Maailman meteliä

Aamulla kissan huomion herättivät eestaas syöksyvät linnut. Ne ovat rastaita, jotka toivoivat että pihlajanmarjoja olisi jäänyt edellisten jäljiltä. Ne ilmeisesti puhuivat jotain. Lennillä on todella tarkat korvat.

Silmäni ovat harjaantuneet näkemään linnut. Niitä seurasin jo lapsena kun lintuja oli paljon enemmän kuin nyt. Meillä on lintukiikarit, mutta rastaat näkivät liikkeen heti ja painuivat muille pihoille. Ne olivat sellaisia rinnastaan punaruskeita, vatsastaan kellertäviä otuksia. Räkäteiksi vähän liian värikkäitä kumminkin. Rastaat tuntee lennosta. Nämä yksilöt tekivät syöksyjä pihan poikki niin että pihan kaksi harakkaa, vai neljäkö niitä on,  joutuivat siirtymään taaemmaksi etteivät jäisi rastaiden nokkien tielle. Harakoilla on yleensä hallussaan ilmatila.

Asiaa tutkittuani jään epätietoisuuden valtaan siitä mitä rastaita. Niitä oli aika paljon. Ja niitä oli jo toissapäivänä. Yhden kuvan perusteella ne olivat mustakaularastaita, semmoista punakaulaista varianttia ja visiteeraamassa Siperiasta. Siis ilmeisesti muuttomatkalla. Rastaat ovat hankalaa porukkaa tunnistettavaksi sen vuoksi, että kaikilla rastailla on paljon värivariaatioita. Rastaiden pitää pesimäaikanaan olla huomaamattomia, sopeutua ympäristöön. Nyt saa jo olla värejä.

Vastapäisellä katolla oli kyyhkyjä. Puluja ne eivät olleet, näillä oli selvä yhtenäinen väri. Niitä oli ehkä parikymmentä, joukossa oli muutama vaaleampi, jotka kyllä tunnistin turkinkyyhkyiksi. Niitä asui joen varrella edellisessä kotipaikassa. Katsoin Wright-veljesten lintukirjaa. Siinä oli uuttukyyhky ja siitä näkyi, että niiden siivet olivat alapuolelta mustia, niistä tuli juovat profiilikuvaan, jonka ne näyttivät minulle päin. Mutta kyyhkytkin näkivät kiikarin ja häipyivät.

Kumpikin kyyhky on Suomessa rauhoitettu. Etelä-Euroopassa niitä ammutaan. Wrightin veljesten uuttukyyhky ja sepelkyyhky (ehkä Savonlinnassa ei ollut turkinkyyhkyjä?) oli tapettu, roikkuivat siivet alaspäin naulasta. Uuttukyyhkystä näkyi tieto myös täältä Vaasasta. Kyyhkytkin lähtevät täältä ensin Söderfjärdeniin ja uuttukyyhky ja sepelkyyhky muuttavat usein yhdessä.

Kaikki linnut ovat harvinaistuneet. Se johtuu yksinkertaisesti siitä, että niillä ei ole enää kotimetsiään. Metsät on hakattu niin tyystin että linnuille ei enää löydy kolopuita. En ole kuullut että lähistöltä olisi suojeltu mitään metsiä. Päinvastoin, kaupunki on aloittanut vähän isommat hakkuut kaikilla omilla maa-alueillaan. Katsoin sinitiaisia ja talitiaisia jotka hyppelivät puissa. Ne ovat pikkuisia. Eivät ole poikueet ennen olleet noin pieniä. Ruokaa ei ole ollut tarpeeksi, ehkä ei vettäkään hellekesänä. Miten noin pikkuiset tintit selviävät jos talvesta tulee kylmä?  

Ihminen voisi ehkä ymmärtää sen verran edes, että jos linnut eivät menesty, niin ei menesty ihminenkään. Kaikki eläimet ovat sopeutuneet ilmastoon ja kasveihin joita maapallolla elää. Metsä on monien eläinlajien koti. Metsä suojelee esimerkiksi vesistöjä, hakatut metsät tuhoavat niitä. Maa tarvitsee aurinkoa ja vettä. Ilmakaan ei pysy hengitettävänä jos ei ole aurinkoa ja vettä.

Ehdin sentään nähdä kyyhkyjä ja rastaita jotka ovat lähdössä. Ulkona ei ole erityisen kylmä, mutta sen verran on, että jossakin ne torkkuvat yöajat ja tulevat sitten syömään aamulla. Kyyhkyt ehkä lähtivät ruokailtuaan kokoontumispaikalle, jossa kurjet ja hanhet jo ovat. Joutsenet lähtevät myöhemmin.

Olen aistinut jonkinlaista muutosta koulujen ulosnäkyvässä menossa. Lapsista on tullut kovaäänisempiä, ne kiljuvat niin että minä (melkein kuuro) saan niistä kirkuvista äänistä pääni kipeäksi uimahallin pukuhuoneessa. Ehkä tässä on tapahtumassa jotain yleisempääkin muutosta, joka näkyy jo lintujen metelissä. Miksi lasten pitää kiljua huomiota?

Ihmismaailmassa on tuttua se, että saan kirjeen verottajalta. En ymmärrä kirjeen sisältöä. On yritettävä etsiä apua jostain. Ehkä kirjaston kansalaisinfo osaa auttaa? Kirjasto on uimahallin ohella paikka mitä tarvitsen useimmin. Voi tietysti olla että verottaja on saanut uudet tietokoneeet ja tahtoo harjoitella niiden käyttöä? Tai on perustettu uusi virka, jonka tehtävänä on informoida kansalaisia?

Tällä viikolla on tapahtunut paljon. Pitkään voi mennä niin, että mitään ei satu silmiin, johon olisi omakohtainen suhde. Mutta sitten niitä tulee oikein ryväs. Muistaakseni maailmankaikkeuden olemukseen kuuluu jonkinmoinen kasaantumisteoria. Pitkään tyhjää ja tylsää ja sitten alkaa tapahtua.

Luin pari päivää sitten Tom Stoppardin haastattelun, kirjoittaja ja haastattelija oli New York Timesin Maureen Dowd. Lehdissä on aina maksumuuri, mutta New York Times’n artikkeleita saa lukeakseen muistaakseni kolme ja sen jälkeen on lehti tilattava.

Suhtauduimme aika lailla nuorena julkisuuteen nousseeseen Stoppardiin epäillen. Olimme aika hiljakkoin alkaneet opiskella draamaa ja tietenkin suunnilleen 20-vuotiaina kriittiset silmämme osuivat erehtymättä epäilyttäviin nimiin ja ilmiöihin. Että vaikuttaa snobilta tuo Tom Stoppard, vain vähän vanhempi kuin me.  Mutta kyllä me kaikki halusimme uusia näytelmiä ja runoja ja muuta kirjallisuutta.

Ilmeni että New Yorkin Broadwaylle tuleva esitys nimeltä Leopoldstadt on Stoppardin omaelämänkerrallinen tarina, tietysti draaman lakien mukaan runollisesti käsiteltynä, etäännytettynä. Joudun heristämään sormeani sille 20-vuotiaalle itselleni nyt.

Haastattelussa on puhe Stoppardin elämän kulusta. Hän ei ole Euroopan ainut holokaustista selviytynyt lapsi, jonka juutalaisuus oli salattava. Hänen perheensä päätyi Englantiin, ainoastaan isä kuoli pakomatkalla, äiti ja kaksi poikaa säilyivät hengissä sillä matkalla. Pääsivät Itävallasta monimutkaista pakoreittiä Intiaan ja vasta sieltä Englantiin, jossa äiti meni uusiin naimisiin ja lapset pääsivät kouluihin.

Olin äimistynyt siitä että 77 vuotta sodan jälkeen edelleen tulee noita tarinoita. Saksa kielsi sodan jälkeen natsismin, siihen vivahtavankin. Menneisyyttä ei voi enää muuttaa mutta tulevaisuuteen on mahdollista suunnata.

Tuota artikkelia edelsi David Grossmanin viimeisimmän kirjan ”Hevonen meni baariin” (Sus echad nichnas lebar 2014) suomennoksen lukeminen. Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, mutta kirjan pääosin käännös on englanninkielisestä versiosta A Horse Walks into a Bar (2017). Alkuperäinen kirja on hepreaa, siis kieltä jota puhutaan ja kirjoitetaan Israel-nimisessä valtiossa. Suomentaja Arto Schroderus on käyttänyt suomentamisen apuna myös Natalie Lantzin ruotsinnosta vuodelta 2017, suomennos on julkaistu vuonna 2018. Grossman tuntuu minusta uudelta Amos Ozilta. Tarina on voimakas ja siinä tuntuu Israelin onneton tarina, siis kansakuntana ja jatkuvan sisällissodan kanssa kipuilevana maana. Palestiinaa Israel ei käsittääkseni ole vieläkään tunnustanut.

Grossman saa muistamaan amerikanjuutalaisen Lenny Brucen tarinan. Hänestä on tehty elokuvakin, siis stand-up koomikosta. Häntä esitti amerikkalaisessa elokuvassa Dustin Hoffman. Se ehkä on vielä netissä saatavissa. Ehkä Lenny Brucen omaelämänkerrallinen kirjakin on suomennettu? Bruce oli kuuluisa silloin kun asuin USA:ssa, mutta ei tullut kohdatuksi. Hän esiintyi ehkä eniten Kalifornian yökerhoissa. En ole käsittääkseni ikinä ollut yökerhossa.

Grossmanin stand-up mies esitellään näin:
”Lyhyt heiveröinen, silmälasipäinen mies lennähtää sivuovesta kuin jonkun potkaisemana. Hän ottaa muutaman huteran askeleen, kompastuu ja kaatuu, mutta pysäyttää itsensä lyömällä kädet puulattiaan ja töksäyttää sitten takapuolensa pystyyn.  Hajanaisia naurahduksia yleisöstä. Klubille virtaa edelleen äänekkäästi juttelevia ihmisiä. ’Hyvät naiset ja herrat!’ ilmoittaa tiukkahuulinen mies valopöydän luota. ’Aplodit Dovaleh G:lle!’ Lavalla mies on edelleen kyyryssä kuin apina, isot silmälasit vinossa. Hän kääntyy hitaasti saliin päin ja tähyää sinne rävähtämättä.
’Ai hetkinen’, hän mutisee, ’tämä ei taidakaan olla Caesarea?’ Naurahduksia. Hän suoristautuu hitaasti ja pyyhkii kätensä. ’Agentti kusetti näköjään taas.’”

Luin tuon paikan nimen: eikö paikka ole Raamatussakin ja kirjoitetaan suomeksi Kesarea? En ole varma siitä miten kirjoitusmuodot nykyään menevät. Englanniksi tuo varmaan olisi Caesarea, joka nimi ehkä tarkoittaa Caesarin kaupunkia tai kylää. Mutta paikan nimi onkin Netanya, josta ehkä tulee nimi Netanyahu, Netanyan asukas. Tästä lähtee liikkeelle romaani, josta tulee vanhenevan pellen muotokuva.

Nykyään Suomessakin on stand-up -koomikoita, televisiossa niitä löytyy vielä enemmän. Ensimmäinen muotokuva pellestä jonka muistan lukeneeni oli Henry Millerin Hymy tikkaiden juurella, 1948 (suom. A.K.M. Taipale, Karisto 1960). Kaikkien viihdyttäjien tarinat tuntuvat surullisilta. Sirkuksissa juuri pellet ovat surusta suunniltaan, aivan itkevien maskiensa näköisiä. Ihmiset tahtovat nähdä vapaa-aikanaan ihmisiä joilla menee vielä huonommin.

Miettiessäni Grossmanin vuonna 2017 voittaman Booker-palkinnon pelleä osui korviini Kalle Haatanen ja Tommi Ushanov, Ylen radio1:n tuotantoa ja Areenassa. Keskustelivat sitten Simone de Beauvoir’sta, Simone Weil’ista, Hanna Arendtista ja Ayn Randista. He olivat jo tunnettuja filosofien (?) piirissä tultuaan USA:han. Vain Simone de Beauvoir tuli takaisin Eurooppaan, Ranskaan. Mutta hän olikin ainut ei-juutalainen tuosta nelikosta.

Simone Weil taas joutui jonkinlaisen uskonnollisen esteen (?) vuoksi käytännöllisesti katsoen luopumaan omasta elämästään. Ei se ollut oikeastaan itsemurha. Ei kyennyt syömään koska hänen sisarensa ja veljensä mantereella eivät saaneet ruokaa. Hän oli sodan aikana Lontoossa.

Keskustelu koski kirjaa nimeltä Vapauden tuli, kirjoittaja on Wolfram Eilenberger, suomennos siis Tommi Ushanovin. En ole lukenut kovin systemaattisesti filosofiaa. Mutta nämä naiset kyllä tunnen. Ayn Rand on ainut jota en ole lukenut lainkaan, mutta hänen nimensä nousi esiin Yhdysvaltain entisen presidentin, nro 45:n, kannattajien puheissa. Ihmisoikeudet olivat Saksan aloittaman maailmansodan vuoksi loppuneet Euroopasta ja kaikki joutuivat elämään miten kuten koko sodan ajan. Amerikkaan pysyvästi päätyneet Hanna Arendt ja Ayn Rand julkaisivat tuotantoaan Yhdysvalloissa, myös de Beauvoirin kirjoja oli käännetty englanniksi.

Sitten vielä näiden kokemusten jälkeen Englannin Elisabet II kuoli. Häntä on muisteltu nyt jo monta päivää. Britit pitivät kuningattarestaan. Saa nähdä miten kuningas Charles III selviää.

Eräs elokuva ja muita todellisuuksia

Syksy otti ja harppasi eteenpäin. Kelloja on siirretty niin että nyt on tunti enemmän aikaa nukkua. On myös ollut ensimmäinen isompi myrsky. Säiden reunat ovat entistä terävämpiä, kaikki muuttuu aika nopeasti. Nyt jos rupeaa satamaan, niin ei se matalapaine niin iso ole kuin oli ennen myrskyä. Se tuntui monta päivää ennen. 

Kun kävin välillä näyttelyn avajaisissa Kuntsissa (vaasalainen nykytaiteen museo) ja tapasin Marita Liulian taas uudestaan, edellinen kerta oli 10 vuotta sitten, ei ollut pitkä aika. Se oli lyhyt. Aika ei ole symbolinen käsite, vaan jotain mistä on sovittu. Jossakin on oikea kello joka tikittää. Sen tikityksestä tietää kyllä aika hyvin missä on menty, mutta ei se päde kokemuksiin. Kokemukset päässä ja muistissa laajenevat ja supistuvat, vähän sen mukaan miten elämä on siinä välissä mennyt.

Kesällä huomasin taas siinä omassa kesämaisemassani, joka on nyt ollut olemassa jo 64 vuotta, on tapahtunut huomattavan nopea kasvu. Pihakuusi on hurahtanut valtavaksi aivan lyhyessä ajassa. Sitten vaahterat ottivat ja sairastuivat. Osa muutoksista johtuu siitä ihmisestä jonka piti tappaa minun metsäni ja kaikki ne eläimet. Varsinkin linnut. Siitä on varmasti kauan, melkein ne samat 64 vuotta kun siellä kulki hirviä ja kauriita ilman aikojaan. Vesi oli puhdasta eikö suomönjää.

Lapsena jo tunsin metsiä, moniakin. Niissä isä oli kuljettanut pyörän jopparilla. Tai oli menty junalla jonnekin kauemmas.

Junalla kun menee niin Tampereen jälkeen puut ovat korkeampia. Mutta kyllä ne kasvavat täälläkin. Nyt kello on melkein yhdeksän aamulla ja rupeaa valostumaan. Jos näkisi horisontin, niin siellä aukeaa tuo punainen viiva joka on tulossa tännepäin. Se muistuttaa aurinkoa.

Pari päivää sitten oli televisiossa elokuva oli nimeltään Youth. Yhtenä päivänä huudatin tätä kirjoituskonettani, siellä oli Kiti Neuvosen Nuoruustango. Ajattelin häntä silloin jonkin aikaa. Muistan kun hän lauloi yhtenä aamuna ranskanleipälaulun. Siitä on yli 50 vuotta.

Leffa on Paolo Sorrentinon vuonna 2015 ohjaama, valmistuspaikka oli Italia. Se lopputekstien mukaan oli hyvin kansainvälinen tuotanto. Muistan jo edelliseltä katsomaltani olleeni siitä iloinen. Näin juuri Euroopassa pitää tehdäkin. Tapahtumapaikka oli hotelli Alpeilla, jonkinmoinen retriitti ja lomapaikka, jossa oli kaikenlaisia hyvinvointipalveluja rikkaille ihmisille. Muistin elokuvaa katsoessani miten hyvältä hierominen tuntui. Leffassa hierojatyttö sanoi ajattelevansa käsillään ja sen takia hän ei puhu. Sillä erää hieronnan kohteena sattui olemaan säveltäjää näyttelevä Michael Caine, joka irvisteli hieromalavitsan läpi aukosta kun sattui. Se johtui siitä, että hierojatyttö puhui silloin, että puhuu käsillään.

Hierominen kyllä mielestäni todella auttoi. Koska vanhoja ihmisiä ei kannata enää hoitaa, niin nekin palvelut ovat siirtyneet köyhien ihmisten ulottumattomiin täällä. Sveitsissä palveluista nautti joku Miss Universum, joka ei suostunut olemaan pelkästään nätti. Sellainen huomautus ei taida olla kovin yleinen.

Leffa kertoi vanhuudesta tietenkin. Pääosan esittäjät ovat näyttelijöitä ja jo vanhoja. Harvey Keitel peräti näytteli elokuvaohjaajaa. Hän tahtoi ehdottomasti elokuvansa pääosaan Jane Fondan. Sillä tavalla hurrasin hänen näkemiselleen, että juuri pari viikkoa sitten hän joutui mielenosoitukseen osallistumisen vuoksi vankilaan. Hän osoitti mieltään maansa ilmastopolitiikkaa vastaan. Niin ja hänet pidätettiin tämän viikon perjantaina myös. Mielenosoitukset jatkuvat. Siinä maassa on väärän kuninkaan päivä. Tai ehkä kyse oli kissasta niin kuin on Pasi Ilmari Jääskeläisen yhdessä opuksessa. Väärän kissan päivä?

Elokuva oli omistettu Fransesco Rosille. Hän ohjasi muun muassa televisiosarjan nimeltä Kristus saapui Eboliin. Se sarja pitäisi esittää uudelleen. Se on eurooppalainen mestariteos.

Muistan kuvat Jane Fondasta Vietnamin sodan vastaisessa mielenosoituksessa. Hän marssi muiden mukana 1960-luvulla silloisen miehensä Tom Haydenin kanssa.  Kunnon ihmisiä. Ilmastosta tiedettiin kyllä jo silloin, että se muuttuu ihmisten toiminnan vuoksi ja siksi ihmisten pitää se lopettaa myös.

Jane Fonda tuli elokuvassa hotelliin kieltäytymään henkilökohtaisesti leffasta. Harvey Keitel teki ilmoituksesta ainoan mahdollisen johtopäätöksen. Nuorisoa taisi edustaa käsikirjoittaja, joka piti savuketta korvansa takana. Jossain vaiheessa hän poltti sen savukkeen. Sitten oli Cainen tytär, joka kaipasi äitiään ja itkeskeli. Äiti oli jo kuollut, tai sitten eli edelleen Venetsiassa. Kun ihminen elää tarpeeksi pitkään, ei hänestä voi aivan varmasti sanoa onko hän elossa vai kuollut.

Loppupuolen laulu oli aivan hirmuisen kaunis. Se kertoi nuoruudesta tietenkin. Säveltäjä ohjasi vielä kerran esityksen. Piti oleman niin että kuningatar Elisabeth ja prinssipuoliso Philip halusivat sen konsertin. Vähän aikaa sitten kuningatar joutui huolehtimaan vanhasta kiukuttelijasta, joka on Amerikan presidentti. Hän tuntui osaavan rauhoittamisen, olihan hän kertonut iltasatuja pienille lapsilleen nuorena äitinä. En ole missään nimessä rojalisti, mutta Elisabet ei onneksi ole seniili. Maailma on muuttunut oudoksi. Vanhuksetkin jakaantuvat hyviin ja pahoihin, hyvin- ja huonostisäilyneisiin.

Jäin tälläkin kertaa huokaamaan Euroopan olemusta. Tämä maailmankolkka tuntuu olevan hengissä ja vaikka Euroopan unioni välillä hapertuu tai jäykistyy sitä byrokraattisuuttaan, niin silti siitä kulttuurien moninaisuudesta syntyy esimerkiksi tällainen elokuva. Ranskan monta televisiokanavaa esimerkiksi olivat tässä tuottajina.  On elokuvan valmistumisesta jo neljä vuotta. Eikä ihmisyyden perusasioista on nyt sentään iäisyyttä vielä kulunut eikä myöskään tästä.

Sitten ne alppiniityt. Olen ollut sellaisilla niityillä, vaikka en Alpeilla. Ilma oli hirveän ohutta. Lähdin juoksemaan niitylle ja askel nousi keveästi, ja sitten puserolle valui punaista vettä, nenästä valui verta solkenaan kun joku pieni suoni ratkesi. Sellaiseen asuinpaikkaan täytyy varmasti syntyä. Olen lukenut jostain, että Tiibetin sherpoilla on laajemmat ja paremmat keuhkot kuin laaksoissa asuvilla muilla tiibettiläisillä.

Lapsena näin elokuvateatterissa jonkun Pikku-Heidi -leffan, joita oli ilmeisesti jo tehty ennen sotia. Laaksotkin ovat Sveitsissä korkealla ja siellä oli pieniä jyrkkäkattoisia taloja ja paljon lapsia. Yritin katsoa jonkun niistä, mutta eivät toimi enää. Nyt kannattaa lukea mieluummin vaikka Friedrich Dürrenmattin Kuunpimennystä tai muita kamalia juttuja siitä maasta. Kyllä vain. Minkä takia synkät jutut ovat uskottavampia kuin kaikki ne lepertelyt, joita niitäkin näkee? Jaa mutta ei. Tuskin lepertelyä näkee enää muualla kuin mainoksissa.

Marita Liulian uusi näyttely ilmestyi Kuntsiin nyt syksyllä, joka on muuttumassa talveksi. Hän ei ole siitä muuttunut yhtään, sama itämainen prinsessa. Minulla oli hänen silkkipainolla tekemänsä kesäpusero, jossa oli I Chingin heksagramma, siis sen kiinalaisen ennuskirjan  yksi kohta.  Se pusero hajosi. Edes se kiinalainen merkki ei säilynyt, kangas hiutui pois.

Maritan suurissa maalauksissa kiiltää kulta, eikä se ole katinkultaa: kultaisia maisemia, jossain on kuusi  lähdössä lentoon, jossakin japanilaissävyisiä maisemia. Pinjanoksia suuressa tuulessa.

Joka tapauksessa ihmiset tekevät Suomessakin työnsä hyvin. Täällä kävi kylässä ensin Risto Vuorinen, jonka kirja Vastarannan lumo ilmestyi alkusyksystä. Risto on entinen työtoveri. Tehtiin  yhdessä aika monen ihmisen kanssa kulttuurilehteä 1980-luvulla Vaasan läänivainaan alueella. Sitten Riston ääni alkoi kuulua radiosta, kun hän oli muuttanut Viroon. Radio on paras tiedotusväline nyt, kun lehdet toisensa perään lopettavat.

En ollut käynyt Virossa koskaan Minun piti lähteä sinne tätini kanssa jo muinaisella Georg Ots-laivalla, mutta sitten hautautui se idea. En saanut sinne lähdetyksi, koska tätikin jo kuoli. Jos olisinkin Georg Otsin aikana voinut tuntea vähäisiä kaikuja tätini kertomasta Virosta 1930-luvulla, niin nyt ei sitä Viroa varmaan enää ollut.

Riston kirja kertoo Virosta joka vuosikymmenien jälkeen alkoi syntyä. Hän osui maahan jo pian laulavan vallankumouksen jälkeen. Se meidän lehti oli Kemun lehti ja Kemu puolestaan aloitti Provinssi-rock-festarit. Risto tuli tutuksi sieltä.

Uskaltauduin Suomenlahden yli viimein vuosi sitten syksyllä. Risto tuli mainostaneeksi Tallinnan rock-kahvilan esitystä. Siellä yhtenä syyslauantaina soitti lapualainen Miljoonasade. Pääsin kävelemään ympäri Tallinnaa ja mietin missä kaikkialla täti olisi voinut olla. Kadut ovat varmasti paikoillaan. Vai pommitettiinko kaupunkia sodan aikana?

Viro ei ole Suomen veli tai sisko, vaikka tuntui tutulta. Se kaupunki ei ollut niin pilattu kuin Helsinki on. Matkalla sinne katsoin Lauttasaarta, sieltä Tallinnan lautalta, ranta ei näyttänyt samalta kuin mitä se oli silloin kun asuin siellä 1970-luvun alussa. Se ei ole yhtään sama, kuin mitä se oli silloin kun äiti ja isä asuivat siellä vuonna 1944.

En tiedä pommitettiinko Lauttasaarta. Sitten: merissä tärkeitä ovat juuri rannat.

Tallinnassa satoi kaksi päivää vuosi sitten. Luin sen Vastarannan lumon.  Olen usein ajatellut Tallinnaa kävellessäni Vuosaaren rannalla. Sanovat että kirkkaalla ilmalla sieltä näkyisi Viro. Risto kertoo Viron 1990-luvusta, kun se maa ottaa kiinni menetettyjä vuosikymmeniä. Suomessa oli lama ja siitä kärsivät toisen ja kolmannen sukupolven ihmisetkin vielä.  Pankkien rahat säilyivät jossakin?

Kirjassa virolaiskoira löytää uuden ihmisen ja pääsee isossa laukussa lautalla Suomeen. Koiran uusi isäntä oli ollut joskus aikoja sitten, Neuvosto-Eestissä, rakentamassa Viru-hotellia. En asunut siinä hotellissa, mutta kyllä se näytti vähän varoittavalta esimerkiltä.

Matka sateessa sieltä sataman läheltä Kumun museoon oli puistoineen kaikkineen hyvä,  rauha tuntui ja oltiin kaukana ainakin 1930-luvun aatteiden taistelusta, joista olin kuullut jo 1960-luvulla. Liikennemerkissä varoitettiin oravista!

Keiku, kevät!

Tiesin mistä etsiä joutsenia. Kun pääsin lähemmäksi, tajusin että ongelmia tulee. Vesi on korkealla. Pariskunta ei pääsisi vielä pesimään. Siellä ne makasivat siinä lahden keskellä jään päällä. Saari oli jään peitossa.

Kameran vähän pitemmällä putkella näkyi, että joutsenten päät olivat siipien suojassa. Ehkä ne nukkuivat matkaväsymystään pois. Sen olen kuullut että merikotkat ovat pesimispuuhissa, mutta en usko että ne joutsenten kimppuun uskaltaisivat. Tuskin niiden tarvitseekaan. Kuulin ohikulkevien vähän isompien poikien sanovan että hauet olivat jo puroissa ja rannoilla. Tuskin merikotkat niiden poikienkaan kimppuun kävisivät. Toisella pojalla oli ongenvapa sojottamassa repusta.

Yksi ystävä ilmaisi asian niin että ellei ole viherrystä ei ole piperrystä. Lokkeja ja niitä poikia lukuun ottamatta kaikki olivat hiljaa. Kevään ääniä ei muita vielä ollut.

Kun yritin ensimmäistä kuvaa, niin etsin meni mustaksi. Joku ajoi pyörällä editseni. Mutta tuuli puhalsi aikaa kovaa ja kylmästi, se peitti pyörän äänen.  Tutkiskelin sitä kuvaa sitten. Ainakin takin kangas näytti aivan uudelta. Joko nuorimies – kangas ei näyttänyt jotenkin naisen/tytön takkikankaalta – oli saanut takkirahat vanhemmiltaan lupauksin että toisi pari haukea, tai sitten ei. En tiedä minkälaisia sopimuksia vanhemmilla ja lapsilla on nykyään. Ei minulla ollut minkäänlaisia sopimuksia omien vanhempieni kanssa. Piti tehdä niin kuin ne sanoivat, mutta kyllä ne sitten häipyivät aika nopeasti manan majoille.

Näin telkkiä vähän aikaa sitten jossain luonto-ohjelmassa. Niitä kutsuttiin hyviksi sukeltajiksi. Yksi telkkä siinä ohikulkiessani sanoi jotain. Katsoin sitä ja kysyin että voisitko toistaa. Se ei toistanut vaan sukelsi. Siinä oli jään reuna aivan lähellä. Telkällä näytti olevan melkein punaiset silmät. Ehkä niillä näkee jään reunan eikä tule päähän kuhmuja. Katsoin jään värejä, siinä olivat kaikki mahdolliset valkoisen variaatiot, mutta ehkä niitä ei voisi kutsua enää valkoisiksi. Lähellä joutsenia oli melkein mustaa jäätä.

Olisi kova homma oppia keskustelemaan lintujen kanssa. Olin parikymmentä vuotta sitten yhtenä talvena rantatalossa, jonka läheltä alkoi kanava. Siinä oli ollut ennen koski. Vesi liikkui koko ajan, se piti jäitä poissa, mutta oikein kylminä öinä jää lähti leviämään ja kinnasi vasten rantaa, siltä se kuulosti. Jollakin isolla oliolla oli liian pieni pusero päällä ja se yritti kiskoa sitä alaspäin. Menin kuuntelemaan outoja ääniä ja kuulin puhetta. En sytyttänyt pihavaloa, etten säikyttäisi salametsästäjiä. Halusin yllättää ne, todistaa olevani neuvokas ihminen.

Joutsenet olivat siinä ohuen jään reunassa ja puhua pulputtivat. Kauempaa tieltä tuli valosaastetta ja tiesin että ne näkivät minut. Mutta eivät lähteneet minnekään. Kun olin jo lähtenyt pois, joku kertoi puhelimessa että juuri oli tullut palokunta ja rupesi irrottamaan joutsenta joka ei päässyt jäästä enää irti. Kerroin että niillä oli joku filosofiakerho käynnissä siinä rannassa.

Tuuli puhalsi aurinkolasit pois päästä. Telkän viereen ui sinisorsa. Ehkä sitä kutsutaan nykyään heinäsorsaksi tai jotain, tämä on siis se uros, jolla on turkoosi kaula ja oranssit räpylät. Tai ruskeat ainakin. Naaras on mudan värinen, mutta keskellä kesää ne ovat samanruskeita, kuin suosta nousseita. Kesällä ei pääse niiden lähelle, kun joka puolella on joko lapsia tai vanhoja tätejä jotka heittelevät linnuille sapuskaa. Nyt katsoin läheltä pohjaa, siellä oli jo jotain vihreää, ellei se ollut levää. Pajunkissat olivat valkoisina siinä polun reunalla. 

Kuluu vielä ikuisuuksia ennen kuin ne puhkeavat kukiksi. Aurinkoisella pihalla takaisin tullessa lensi kimalainen. Mistä se löytäisi ruokaa, hölmöä että eläimillä (niin kuin esimerkiksi ihmisillä) on kova kiire ulos kun aurinko ilmestyy. Kaikki unohtavat että meidän ja pohjoisen välissä ei ole kuin muutamia vaaroja. Tuntureista ei ole suojaksi tässä maassa. Mutta puheenaiheena lehdissä oli viikko pari sitten susilaumojen ilmestyminen lähelle lasten kouluteitä. Muistin yhden tutkijan jossain Labradorissa valkoisten susien keskellä. Hän oli ajatellut että on susien kaveri. Hänestä oli jäänyt vain repaleinen teltta ja radiopuhelin joka oli ollut auki.

Ajattelin ihmistä, tätä lajia siis. Viime vuonna löydettiin Marokosta homo sapiensin fossiili. Se on (radiohiili?)ajoitettu runsaat 300 000 vuotta vanhaksi. Ei olla oikein tajuttu kuinka vanha tämä laji jo on. Mutta joutsenet ja telkät ovat dinosaurusten jälkeläisiä ja paljon vanhempia.

Lesbos-saarelle on pakkautunut pakolaisia, se on Kreikan saari vastapäätä Turkkia. Radiossa sanottiin että Sudanin joku osa on taas levoton. Alamaisista jotkut olivat olleet sitä mieltä että päällikön tai kuninkaan pitäisi lähteä hyvän sään aikana. Kuningas hermostui siitä ja alkoi armeijallaan ammuskella kapinallisia. Sitten jonkun ajan kuluessa kapinallisilla on kunkku ja asiat menevät taas päinvastoin. Rauha meidän aikanamme.

Olen katsellut lintuja nettikamerassa. Niillä on myös tappeluja toistensa kanssa, mutta näyttävät lähinnä vain taistelevan muiden kosijoiden kanssa. Sitten joku pari rauhaantuu ja rupeaa pesimään. Seuraavaksi myrsky uhkaa katkaista pesäpuun ja saa pelätä ja jännittää sitä. 

Olisi nyt kuitenkin syytä EU:n ryhdistäytyä ja miettiä mikä on unionin pakolaispolitiikka. Nyt on annettu maiden rakentaa muureja ja kietoa ne piikkilangoin ettei kukaan pääse kiipeämään yli. Minulla on sellainen muistikuva historiasta, että Pohjois-Afrikka on ollut näiden Välimeren maiden eteläisiä provinsseja. Ne eivät ole toipuneet niistä ajoista vieläkään. Kun jo muinaiset roomalaiset hävittivät Kartagon. Sitä ennen foinikialaiset hakkasivat pois Libanonin seetrit. Eroosio alkoi. Sitten se levisi ja Saharan hiekka tuli tuulten mukana etelästä.

En muista kenen kirja oli Niin kauas kuin yötä riittää. Céline? Se pitäisi kuulua jokaisen ihmisen lukemistoon. Tai sitten voi ottaa kirjahyllystä Joseph Conradin Pimeyden sydän. Siinä kerrotaan Belgian Kongon kansanmurhista. Eivät ole kongolaisetkaan toipuneet. Belgialaisilla ei ole hengenhätää ainakaan nyt.

Mutta ovatko joutsenet kunnossa, jos vain lepäävät nyt?

Sillä välin toisaalla

14.7. Ihmettelen Agatha Christien tapaa käsitellä maansa imperialismia. Profiilisarjan omaelämänkertaopus on tietenkin säätyläisen tarinaa. Ensimmäiseksi puhutaan Irakista, englantilaiset kaivoivat raunioita. Näin hiljakkoin televisiodokumentin, jossa haastateltiin englantilaista haamukirjailijaa. Hän mainitsi jotain Agatha Christien kirjurina toimimisesta. Dame Agatha oli 75-vuotias kirjoittaessaan. Ei ole väliä sillä dokumentillakaan, koska jos copyright on Agatha Christiellä niin se siitä.

Irakin Nimrud. Vuosi oli 1950 ja omaelämänkerta päättyy vuoteen 1975. Christie kyllä julkaisi kirjoja senkin jälkeen. Täällä mökillä on Christien dekkareita lähinnä 1950-luvulta, myöhemmin olen ostanut sinne joitakin englanniksi myös. Tätä elämänkertaa lukiessa joudun kyllästymään monta kertaa. Mutta toisaalta en juuri koskaan ole lukenut kenenkään elämänkertoja. Pitää tutustua.

15.7. Pilvet alkavat kokoontua. Auto seisoo tuossa tyhjän panttina. Ei ole asiaa minnekään.

Kun äsken kuuntelin radiota, kuvittelin että kissa yrittää sisälle. Raapii ovea. Tiesin ettei se voi olla Lidia, mutta entä jos Rudi olisikin jotenkin ihmeellisesti kuitenkin hengissä. Meiltä on hävinnyt maalla asuessa monta kissaa jäljettömiin. Kissat tahtovat kuolla yksin.

Kurjen ääni illalla on toisesta todellisuudesta. Kurki kuulostaa viestintuojalta. Ei siinä ole yliluonnollisuutta, kunhan ovat toista lajia, paljon ihmistä vanhempaa. Korpitkin oppivat ymmärtämään ihmispuhetta.

Tulin tänne keskelle kaikkea mökille, koska tiedän että se on voimakeskus. Siinäkään ei ole mitään yliluonnollista, koska täytyy vain koko ajan tehdä työtä ylipäänsä pysyäkseen hengissä. Puita on, mutta ne eivät läheskään koko ajan onnistu olemaan oikeankokoisia. Saha ja kirves toimivat ja selkä. Pitkästä aikaa kirjoitan muistikirjaan. Lyijytäytekynä ei toimi, kuulakärkikynästä leviää muste käsiin. Sormiin sattuu kun pitää kirjoittaa pitkiä pätkiä, niska ärtyy.

Oleminen pienessä paikassa tuntuu hyvältä. Kaikki on täysin järkeenkäyvää ja työt järjestyvät oikein koska niiden on järjestyttävä. Ei tarvitse antaa ukaaseja itselleen. Miksi isommassa paikassa on aina kiire?

Kohta sataa. Sain laiturilta pyykkiä kuivumaan koivikkoon. Kuivumista voi toivoa. Nyt pitää kantaa vedet ja sytyttää pataan tuli illalla. Niin saa pestyksi astiat ja vesi säilyy lämpimänä aamuun asti.

16.7. Sade alkoi kuuden aikoihin eilen illalla ja päättyi äsken noin kymmeneltä. Nyt on aamu. Laiturin luulin jo seilanneen pois, mutta eipäs vain. Vesi ei noussut järvessä juuri yhtään.

Illalla oli pimeää ja pimeys jatkuu. Aurinkopaneelista tuleva virta saa lampun heikosti ruskistumaan. Aamiaisen jälkeen kynttilät valoksi. On kohtuullisen kylmä, takassa on tuli. Nizzan terroristihyökkäys, radiossa kuuluu hälytys. Muistan joskus ajatelleeni että tämä on ainut mitä minulla olisi tarjota etiopialaisille, jotka muuttivat joskus ehkä 1970-80-luvulla Eurooppaan. Ei minulla edelleenkään ole mitään muuta.

Kuuntelen eurooppalaista konserttia radiosta, Mozartia. Täällä ei konsertteja peruta vaikka Isis tappaisi ihmisiä kuinka paljon tahansa. Musiikki muistuttaa meistä. Kulttuuri on sivilisaatioiden paras osa. Aseet ovat niiden pimeä puoli.

Illalla on vesihöyryä kaikkialla. Kun ajattelin mennä katsomaan niemennokkaan, joku lintu varoitti. Peräännyin. Enemmän tämä on lintujen paikka kuin minun.

Myöhemmin illalla kissa tuli auton luota ja juoksi luokseni kun kutsuin. Se oli punainen eurooppalainen, narttukissa, puski ja halusi silityksiä. Sanoin että en voi ottaa sitä luokseni. Menin sisälle hakemaan sille kermaa, mutta se oli hävinnyt.

Nyt tiedän olevani vahdittu. Olin kuullut oikein, kissa oli kolistellut verannalla. Niillä on pehmeät tassut, mutta ne onnistuvat aina pudottamaan ämpärin kannen tai jotain. Tämäkin oli tahtonut yöllä selvästi sisään.

17.7. Tuuli puhalsi pilvet pois.

Tulin takaperin mustikkametsästä. Olo on puolikuollut. Hyttyset ovat paarmojen kokoisia ja paarmat pikkulintujen, suunnilleen. Viisveisaavat myrkyistä. Polvet naukuivat koko ajan. Juon teetä ja perehdyn säätyläiselämään vuoskymmenten takaisessa Englannissa. Agatha Christie aateloitiin jossain vaiheessa. Siitä Dame Agatha kirjoitti että kuningatar tuntui aivan tavalliselta vanhemmalta naiselta.

Christie kokeilee elämänfilosofiaakin (suomennos on Antti Nuuttilan):

”Elämänaikainen intohimoinen rakkaus on niin suuri etuoikeus, että sen hintana koetun kärsimyksen määrä menettää merkityksensä.” Suomalainen sanoisi: kärsi, kärsi, kirkkaamman kruunun saat.

Melkein vastarannalla on tuntematon iso tumma lintu. Se tuntuu ajelehtivan pohjoistuulessa. Kun tulin laiturille se lähti kohti rantaa. Tietysti lintukiikarit jäivät kaupunkiin.

18.7. Aamulla kokomusta pieni lintu hyppi ison ikkunan editse. Se ei kyllä ollut kottarainen, sillä olisi kuvioita kyljissä. Mustarastaat eivät enää laula, joten arvoitukseksi jää tämäkin.

22.7. Heräsin aamulla siihen, että puhelimeen tuli viesti. Mutta en kuullut sitä. Viesti menee läpi vaurioituneen korvan simpukan ja vasaran ja alasimen, mutta vaikka en kuule, aivot tietävät kuitenkin että jotain kuuluu. Kuulovammaisen arkea.

Aurinkopaneeleja tulevat tutkimaan. Yritin ehtiä syödä, mutta sitten tuli jo toinen viesti: eivät löydä paikkaa. Menin mökkitietä kylätielle. Siinä ennen risteystä lojui suuri musta sulka.

Heilutin sulkaa sähkömiehille. Sanoivat että kotkansulka. Se oli tullut sinne aivan äskettäin. Vanhempi asentaja näytti kartasta että tuossa kolmen kilometrin päässä oli kotka vienyt koiran. Sydän löi tyhjää. Että ei se kissa nyt ollut joutunut kotkan ruuaksi?

Kotkaa ne vastarannan metsäkyyhkyt pelästyivät, eivät kurkia. Se ääni oli ollut erilainen. Kurjet toitottavat uutisia. Kotkan ei tarvitse kuin pelotella pienemmät linnut lentoon, sillä on äksympi ääni. En usko että kotka hyökkää kurkien kimppuun. Vai hyökkääkö?

Euroopassa ihmiset tappavat toisiaan. Minun ei kai tarvitse peilata ihmisiä näihin eläimiin. Niillä ei ole mitään hölmöjä ideologioita. Sen sijaan ehkä ne tietävät mitä on valta?

(Apropos, koti. Ennen lähtöäni omaan maisemaani – joka ei tietenkään ole minun, vaikka ihmisten kesken kaikki pitääkin omistaa – vietin kuukauden verran yhden kirjan kanssa miettien kaikenlaista. Kirjoitin siitä täällä.)

Linnut, linnut

Ei ole ollut juuri pakkasöitä vielä. Eilisilta oli kirkas, mutta ei tuullut. En olisi tajunnut pakkasta vaikka sitä olisi ollutkin. Mutta tähän aikaan vuodesta tuuli lämmittää ilman. Vaikka sitten tuulisi Jäämereltä.


Maa on lämmin, samoin Itämeri. Tässä Merenkurkussa on aika vähän vettä, enemmän kiviä. Eilen illalla pari talitinttiä tuli koputtelemaan parvekkeen ikkunaa. Ne tekevät niin joka syksy. Yleensä ne koputtavat ennen kylmiä. Tietävät ennen kuin ihmiset milloin ilma on muuttumassa.


On jo viikkoja siitä kun viimeiset isojen lintujen aurat menivät tästä ohi. Toivon että talitintit eivät ole oppineet tyhmää tapaa huvittaa itseään pelkästään syömällä, mutta talipallot vein tuonne alhaalla olevan puun oksalle. Kammottavaa jos tulen opettaneeksi tintit bulimikoiksi. Pullasorsathan meillä jo ovat keskuudessamme. On niitä lihavia pulujakin.

Jatkuvasti kuulen mielessäni käskyn olla ajattelematta eläimiä ihmisinä. Antropomorfointi on hirveän raskas rikos. Lajien välillä pitää olla ero. Voin puhista itsekseni, kenen määräyksestä muka, mutta sitä en voi sanoa ihmisille päin naamaa, koska tuntuu siltä että jok'ikinen on lukenut täydet kurssit biologiaa lukiossa ainakin, paitsi minä. Minä en tiedä lukion valinnaisista kursseista kuin kieli- ja matikkalinjan, biologia kuului matikan puolelle.


En ollut hyvä kielissäkään, niin että aivan turha se jako oli kohdallani. Olisin voinut pitää klassillisesta lyseosta, mutta kun niihin ei tyttöjä otettu, niin osakseni jäi jotakuinkin alituinen kouluinho.


Muistan ajatelleeni kaipaavasti menetettyä maailmaa viimeistään silloin kun luin Maarit Verrosen novellikirjaa Keihäslintu (2004), mutta jo kauan ennen kirjan lukemista olin oppinut juuttumaan television ääreen lauantai-iltaisiin joskus klo 18-19 aikoihin, luonto-ohjelman ääreen. Verronen on opiskellut luonnontieteitä ennen kuin hän päätyi kirjailijaksi. Kirjoista olen ajatellut, että ei ehkä ole ollut kaukana se, että hän olisi ruvennut kirjoittamaan luonnosta, tähdistä vaikka. Hänen fiktionsa on kaiken aikaa hyvin lähellä kaikkea sellaista todellisuutta, jota minäkin katson.


Keihäslintu on jo sukupuuttoon kuollut lintu. Novellissa lintua miettivä nuori nainen kuvittelee linnun sanovan ”auk” tai ”auug”. Linnun ornitologinen nimi suomeksi on siivetönruokki ja se tapettiin sukupuuttoon höyhenten vuoksi. Se ei päässyt karkuun tappajiaan. Ihmiset saivat höyhentyynynsä. Kun keihäslinnun taru oli lopussa, päässä rupesi soimaan ”siivetönnä en voi lentää, vanki olen maan”.


Muistan vieläkin tarinan lukemisen. Kyyneleet tulivat silmiin. Oli mahdotonta hyväksyä sellaista julmuutta. Mutta ihmiset tappoivat sen sukupuuttoon ihan yhtä lailla kun nyt ovat tappamassa itseään ilmaston avulla. Tai kaikki eivät ehkä olisi valmiita tappamaan itseään, vaikuttaa enemmänkin siltä, että suurin osa ihmisistä ei ole oman ennenaikaisen kuolemansa suhteen äänivaltainen lainkaan.


Mutta linnut. Tiedän että kohta on talvi. Se voi olla kylmä tai vähemmän kylmä, mutta kyllä se ainakin vielä tulee. Olen jostain lukenut, että magneettinen napa siirtyy koko ajan ja joskus Suomessa on ollut lähes trooppinen ilmasto. Muistaakseni se oli Eem-meren aikaan. Jääkausi saattaa alkaa siitä, että maapallon pyörimisrytmi menee vähän sekaisin ja se surraa muutaman kierroksen todella lujaa tai hidastaa huomattavasti: yhtäkkiä massoittain lajeja kuolee sukupuuttoon.


Moderni homo sapiens on kyllä kestänyt ainakin yhden jääkauden. Ihmisen historiaa joudutaan aina ajoittamaan uudelleen, kun h. sapiensin jäänteitä tulee näkyville huomattavasti ennen tiedettyä aikaisemmalta ajalta. Homo heidelbergiensis, neandertalis ja sapiens vaikuttavat serkuilta, vaikka eivät ihan ole. Ja sitten ajattelen niitä lintuja.

Jukatanin niemimaan asteroidin tai meteorin putoamiseen päätyi isojen dinosaurusten aika. Lukuunottamatta yhtä haaraa, joista linnut kehittyivät. Muistan erityisen hyvin tapaamisen yhden dinosaurus-lauman kanssa. Se tuijotti minua synkän tarkkaavaisesti korkeiden mäntyjen latvasta.


Korpit olivat kokoontuneet keskustellakseen ajankohtaisista asioista. Oli kevättalvi. Olin pikkuflikka enkä ollut ikinä nähnyt korppeja ennen. Raakuin niille tervehdykseksi. Ne käänsivät kaikki katseensa minua kohtaan. Laskin että ainakin niitä oli kymmenen ja ehkä lisääkin.


Männyt olivat tienhaarassa joista toinen johti suoraan mutkaiselle päätielle 66 ja toinen seuraavaan kylään. Peräännyin puiden alta pari askelta ja sanoin ihan hiljaa että ”en minä sitä tarkoittanut”. Linnut eivät vastanneet vaan katsoivat kohti.


Tätini oli kulkemassa kiivaasti ohi matkalla navettaan katsomaan mahdollista lehmän poikimista, jota oli odotettu hartaasti jo yli päivän. Ajattelin että nuo linnut eivät tahdo puhua kanssani, niistä ei ole leikkikavereiksi.


Täti tarrasi minua käsivarresta ja nujuutti navettaan asti, pesi käteni ja pani huivin päähäni. Täti oli vihainen. ”Etköhän opi säikyttelemättä minua”, se torui. Katsoin tädin suurentuneita silmiä. ”Mitä”, minä kysyin. ”Ekkö sinoo ennen korppia nähäny”, se tivasi.


Sitten se istutti eteensä saunalavitsalle ja selitti että yleensä ne syövät kyllä kuolleita elukoita, mutta nyt ne olivat nähneet pienen tytön. ”Ja sinusta ei jää kuin märkä läntti”, se sanoi. Se väitti että korpit veisivät kuolleet luuni pesiinsä. Luut pitäisivät pesää kasassa kuin kurkihirret. Minusta tulisi kurjen hirsi. Siis korpin hirsi. Korppihirsi.


Mentiin navettaan katsomaan kiljuvaa lehmää. Sen häntä sojotti ylhäällä. Täti katsoi minua, sitten se yhtäkkiä kääntyi, sanoi, oikein huusi lujaa, että ”Ulos täältä, mene hakemaan äitee!”. Minä juoksin ohi lutin ja liiverin ja pelkäsin joka askeleella että nyt tulee ensimmäinen korppi ja toinen ja minut lennätetään pois.

Linnut, linnut

Luin Annie Proulx’n muisteluksen Lintujen vuosi. Linnut tapahtuivat hänelle lähellä hänen toista kotiaan North Platte-joella Wyomingissa. Toinen koti sijaitsee Uudessa Meksikossa. Monet Proulx’n novelleista tapahtuvat samaten Wyomingissa. En muista oliko kuuluisin niistä, Brokeback Mountain, juuri sieltä, mutta sikäli sopisi olemaan, että Wyomingissa on isoja rancheja, maatiloja.

Pääosassa tässä kirjassa ei ole ihminen, vaikka hän on tietenkin yksi syypää siihen, että Proulx alkoi tutkia kaljupääkotkien ja kultaisten kotkien reviirin muodostusta, elämistä, munien hautomista ja poikasten ruokkimista. Isoilla linnuilla on isot vaivat.

Esimerkiksi pelkästään kaljupääkotkien hautominen kestää 35 päivää ja tapahtuu keskellä talvea, niin että siinä on tietäminen.

Colin Harrisonin ja Alan Greensmithin Maailman lintukirjasta (suom.Lasse J. Laine, Pekka Nikander, Helena Paalosmaa, Jan Södersved) ilmenee että kaljupääkotka (Halieetus lecocephalus, tässä suomennettu valkopäämerikotka) muistuttaa ehkä eniten meidän merikotkaamme. Elintavoiltaan ehkä vielä enemmän kalasääskeä, vaikka kalasääksi on kaljupääkotkaa pienempi. Paitsi että kalasääksi asuu myös Pohjois-Amerikassa. Kaljupääkotka on siis ehdottomasti eri laji.

Ei pelkkä lintukirja riitä. On katsottava myös Wyomingin vuodenajat, ilmasto, eläimistö. Paikka kuhisee elämää: lattajalkajäniksiä (Flat Foot Rabbits, Snow Shoe Hares), saksanhirviä (amerikanenglanniksi Elk), kojootteja, vuorileijonia (= puumia), Heroneja (isoja lintuja), useita eri lajeja haukkoja, muun muassa muuttohaukkoja (Peregrine Falcon), joita on myös Suomessa (ja joiden munia himoitaan salakuljetettavaksi asti). Joessa on lihavia taimenia ja muita kaloja, joita kaljupääkotkat syövät.

Ne syövät niitä joko niin, että syöksyvät kyttäysoksaltaan niiden kimppuun, tai sitten ne istuvat joen penkalla ja katsovat mitä joessa liikkuu. Talvisin joki on joskus umpijäässä ja silloin kotkat tappelevat korppien, kettujan, haukkojen ja puumien kanssa lattajalkajäniksistä tai saksanhirvistä (jotka siis oikeastaan ovat kauriita, vai olivatko ne nyt peuroja?).

Wyoming ei ole hirveän pohjoisessa, mutta sijaitsee sellaisessa paikassa, jossa arktiset ilmamassat pääsevät esteettä puhaltamaan alas, koska pohjoisessa ei ole vuoristoja ja koska Tyynen meren mahdolliset lauhat ilmavirtaukset lännestä jäävät Kalliovuorten taakse. Wyoming vaikuttaa Siperialta lukuun ottamatta eläimistöään, joka on Euraasiassa eri kuin Pohjois-Amerikassa. Se johtuu siitä että Beringin salmen yli on päässyt erittäin harvoin. Niin ihmiset kuin eläimet kuin linnutkin.

Linnut ovat kuitenkin tässä muisteluksessa pääosassa. Käärme paratiisissa on karkoitettu ainakin sillä erää. Sellainen oli yksi lammasfarmari, joka vuokrasi helikoptereita tappaakseen kaljupääkotkat (ja tietysti muut kotkat ja isot haukat) ja melkein onnistui siinä, kunnes liittovaltion tutkijat tekivät tuhotyöstä lopun.

Amerikka on merkillinen maa vapauskäsityksessään. Jokaisella pitää olla oikeus kantaa asetta, mutta sheriffit voivat kieltää sen käytön, ainakin joihinkin tarkoituksiin.

Amerikkaan lähteneet siirtolaiset otaksuivat tulleensa tyhjään maahan, ja kun intiaanit onnettomuudekseen sattuivatkin jo asumaan siellä, heidät tapettiin suunnilleen pois päiviltä. Koko tämän vuoden mittaisen lintupäiväkirjan ajalta ei ole yhtään mainintaa intiaaneista, joita paikalla on täytynyt ainakin ennen olla, koska riistaeläimistä ei ole ollut puutetta.

Mutta kaikkien punaniskojenkin yläpuolella on kuitenkin oikeus ja laki, ovat osavaltion ja liittovaltion lait, jotka koskevat kaikkia ihmisiä. Lakeja on noudatettava. Lammasfarmari vaihtaa lampaat nautoihin, joita kotkat eivät saa tapetuksi.

Tiedä sitten mitä farmari sai tehdyksi metsästysvaistonsa suhteen. Jos se nyt on vaisto, ehkä se on vain vaiva, joka häviää opinnollisella lääkityksellä.

Proulx asuu taloa, jonka hän rakensi joen penkereelle. Hän joutuu liikkumaan ulkona varovasti, koska kotkat pitävät tarkasti huolen reviiristään, eivätkä luota ihmiseen, vaikka tämä nimenomainen ei mitään pahaa näytä tekevänkään. Proulx ei kerro paikan sijaintia. Mutta hän joutuu olemaan huolissaan urheilukalastajista, joita kesän loppupuolella alkaa ilmestyä paikalle. Kotkat tappavat ihmisen hyvin helposti. Ja ihminen tappaa kotkat yhtä helposti.

Vaikka Proulx kutsuu juttuaan nimeltä Memoir: A Year of Birds, lintujen tarkkailussa on seikkailunsa, siinä on selvä käänne, jossa tilanne muuttuu. Tulevat kultakotkat. Kirjailijan lintupäiväkirja ei ole mikä tahansa lintupäiväkirja, vaan selvää kaunokirjallisuutta, jossa pääosassa ovat linnut.

Tarkemmin sanoen pääosassa ovat kirjailijan silmät vahvistettuina muilla aisteilla, mutta ennen kaikkea hyvillä kiikareilla. Hän myöhästyy kerran yrittäessään nähdä mikä lintu lensi talon ohi. Seuraavan kerran hän näki punaruskean vartalon ja tiesi, että toinen kotka, Golden Eagle oli saapunut. Tekstistä aistii selvästi jännityksen ja toivon joka kirjailijalla on: jospa tulisi toinenkin kotkalaji ja jäisi pesimään.

Kahden kotkalajin välille tulee reviirikilpailu, joka päättyy onnellisesti.

Aivan viimeisellä sivulla tulee hyvin aikainen ja kova talvi. Wyomingissa se tarkoittaa valtavaa lumentuloa. Proulx joutuu pakenemaan talvipaikkaansa Uuteen Meksikoon, jota hän ei edellistalvena tarvinnut lainkaan.

Annie Proulx’n lintumuistelua ei ole painettu hänen novellikirjoihinsa, vaan Harper’s- aikakauslehteen. Tämä numero on joulukuun tämän vuoden numero. Samassa lehdessä on toisen kirjailijan, Don DeLillon, pitkä kertomus, joka sijoittuu vankilaan. Sen nimi on Hammer and Sickle, sirppi ja vasara. Siitä tuli mieleeni heti, että kun hipit aikoinaan kysyivät horoskooppimerkkiäni, sanoin aina että sirppi ja vasara.

Mutta Harper's on hyvä lehti. Se vain vie turkasesti aikaa aina ajankohtaiselta kirjojen lukemiselta.

Meiltä puuttuu tämänkaltainen lehdistö. Harper’s ei ole ainut aikakauslehti joka julkaisee yleisaikakauslehden aineiston ohella myös fiktiota ja sitä läheltä sivuavaa, niin kuin nyt tämä Annie Proulx’n hieno lintumuistelus.

Amerikassa tällaisia aikakauslehtiä on monia. Osaa niistä voi lukea myös netissä, esimerkiksi The Nation on sellainen lehti. Osaa voi lukea netissä ja maksaa. Silloin pitää olla luottokortti.

Minulla ei sellaista ole, ja siksi luen lehteni suurimmaksi osaksi paperiversiona. Harper’s on tilattuna, samoin National Geographic ja Scientific American. Lehdet säilyvät vuosia, eikä niille käy kuinkaan. Kun ne pakkaa siististi vuosittain järjestykseen ja vie kellariin omalle paikalle, ne ovat käytössä käytännöllisesti katsoen ikuisesti.

En edelleenkään usko että säilyvyys netissä olisi niin hyvä. Toisesta hienosta novellistista kirjoitan täällä.

       Kuvassa Golden Eagle, alkuperäisten amerikkalaisten nettikuvastosta.


Edit 29.11. -10: sivupalkissa olevan vanhan blogrollin saitti, nimeltä vaasalaisten info, julkaisi lyhyen arvion Torpeedostani. Siihen sisältyy mielenkiintoinen kysymys muistista ja autenttisuudesta. Siis täällä.

Pohjoisen tyttö, muun muassa

Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.

Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 

koputtelee oveen ja kähisee:

täällä sitä taas ollaan

ja missäs se tyttö on

jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi

läiskii ja laulaa

politiikkaa ja naisia,

valju aneeminen kevät

haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa

Vanhus, lapsi siis

tutkii lintulaudan elämää,

muistelee miten on elänyt tämän

josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,

kuormat keikkuvat tietä,

haitari laulaa pitkin vettä

ja talven tyttö

pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.

Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.