Ensin menetetään järki,

ajaudutaan sotaan ja sitten jäädään hautomaan traumaa. Suomi 1917-18.

Entä tänään? Yhdeksän vuoden kuluttua on kulunut jo sata vuotta tuosta kammottavasta vuodesta.

Luin Juha Siltalan Sisällissodan psykohistoria-opuksen. Sivuja on kuutisensataa, ja kattava bibliografia. Viitteet on merkitty huolellisesti.

Kärsin painajaisista joka yö kun olin illalla lukenut kirjaa. Kirjan faktat tunnen; paljolti niitä on jo Heikki Ylikankaan teoksessa Tie Tampereelle, loput faktat ovat jotakuinkin kattavasti tulleet julki sotasurma-projektissa, jonka kokoaja ja vetäjä Ylikangas oli.

Juha Siltala ei missään nimessä ole ajamassa sotasurma-projektin yli, vaan heti aluksi pyytää lukijoita tutustumaan projektin lukuihin ja faktoihin, niitä hän ei ole kiistämässä.

Sen sijaan hän puhuu kuudensadan sivun verran siitä, miten suhteellisen rauhallisesta eläjästä tulee aika lyhyessä ajassa täysmittainen peto, suoranainen hirviö. Ei kaikista ehkä, mutta jos korkean sodanjohdon pääkäsky on että vankeja ei oteta, se jo tarkoittaa silmitöntä tappamista. Teloituksia, murhia ja hitaaseen nälkään ja sairauksiin tappamista.

Siltala puhuu Suomen historiasta, itsenäisen Suomen alkuhetkistä. Ne olivat tavattoman veriset. Tiedän mitä isovanhempani tekivät sen sodan aikana. Kaksi heistä oli Tamperetta valtaamassa, toinen muonittajana ja toinen sotilaana. Kaksi heistä pysytteli kotonaan Pohjanmaalla, ja kieltäytyi ottamasta kantaa puoleen tai toiseen.

Tämä jälkimmäinen kaksikko osoitti suurempaa siviilirohkeutta kuin Tampereelle sota mielessä lähtevät. Kummatkin isovanhemmat käyttivät kuitenkin sanaa ”vapaussota”. Samoin käyttivät omat vanhempani. Mutta osa sukulaisista käytti termiä kansalaissota, kapina, sisällissota ja muutama kutsui sotaa myös luokkasodaksi.

En ole ainut jonka historia suvun suhteen on hankala. Jo kauan sitten kuolleiden isovanhempien valintoja on pakko miettiä. Ellen olisi pohjalainen ja ellei Pohjanmaa ollut se paikka jonne valkoinen hallitus päätyi ja jonka kautta jääkärit tulivat sotaleireiltään, minulla olisi ehkä vähemmän mietittävää.

Ongelma on se, että valkoiset tulivat tappaneeksi sodan aikana ja sen jälkeen paljon enemmän kanssasuomalaisia kuin punaiset. Huomattavasti enemmän.

Tilastoja ei helpota lainkaan se, että kumpikin osapuoli oli ilmiselvästi menettänyt järkensä, rationaalista ajattelua oli tuskin missään ja sen vuoksi raakuudet olivat pöyristyttäviä. 

Kyllä, niitä on tässä kirjassa kuvattu aivan kuvinkin enemmän kuin tarpeeksi. Tässä Siltalan kirjan takaliepeen kuva, Rudolf Schlichter: Blinde Macht, 1932/37, © Berlinische Galerie,Landesmuseum für Moderne Kunst, Fotografie und Architectur:

Kyse ei ole kuitenkaan regressiosta, ihmisten taantumisesta alhaisemmalle kehitysasteelle, kuten Siltala kirjan mittaan osuu aika hyvin todistamaan. Kysymys on  ei enemmästä tai vähemmästä kuin kansakunnan synnystä, josta voi käyttää pitkin sodan kulkua synnytykseen liittyvää terminologiaa: poltot, kätilöiminen, hallitsematon verenvuoto, verenvähyys, hygienian puute, puhtaiden vaatteiden ja puhtaan veden puute. Pahimmassa tapauksessa sekä äiti että lapsi kuolevat, parhaimmassa elävät ja tuottavat onnellisuutta läheisilleen ja kanssaihmisilleen.

Synnytykseen kuuluvat myös äidin ja lapsen tunteet. Todennäköisesti myös lapselle jää mielikuvia syntymästä, siitä voi tulla oikein todellinen trauma, jos lapsi on jäänyt pitkäksi aikaa ahtaaseen synnytyskanavaan. Yksi syntymätrauman pohtijoista on Klaus Theweleit, joka tutki I maailmansodan lopussa valtoimenaan riehuvia saksalaisia sotilaita, jotka unohdettiin päästää kotiin. 

Frank Lake loi psykoanalyyttisen koulukunnan, joka väitti kykenevänsä vapauttamaan ihmisen ryhmäterapiassa esimerkiksi syntymässään kokemasta tukehtumisen tunteesta, joka johtui kaulan ympärille kietoutuneesta napanuorasta. Wilhelm Reich kirjoitti paksun opuksen nimeltä Fasismin massapsykologia, jossa hän analysoi autoritäärisen perheen  mallia, ja miten se Saksan tapauksessa johti kansallissosialismin voittoon ja natsien 1000-vuotiseen valtakuntaan, joka sitten supistui hieman, mutta josta ei ehkä ole päästy irti vieläkään. 

Ei varsinkaan maailmanmitassa.

Psykoanalyysi on keskittynyt miltei koko olemassaolonsa ajan lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiin, koska ihmisen varhaisvaiheesta ja perheen tilanteesta, sen valta-asetelmasta, johtuu myös lasten luonteiden kehitys. Vauva-iän kokemuksia on tutkinut erityisen hienosti psykoanalyytikko Melanie Klein. Siltala siteeraa äiti-suhteen ongelmia pohtiessaan juuri Kleinia. Sen sijaan Reichin ja Laken nimeä ei kirjassa ole. 

Siltala on kirjoittanut ihmisiä traumatisoineista tapahtumista Suomen historiassa aiemminkin. Olen lukenut niistä kaksi, Valkoisen äidin pojat (1999), joka käsitteli Venäjänvallan sortovuosia ja Työelämän huonontumisen lyhyt historia (2004/2007). Viimeisestä olen tuottanut joitakin ajatuksia täällä. Se käsitteli 1990-luvun lamaa. Samasta lamasta Siltala lähtee liikkeelle myös sisällissota-kirjassa. Onko yhteyksiä yli sukupolvien vai ei, on ehkä suomalaisten sukujen itsensä tutkittava.

Lehdissä virisi keskustelu huono-osaisuuden sukupolvien ketjusta 1990-luvun laman ja nykyisen laman pohdiskeluissa tänä vuonna.

Olen kirjoittanut Sisällissota-opuksesta Keskipohjanmaa-lehteen ja juttu on luettavissa täällä. Sisällissodasta sattui kirjoittamaan myös Vasabladetin pitkäaikainen toimittaja Anna-Lisa Sahlström. Hän käytti paitsi lukemattomia lähteitä, kirjeitä, sanomalehtiarkistoja, myös omaa mielikuvitustaan, koska Edvard Gyllingistä ei löytynyt kaikin ajoin hänen lyhyttä elämäänsä tarpeeksi tietoa.

Gylling oli merkittävä sekä punaisten senaatin johtajana että sitten Karjalaan lähdettyään Neuvosto-Karjalan perustajia ja onnistui vaivalloisessa työssään niin hyvin, että joutui Stalinin teloittamaksi. Sahlströmin tietokirjan ja romaanin välimaastoon jäävä kirja jäi mielestäni aivan liian vähälle huomiolle. Omia ajatuksiani tästä kirjasta on enemmän toisaalla.

Valkoisen äidin pojat jätti minut lievän trauman valtaan. Minä olen valkoisen äidin tyttären tytär. Se on määritellyt minua jo ennen syntymääni. Mutta siitä seuraa myös painajaisia, koska se mihin naiset kykenevät on paljon. Hyvään ja pahaan.

Rakkaat lukijat! Jos olette päässeet jutun loppuun asti ja käyneet vielä linkitkin läpi, olkaa niin ystävällisiä ja lukekaa tämä kirja. Vaikka se voi aiheuttaa painajaisia, niin psykoanalyyttinen lähestymistapa saattaa tuottaa omakohtaisia ahaa-elämyksiä. Me kaikki olemme kuitenkin osa tämän maan historiaa.

Onnettomuudekseni en saa enää jatkaa free lancerina Keskipohjanmaa-lehdessä. Siitä johtuu myös sitten se, että tulen kirjoittaneeksi kirjoista tulevaisuudessa ehkä enemmänkin täällä. Kaipaan lehtijuttujen määräämää tiukkaa merkkirajaa ja toivon että opin ne joskus myös täällä Blogistanissa...