Ajattelevat ääneen

Ulkona on tyly pimeä ilta, vaikka aika ei iltaa näytäkään. Vasta puoli neljä iltapäivällä. 

Olen kirjoittanut koko päivän. Niskassa tuntuu kylmyys joka tunkee kaikkialle asunnossa. Lisälämpöpatteriin ei ole varaa. Onneksi voin mielikuvitella Taunon (sen Palon mukaan nimetty) ja Teddyn (Theodore Roosevelt) keskustelua:

-Ihminen kuvittelee välttyvänsä tänä iltana katsomasta itsenäisyyspäivän juhlia presidentin linnasta, sanoo Tauno ja venyttelee pitkästä poseerauksesta jäykistynyttä nilkkaansa.

-Siinä on se, että minulla on turkki jo valmiiksi päällä, joten minä olen ainut joka voi nauttia puolialastomien naisten katselemisesta, sanoo Teddy tyypillisen koiramaisen itsetietoisesti ja typerästi.

-Ei minulla ole suurempaa kiinnostusta alastomia naisia kohtaan, koska minä olen puusta tehty.

-En käsitä miksi ihminen on yleensä tahtonut tehdä meidät, narisee Teddy. - Ei ole edes ainokaista lasta lähellä joka voisi retuuttaa minua. Ajattelen Christopher Robinia ja hänen Winnie the Puh-nallekarhuaan, ja miten sen pää kolhiutui joka kerta kun sitä retuutettiin alakertaan. Minä pidän lapsista.

-Tiedätkö sinä ylipäänsä itsenäisyydestä mitään?

-Kuuluu olleen kova luu ainakin kaimani kansalle, ameriikkalaisille.

-Ai että tuon karvan alla piilisi jotain ajatuksenpoikasiakin? Mitenkähän on suomalaisten laita?

Tauno yrittää vetää suutaan vinoon hymyyn ja kuuluu hyvin pieni rasahdus.

Pään alakulmaan piirustusmalli Taunolle syntyi pieni viiru, halkeaman tapainen. Tajusin että olin kolauttanut Taunon päätä seinään vahingossa kun olin pannut nämä kaksi T-kirjaimella alkavaa keskustelemaan. 

On kääriydyttävä vällyjen sisään. Mykkäleffa Ollin oppivuodet alkaa Ylen Teemalla. Se tulee vielä uusintana myöhemmin. Lehti on hävinnyt jonnekin pimeyden sekaan. Minun on tarkistettava muistanko mitä Anni Swan on tahtonut sanoa. Kun lapsena luin luultavasti kaikki Anni Swanin lastenkirjat ja aikuisena olen kuunnellut, kuinka kaukokatseisen feministinen Anni oli,  on kirjoissa pitänyt olla jotain merkittävää pienelle tytölle.

Kirahvi tuijottaa ilmeettömästi eteensä, enkä usko että siitä riittää keskusteluun edes noiden kahden verran.

Minun on tunnustettava, että olo on vetämätön kun viimeinkin sain luetuksi eilen Juha Siltalan Sisällissodan psykohistorian. Aivan kuin tiedostamaton minäni olisi päättänyt, että itsenäisyyspäivään mennessä se on oltava luettuna ja sitä paitsi mietittynä.

Tarkemmin katsoen kirahvi on mietteliäs. Sanon sille, että en toivo niitä painajaisia kellekään. Elokuva on ohi ja minun pitää miettiä.

Ollin oppivuodet oli kuin kuvitusta Juha Siltalan kirjaan. Äidin sydän on laaja ja rakastava, isän taas murehtiva ja toivova. Perhe on kuin suora muotokuva sisällissodan aikaisesta suomalaisesta säätyläiskuvauksesta. Äiti pyörtyilee ja itkee, isä puristaa kättään nyrkkiin kirjoituspöydän alla.

Juuri nämä ovat olleet niitä mielikuvia, joiden pohjalta sotaan ajauduttiin. Siihen ei ilmiselvästi ryhdytty, kuten Siltala sanoo, vaan yhden otsikon mukaan: osapuolet loivat toisensa.

Swan kirjoitti Ollin oppivuodet 1919 ja mykkäelokuva tehtiin jo seuraavana vuonna. Koska minulla ei ole kirjaa, en osaa sanoa kuinka tarkkaan Swanin tekstiä elokuva seurailee, mutta ajankuvana se on todennäköisesti hyvin luotettava. En ymmärrä miten on mahdollista liukua terroristiseen sotaan niin kuin sisällissota – kaikki sisällissodat – ovat. Ei kellään päässä järjen häivää?

Ei tässä juuri poiketa Sakari Topeliuksen Koivusta ja tähdestä: isänmaa on se oma koti, oli sitten torppa tai kartano, koivun välistä tuikkii tietty tähti. Tämä on merkityksellistä senkin vuoksi, että sisällissodan retoriikka otti mielikuvia hyvin nopeasti Isovihasta, sen kauheuksista.

Olen sattunut lukemaan juuri oikean kirjan ennen itsenäisyyspäivää. En vieläkään usko että se on sattuma. Ei, en aio katsoa Linnan juhlia. Yhä enemmän on ruvennut tuntumaan, että se tungoksessa tanssiva, itseään esittelevä joukkio kuuluisi johonkin aivan muuhun linnaan.