Sopimus

Tästä on todennäköisesti turha puhua. Ongelma ei ole minussa vaan ympäristössä. Mutta ei se ole täsmälleen ottaen ympäristössäkään. Oikeastaan kaiken voi osoittaa aika tarkkaan, mutta vikapaikka vaihtelee. Se taas johtuu sekä kertojasta että n.k. todellisuudesta. Todellisuus muuttuu koko ajan ja puhuvat ihmisetkin vaihtuvat.

Ja koska on kyse kaikkien yhteisestä asiasta, se on myös läpinäkyvä. Paitsi että se ei ole, koska siinä on kysymys rahasta. Kysymys on isosta rahasta, kokonaisista rahastoista. Rahan tajukin nimittäin heittää. Se ei ole sama torpparilla ja kartanonherralla, tehtaanjohtajalla ja siivoojalla. Nuo ovat kliseitä, paitsi että se todellisuus on sielläkin.

Luin netistä Olli Pusan jutun Uusi Suomi-nimisestä verkkolehdestä muistaakseni vuodelta 2012. Asia on noussut uudelleen esille, koska nyt EU vaatii Suomen hallitukselta selvitystä siitä, miten maa aikoo nousta suosta.

Grimmin sadussa on henkilö nimeltä Rumpelstiltzchen, joka oikeasti juuttuu suohon. Sitä ennen sadussa oli huomattu jo että Rumpelstiltzchen oli lyhytpinnainen tapaus. Hän otti ja hiiltyi milloin mistäkin asiasta.

Tarina on vähän monimutkaisempi kuin ihan vain tämä, se kannattaa lukea koska satujen tapaan käänteet ovat herkullisia. Rumpelstiltzchen juuttuu sadun lopussa siis suohon. Hän raivostuu siitä juuttumisestaan niin hirveästi, että kiroten ja messuten repii vajonnutta jalkaansa ylös, kunnes onnistuu repimään itsensä kahtia.

Jotenkin sensuuntainen on käsitykseni tästä maasta, jossa satun asumaan. Täällä on paljon kahtiajakautuneisuutta. Mutta on myös moninaisuutta, jonka pitäisi olla rikkaus. Asun tässä maassa kielen takia. Mutta juuri kielen vuoksi olen näinä aikoina ymmälläni.

Olli Pusa on tehnyt väitöskirjankin rahasta, sitä tosin en ole löytänyt. Törmäsin Pusan nimeen ja moniin teksteihin sattumalta, koska näinä suohon juuttumisen aikoina ihmisillä on tapana missä ikinä toisiaan tapaavatkin päivitellä vettynyttä ja ryvettynyttä Suomi-neidon olotilaa. Eräs kielentutkijoiden teoria, tosin ikivanha, on, että Suo-mi tarkoittaa suo-maata. Vaihtoehtoisesti se voi tarkoittaa vaikka suomuksia.

Kala-asiantuntija on nimeltään iktyologi, mutta en tiedä minkä niminen olisi suo-tiedemies. Suurin osa soita kyllä syntyi käsittääkseni vasta sitten kun jääkauden jääpeite rupesi sulamaan. Jääkausia on ollut useitakin.

Pusa kirjoittaa Suomen ”kestävyys”vajauksesta, joka tarkoittaa huonoa huoltosuhdetta tässä maassa. Jos meitä ei olisi niin hirveän paljon, siis eläkkeelle joutuneita suuria ikäluokkia, niin Suomella olisi varmaan vielä Nokiakin. Pusa ei kyllä puhu ahneesta sukupolvesta niin kuin monet puhuvat.

Tosin omaa haluamme ei yleensä ole kyselty, vaan usein on jouduttu eläkkeelle. On voinut olla rasitusvammoja tai sitten on iskenyt työttömyys. Sitten on esimerkiksi Ruotsiin työtä tekemään joutunut osa meidän ikäluokkiamme. Suomi ei halunnut/pystynyt antamaan töitä. Ruotsista on tullut eläkepäivikseen jonkun verran ihmisiä takaisin. Alkuunsa se porukka sai tapella esimerkiksi kaksinkertaisen verotuksen kanssa, ja asuminen maksaa täällä paljon.

Tilastojahan tähän tietenkin tarvittaisiin. Aina silloin tällöin joku

huomauttaa, että tavallinen eläke on siinä 1000 euron tietämillä. Mutta Pusa puhuu eläkerahastoista.

Niissä on niin hurjia summia rahaa, että niitä ei tavallinen ihminen pysty käsittämään. Semmoisia rahakasoja puhutellaan ekonomien ja pörssikeinottelijoiden kielellä. Se ei ole näitä kansalliskieliä. Kun sitä kieltä joskus eksyy lukemaan, niin tulee mieleen että kieli on luotu aivan vain hämärtämään ennestään omituista rahan olemusta. Se käsitys siitä tulee, että se liittyy valtaan.

Minulle on kehittynyt sellainen teoria, että ekonomistien ja pörssimeklarien kieli on varta vasten suunniteltu ja kehitetty torjumaan tehokkaasti kenen tahansa tavallisen ihmisen uteliaisuuden. Muuten joku voisi väittää että on jotenkin epädemokraattista puuhata rahastojen kanssa, varsinkin kun ne ovat kaikkien yhteisiä rahoja, ilman että kukaan edes ymmärtää mitä on tekeillä. Vaikka puhalluksia.

Eläkerahastoja ruvettiin perustamaan ilmeisesti joskus 1956 jälkeen ja sen vuoksi, että suuret ikäluokat pääsisivät joskus eläkkeelle eikä heidän tarvitsisi elää ilman eläkkeitä niin kuin heidän isovanhempiensa piti. Suurten ikäluokkien omat vanhemmat kuolivat pois suhteellisen nuorina, koska oli ollut sota ja olivat haavoittuneet, kaatuneet sodassa tai saaneet jonkun kroonisen sairauden kaiken sen kauheuden elettyään.

Vuosina 1945-51-syntyneestä porukasta tuli tulppa, jonka varalle eläkerahastot perustettiin. Niitä hoitavat ammattiliitot, työnantajaliitot ja valtio, se kolmikanta, joka yrittää aina välillä tehdä yhteiskuntasopimuksia. Ne eläkerahastot ovat siellä tiukasti kassakaapeissa. Vähän ehkä joskus annetaan ylimääräisiä eläkkeitä joillekin, mutta vain vähän.

Eläkkeisiin ei ole enää varaa, kun ei ole varaa terveyskeskusjärjestelmäänkään ja yliopistoihinkin ajatellaan lukukausimaksuja. Ehkä pienille lapsille taataan vielä kuitenkin lastenneuvolatoimintaa ja rokotuksia?

Kuka sitten niistä eläkerahastoista hyötyy? Jostain syystä asiasta ei voida keskustella. Kyllä kai niistä voitaisiin edes keskustella, ennen kuin leikataan kaikki elämisen mahdollisuudet tavalliselta kansalta pois? Se voisi olla järkevää.

Ehkä eliitti oppii kansan vaihtamisen tempun.  

Hyvien ihmisten juhla

John Steinbeckin samannimisessä kirjassa hyvyys syntyy vetelehtijöiden ja prostituoitujen ystävyydestä, jolla he kykenevät väistämään ympäristön vihamielisyyden. Naisten talo ei ole hieno punaisten lyhtyjen talo, vaan sellainen, jossa elää kaikesta köyhyydestä huolimatta ilo.

Kirjan lukemisesta on pitkä aika, kyllä siinä tarinakin on, Steinbeck on nimenomaisesti tarinankertoja. Mutta juuri tästä kirjasta on lähtöisin hyvien ihmisten juhlan käsite, jolla ei tarkoiteta yhteiskunnan merkkihenkilöiden juhlia, vaan marginaalissa elävien yhteisyyttä.

Joku tuttava joskus laskeskeli että tässä pienessä kaupungissa on aika paljon taiteilijoita ja muuta kulttuuriväkeä. He vain harvemmin tapaavat ja kohtaavat. Jokaisella on hoidettavana omat työnsä ja kuten aina, työstä saatava palkka riittää elämiseen juuri ja juuri – mutta vielä useammin ei riitä, vaan koulutettu kuvantekijä joutuu tekemään jotain muuta saadakseen vapaa-aikanaan (?) sitten tehdä sitä mihin on koulutettu.

Varmasti suuri osa heistä – meistä – ainakin ajoittain pelkää että entä jos tästä vielä putoaa. Sosiaalisia turvaverkkoja ei juuri enää ole.

Ainut turva on pitäytyä omiin töihin ja niin, että ne muodostavat oman maailman. Tekstit ja kuvat eivät tietenkään synny tyhjiössä, ihminen ottaa aina vaikutteita myös ulkopuolelta, mutta rahan maailmasta ei vauhtia oikein voi ottaa. Ei siellä ole tarttumapintaa. 

Nyt on rauhallinen lauantai juhlan jälkeen. Oltiin juhlimassa Sinin ja Jimmyn näyttelyn avajaisia. Kaamoksen keskelle juuri oikeanlainen tapahtuma.

Sini kertoi että ihmisiä taisi olla yli 120 joka tapauksessa. 3-vuotias Natte pyöri suvereenisti ihmisten jaloissa, joku kävi kysymässä kun poika istahti minun viereeni onko tämä yksi lapsenlapsistani. Natte meni jo vanhempiensa luo, kiirettä piti pikkumiehellä.

Vaasassa vaikuttaa Uudenkaarlepyyn taidekoulun läheisyys. Paikalla oli todennäköisesti enemmistö nuoria, mikä teki minut hyvin iloiseksi. Vaasan taidehalli ei ole suuren suuri, se sijaitsee kaupungintalon yhdessä nurkkauksessa ja takahuoneessa on vielä Ibis-valokuvagalleria.

Mutta koska kaupunki ei ole houkutellut taidekoulua tänne tai antanut halpoja ja käytännöllisiä ateljeetaloja täällä jo asuvien kuvataiteilijoiden käyttöön, niin ei taide kovin hyvin näy katukuvassa. En edes tiedä mitä n.k. tavallinen vaasalainen on edes kuvataiteesta mieltä.

Kuuntelin toissapäivänä Radio Ylen 1:n Kultakuumeesta Jorma Hynnisen mietteitä suomalaisen laulun tilasta. Hän sanoi että peruskoulun taide-ja taitoaineiden leikkaukset ovat syypäät siihen että esimerkiksi laulaminen on miltei loppunut. Ei sitä enää missään kuule, spontaania laulamista.

Se käsitys minulle on tullut, että useimmissa peruskouluissa musiikki ja kuvataide ovat valinnaisia: jos valitset musiikin et saa kuvataidetta ja päinvastoin. Hynninen muistutti siitä, että luovat aineet ovat tarpeellisia kaikille ihmisille, ne kasvattavat personallisuutta ja sitä myötä mahdollisuuksia tulevaisuudessa tehdä mitä tahansa työtä ehkä hieman paremmin kuin ennen.

Mielikuvituksen kehittäminen on tapa saada työpaikoille paljon kaivattua innovaatiota, joka on lähinnä mantra-sana ilman sisältöä nyt.

Hynninen sanoi että oli aikoja jolloin laulua saattoi kuulla työmailla. Ihmiset laulaa hoilottivat heinäpelloilla. Hänen mielestään lapsille on nyt opetettu passiivinen musiikin kuuntelu, jolloin he eivät opi itse tekemään musiikkia. Hän myös kuulutti persoonallisuuksia opettajiksi, sillä heidän avullaan kiinnostus syntyy ja kasvaa.

Olen sitä mieltä että vanhassa oppikoulussa taideaineiden tila oli paljon parempi. Meillä oli oppikoulun alaluokilla jopa kaunokirjoitusta, joka kaiken tuskallisen ähellyksen lomassa kasvatti käden ja aivojen koordinaatiota, kirjaimista alkoi tulla luettavia.

Peruskoulun alaluokkien opettajien koulutuksessa musiikki, kuvataiteet tai teatteri alkavat olla niin minimissään, ettei asiansa osaava opettaja saa oppia opettajankoulutuslaitoksesta eli entisistä seminaareista. Jos opettaja sattuu olemaan kulttuuriin hurahtanut, hän ehkä ehtii hankkia itselleen lisäkoulutusta. Ongelma voi olla siinä että mistä, millä ajalla ja rahalla.

Minusta tästä aiheesta ei voi puhua kylliksi. Jo vuosia taideaineiden opettajat ovat puhuneet julkisesti että kouluissa tunnettava yleinen pahoinvointi olisi voitettavissa yksinkertaisesti lisäämällä taideaineiden tuntimääriä. Vetoomukset ovat kaikuneet poliitikkojen ja virkamiesten kuuroille korville.

Meillä ei sitä paitsi enää opetusministeriö vastaa koulujen oppisisällöistä, kunnilla on niistä päävastuu. Niinpä nämä hankalanharvinaiset aineet on lakaistu käytännössä nurkkaan miltei kaikkialla.

Joku näytti kommentoineen Aalto-yliopiston hidasta marssia tummissa puvuissa pitkin Helsinkiä että ketä nyt haudataan. Ei ollenkaan huono kysymys.

Tottakai joku myös kysyy mikä on tärkeintä, lastentarhojen taidepainotteinen opetus vai opettajien koulutuksen muuttaminen, entä sitten vanhempien kasvatus? Voisivatko neuvolat kehittää kasvatusneuvontaa siihen suuntaan, että vanhemmat osaisivat kannustaa lapsiaan laulamiseen, piirtämiseen, näyttelemiseen? Eiköhän kaiken pidä tapahtua samaan aikaan ja nopeasti sittenkin!

Eilen olin iloinen nuorten aikuisten runsaudesta taidenäyttelyn avajaisissa. Näyttelyn nimi oli Proteggimi, epäilen että se tarkoittaa ”Suojelkaamme”. Taide alkaa kaikissa muodoissaan olla häviävä luonnonvara. 

Tässä maassa on jo vuosikymmenet noudatettu yksisilmäistä ja lyhytnäköistä politiikkaa, yksi kappale Nokia-nimistä yritystä on saatu aikaiseksi ja siihen se jäi. Se on ohi nyt.

Käveltiin kotia kohti hyvässä seurassa, Färdingin Lefan poika oli ilmestynyt Helsingistä asti isänsä kotikaupunkiin ja näyttelyyn sen tien. Korjailee isänsä lapsuudenkotia hiljakseen, kesäisin saaressa olevaa mökkiä. Poika on muusikko ja opiskelee kotimaista kirjallisuutta yliopistossa.