9.2.10

Pohjoisen tyttö, muun muassa


Minua käyvät joskus jotkut tervehtimässä. Näitä notkui puun täysi ja lisää tulossa. Heijatessaan ne helisivät. Mutta tänään olivat poissa.




Girl from the North Country

Halla istuu yön eteisessä, 
koputtelee oveen ja kähisee:
täällä sitä taas ollaan
ja missäs se tyttö on
jonka talvi sinulle antoi

Kamarissa korttiremmi
läiskii ja laulaa
politiikkaa ja naisia,
valju aneeminen kevät
haukottelee, katsoo ikkunasta

pyrytyttö huiskuttaa
Vanhus, lapsi siis
tutkii lintulaudan elämää,
muistelee miten on elänyt tämän
josta pian pääsee pois

Kesän puut laulavat,
kuormat keikkuvat tietä,
haitari laulaa pitkin vettä
ja talven tyttö
pitää unessa kädestä

(Juhani Kellosalo: Liekin varjo hahmosi, WSOY 1991)

Joku sanoi että Girl from the North Country on poliittinen laulu ja missä on sen maan raja? Laulu on viimeisenä Bob Dylanin älppärillä Nashville Skyline ja hän laulaa sen yhdessä Johnny Cashin kanssa. Kaksi kantrimuusikkoa jammaa.

Vuoden kiertokulussa tullaan kohta seuraavaan. Tässä on talven työt tehty. En tiedä mitä tuossa lukee, ehkä Metsäliitto. En ole nähnyt koskaan edes painajaista, jossa metsä liittoutuisi moottorisahan kanssa.

Sahan äänikin on niin ilkeä, sitähän se varmasti on, piru metsälle, vihulainen.





Tänään lähdin olemaan veden varassa, ja kun katsoin, olin ne lapset hyppytelineillä, palelevan näköisinä, palavissaan.

Jalat kuljettavat kohti keinovettä, kellumaan halliin, monien muiden kanssa, samaan aikaan ja rytmistä kii. Värisyttää kun ajattelen hentoja tyttöjä ja poikia katonrajassa, hyppäämässä alas. Jos kaikki eivät olisi pulpahtaneet pintaan, jos pienet keuhkot eivät olisi pitäneet ilmaa sisällään.

Hetken ajan he olivat ilmassa, kädet ja jalat sätkivät. 

Mutta täällä asuu toinen runoilija. Ei aina, mutta varmaan huvitellessaan. Hänen kirjaansa minulla ei ole. Vai onko, ehkä piiloutuneena kirjarivin taakse? Niin on että viime aikoina kirjat ovat aloittaneet kuurupiilon kanssani. En minä niille mitään saa.




3 kommenttia:

  1. ripsarakas,

    en voi kuunnella dylanin girl from the north countrya itkemättä. aina se tulee, itku.

    tässä sinulle ystävänpäiväksi yhdeksän minuuttia schubertia

    http://www.youtube.com/watch?v=-FVzhHtCwY4&feature=player_embedded

    x x

    meri

    VastaaPoista
  2. Niin meri, Dylan ei todellakaan ole ikinä ollut kova kundi ja vaikken ole nähnyt hänen ikinä tanssivan, niin todennäköisesti on tanssiskellut vaikka Joan Baezin kanssa. Ainakin joskus.

    Where winds are heavy on bordeline, remember me in howling wind, she once was a true love of mine.

    Tässä kohden Cash ja Dylan toistavat tuota tosirakkautta ei sävelkorkeuksin, Dylan enemmän naukuvasti, Cash miehisen karhean kaipaavasti.

    Jos miehille nyt pitää sellaista raamitusta rakentaa. Ehkä ei pidä.

    VastaaPoista
  3. Kiitos Schubertista, sitä aina tarvitaan!

    VastaaPoista

Kommentointi on suotavaa, mutta ei pakollista