääse ulos pinnasängystä, isä ja äiti ovat menneet pois ja unohtaneet että heillä on koskaan lasta ollutkaan.

Käännyin ja huomasin unohtaneeni kissan ulos. Se marssi, Allu, tapansa mukaan määrätietoisesti ja ulvahti että sapuskaa sellaisesta kohtelusta ja minä tottelin. Allun marssi on kummallista, se ei osaa vetää kynsiään tassujen sisään joten se kulkee rapisten kuin rapu ohuella hiekalla. Kuuluu naps, naps, kuin pieniä kotiloita särkyisi jalkojen alla, ja Lidia herää ajattelemaan myös ruokaa.

Olen yksin ja kissat ovat ympärillä. Silitän niitä vuoronperään ja olen yhtäkkiä aivan uninen.

Sitten lähdin muutamaksi päiväksi Helsinkiin ja kuulin että vaikka tämä kukka on kaunis, sitä ei pitäisi suosia, vaan hävittää se aina löytäessään koska se on valloittamassa koko Suomen. Mutta talossa asuvat ovat sitä mieltä, että voi sitä olla, on vain pidettävä se yhdessä kulmassa.

Mehiläinen osui aterialle samaan aikaan kuin kamera.




Helsinki oli ynseä ja kiireinen. Tajusin että en voisi koskaan enää muuttaa sinne. En ajatellut että en olisi turvassa mitä se ikinänsä tarkoittaakin, vaan sitä, että se oli muuttunut niin toiseksi paikaksi kuin mitä oli ollut ennen, että en olisi kotonani.

Missä ihminen sitten on kotonaan? Varmaan siellä missä on ystäviä. Kavereita, sukulaisia, sellaisia jotka ymmärtäisivät minut puolesta sanasta. Yksi sellainen aivan heti löytyi, abessinialainen kaveri. Se on 8 kuukautta vanha ja tahtoo leikkiä kaiken aikaa.

Sitten aurinko meni piiloon ja rupesi satamaan joka päivä. Kielletyn kukan lehdillä ja kukissa kimaltelivat sadepisarat, kun lähtöaamuna aurinko pilkahti esille. Abessinialainen ystäväni oli jossakin muualla kun hyppäsin taksiin.




Kotona näkyivät sitten jo ensimmäiset keltaiset lehdet koivuissa ja vaahterat loistavat jo pallokentän alapuolella punaisina. Alkoivat kovat tuulet.