Pohjoisen tyttö, muun muassa

Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.

Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 

koputtelee oveen ja kähisee:

täällä sitä taas ollaan

ja missäs se tyttö on

jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi

läiskii ja laulaa

politiikkaa ja naisia,

valju aneeminen kevät

haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa

Vanhus, lapsi siis

tutkii lintulaudan elämää,

muistelee miten on elänyt tämän

josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,

kuormat keikkuvat tietä,

haitari laulaa pitkin vettä

ja talven tyttö

pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.

Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.